Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme
todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat
hengenlahjat -- nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia
älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme
vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas,
siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä,
jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota
ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa
jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se
hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa,
mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain
hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni -- ja sellaisesta voivat vain
harvat kyvykkäät miehet ylpeillä -- hän kykeni herkkää älyään
muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti
vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili
kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy
henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa -- se oli hänessä kehittynyt
riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja
yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä
holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä.
Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän
laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella
herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti,
että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne
itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön -- kaiken
tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui
olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan --
se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen
silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun
Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui
tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein
ihmisen johtaa -- huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin
vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille
henkevämmän leiman.
Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista
rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta
intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen
täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti
kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen,
miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja
hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.
Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista
luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista
seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama
eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta
ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin
vastakkaiset poolit -- kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja
_vakavien_ paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan
hyveensä vaikutuksesta.
Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin
täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin
äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen
sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen
luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa
haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia
taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen
luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän
harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta
hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen
toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen
rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä
vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti
hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä
korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla.
Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli
Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan
aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat
nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja
nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja
pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu
mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin
piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon.
Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo -- valtiontoimia ja provinsseja
tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön
järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja
mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat,
isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on
keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa;
jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin
suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on
lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin;
kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta
suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit -- useimmille
tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita -- eivät
kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden
pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen
asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken
valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.
Italia, Italia -- tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni,
sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla -- älä kuuntele noita vääriä
oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä
tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä,
turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi
uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain
jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen
vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon
järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat
valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka
aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka
väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että
hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt
toteuttamatta.
Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään
muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan
antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha
oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja
elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan
jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja
kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli
vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia
tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen
yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä
tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa
kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan,
maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja
ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!
Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen
läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen
henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli
hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla.
Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena
Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä
maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia,
nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja
terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He
tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät
todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin
elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi
ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset
säteensä.
Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja
säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen
salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut
Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä
syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen
luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu.
Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän
punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta
huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli
herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille
luonteille on katkerinta -- _nöyryytystä_. Hänen rakkauteensa oli
vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi
itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi
häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän
vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli
itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»
Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään
huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut
ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli,
mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen
Ionellaan -- hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan -- oli samoja
naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti
valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita,
turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli
levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja
että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä
pelkoaan vastaan toivoa?
Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain
kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin -- Ionen talon
edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen
ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka
huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen
luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat
pakahtumallaan.
Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön
hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt,
kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.
Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet
tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa.
Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu.
Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt,
lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota
herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.
Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli
Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen
huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista,
joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että
hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen
yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja
puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi
katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta
huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava
vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän
sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä
yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi
häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia
tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja
tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä
kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä
kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka
inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon
salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento
kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden
oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa
oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun
Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa
vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän
ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton
tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei
pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin
sietämättömästä.
Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen
omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi
onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti,
jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen
aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava
ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja
tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.
Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja
nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa
puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen
kaipuunsa hyveelliseen elämään -- kaikki oli nyt suistunut saastaiseen
irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen
voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin
salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten
silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia --
noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä,
jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen
palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli
nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin
varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei
ole tästä mailmasta -- sama haluhan oli pienestä pitäen palanut
papinkin mielessä -- oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan
hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi
sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä
intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että
niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää.
Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin
loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi.
Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä
kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä
laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet
jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä
salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän
uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä
maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn
tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon
opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla
oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon
vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.
»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista
allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa»,
hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä
vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on
myös kolme jumalaa -- Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä
Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä
merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina
-- hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen
hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä
allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta
tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat
herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin
uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat
sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten
ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta
alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean
muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin
taikauskon kertaajia.»
Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren
papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja
kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes
hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja
herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.
Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt
täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään
tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta
merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.
Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis
päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon
myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi
Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle
epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa,
johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä
mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella
on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin
ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin
ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi
hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän
tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo
vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän
kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan;
viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä
ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan
voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto
on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on
kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun
tuntee -- ja niin menetteli nyt egyptiläinen.
Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi
kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen.
Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon,
olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen
viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin
itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana.
Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville
luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden
ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione
jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta
kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän
kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan
näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta,
viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.
Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.
»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan
tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»
»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet
kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on
samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»
»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri
näytä minulle kasvosi -- sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»
»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi
pakotetun iloisesti.
»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua
kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja
jatkoi sitten:
»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja
nuoruusvuosien -- on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin
kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies,
lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta -- hänen oppilaansa ovat
yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa
kuulua -- sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut.
Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa,
ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä.
Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta,
kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se
rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota.
Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena -- sellaisen rakkauden
uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»
»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton,
mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.
»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein
käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys!
Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän
yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys!
Ei, _se_ on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset
viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] -- siinä
on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä
katsellessamme -- se hehkuu, mutta se puhdistaa -- se on kuin
öljylamppu alabasterimaljakossa -- se levittää ihanaa tuoksua, mutta se
hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä
Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään -- mailmalla ei
ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta -- maiset sanat ja käsitteet
älkööt sitä saastuttako!»
Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän
koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka
meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme
olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat
tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään
selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan
mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko
lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen
piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi
pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta
koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt -- hänen kaunopuheisen
äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt
hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt
Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat
hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin
oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota
ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä
tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus
olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä
lähestyä hänen sydämensä alttaria?
Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja
välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä
Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen
oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen
tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja
virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin
nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä;
ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään
hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt
katuu korjaamatonta tekoaan.»
»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli
hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt,
jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa
vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä
jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta _hän_, Ione, hän tuli minun
luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja
häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut -- olen hänen
epäilyksensä hälventänyt -- olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä
itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa
on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne
jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»
»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun
tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»
Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän
alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat
hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja
unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui
hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen
vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän
mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.
»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo
sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka
selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt
kuvaamaan -- egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen
roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä
väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä
näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä
sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa
tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman
muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista
nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että
ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»
Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä
vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta
sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän
hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut,
kun Ionen luo tuli uusi vieras -- mutta palatkaamme Glaukukseen.