Kaksi kunnonveikkoa.
Rooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka.
Ylhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja
paljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille
säädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s.
flamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen
jumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka
edellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka
toimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin
kansankokouksessa. Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat
saivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän
toimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin
siirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin
köyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi,
oli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen
vanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut
huolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian
tuhlannut. Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi
kurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin
siihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti
tarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin
se joka perustuu suuren joukon taikauskoon.
Kalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se
oli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat
kuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo
Isis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen
ankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon,
miehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa,
ja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan,
joka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian
raaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen
pääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.
Kääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut
käytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat
laskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen
huuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt
viinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei
takaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.
Häntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän
välillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi
vastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin
yhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin
täyteläisempiä.
»Sinä huomaat», Kalenus sanoi, »että me maksamme täysin kourin ja saat
minua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle
auttanut.»
»Myönnän, serkku, myönnän», vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat
nahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän
kiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli
tehdä kotioloissa vapaahetkinään. »Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai
mitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on
todellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.»
»Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa», Kalenus vastasi. »Sellaisista
kyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.»
»Hän on jumala», Burbo huudahti innostuneena, »Jokaista rikasta miestä,
joka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä,
tyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö
siellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.»
»En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman
hirveän vaitiolonvalan.»
»Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!»
»Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!» -- ja paheitten kovettama
pappi vapisi puhuessaan. »Mutta», hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren
astiallisen sekottamatonta viiniä, »tunnustan sinulle, etten niin
paljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten
nimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata
vaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä.
Polluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt,
en sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani,
yhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä
nauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta
mieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.»
»Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme
jälleen jonkun sievän juhlan tänne.»
»Kaikesta sydämestäni olen mukana», pappi sanoi käsiään hykertäen ja
lähestyen pöytää.
Samassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku
haparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.
»Rauhotu», isäntä kuiskasi, »se on vain sokea tyttö», kun Nydia avasi
oven ja astui huoneeseen.
»No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan
poissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet», Burbo nauraen virkkoi.
Tyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä.
Väri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä
jalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.
»Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit
minut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon
hirveään paikkaan.»
»Mitä, sinä narri!» Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat
kulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien
silmiensä yläpuolella. »Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.»
»Olen sanonut», tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.
»Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne.
Entä jos sinut viedään sinne!»
»Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee», hän sanoi
kiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.
»Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.»
»Sitte auttakoot jumalat minua!» Nydia sanoi nousten. »Minä vetoon
viranomaisiin.»
»_Muista valasi_!» kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa
sekaantui keskusteluun.
Nämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti
kätensä ja valitteli: »Minua kurjaa», hän huudahti ja puhkesi itkuun.
Samassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä
kuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.
»Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?» hän sanoi
raivoten Burbolle.
»Vaiti, vaimo», tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. »Sinä
tarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin
tarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti
tuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!»
»Mitä tämä merkitsee», tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista,
vuoroin toista.
Nydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota,
jota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili
hänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.
»Oi valtijatar», hän sopersi, »sinä olet nainen -- sinulla on ollut
sisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta
minut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.»
»Tyhmyyksiä!» tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon
käteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia
köynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. »Mitä hassutuksia!
Orjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.»
»Kuulehan tätä», Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen
kilistä; »Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi
läksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.»
»Tyttö on väsynyt», Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. »Ensi
kerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.»
»_Teitä! teitä_! kuka täällä on?» Nydia huudahti tarkastaen huonetta
niin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä
katsetta.
»Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi.
»Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä
sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun.
»Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista
ruikutusta.»
»Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.
Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.
»Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä,
joka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan,
kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet
silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen.
Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin
olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne
pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua,
jumalat, minä vannon sen!»
Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään
tytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle -- tuon hirvittävän oikean
käden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja
hauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin
huomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän
viereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan
tarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät
sokean tytön tuskan- ja avunhuudot.