Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.
Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy
nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit --
gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja
tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.
Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle
kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat
ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden
rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän
ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden
yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia
gladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö. Tuvassa
oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen
nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä,
jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa
vaativaa n.s. _duodecim scripta'a_, jota jotkut kompastelevat oppineet
ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin
kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin
noppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään
niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten
kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta
ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä
likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin
samanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti,
joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen
laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa
väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa,
joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat
muovaillut.
»Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen
nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», -- ja näin sanoessaan
hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- »on mietoa kyllin saamaan
jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»
Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat
käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja
pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä
syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja
atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien
tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan,
posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan
varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.
»Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi
ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle
ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan
pudistanut.»
»Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen.
»Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan
palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin
varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää
sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»
»Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta!
Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15]
isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä
rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin
väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»
»Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »_Lomistamme_ voi kertoa
teille muutakin.»
»Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi
närkästyneenä.
»Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi
Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.
»Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.
»Hiljaa!» Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa
halveksivin elein. »Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi
taisteluvaatimuksenne.»
»Tehkää niin», murajava isäntä virkkoi, »ja jos minä sinun hyväksesi
peukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.»
»Köytesi, tarkotat», Lydon pisteli. »Tuossa on sestertio, jolla voit
yhden ostaa.»
Tuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi
sitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten
vaatteille.
Nämä remahtivat raikuvaan nauruun.
»Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani
makedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä!
mies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole
antanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut
sauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä?
Ja nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?» Näin sanoen hän viskasi
vihaisena toisen käden irti.
Värähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt,
gladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen
kätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan
lailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen
hän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen
suuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien
kallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.
Isäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin
ystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä
asennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi
taistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut
jossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori
ainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä
vähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä. Burbon,
kapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla
viinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse
Burbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi
kertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen. Tämä viehättävä
olento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa
puoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle
antanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen
ympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä
tempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät
puristamaan vihamiehen kurkkua. Niin olemme nähneet kaatuneeseen
kilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin
olemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona --
ilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien
taas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan
viholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat
gladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet
laajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen
veristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.
»_Habet, habet!_[17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.
»_Non habeo_, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni», puhkui
isäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä
kouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä,
verisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen
vihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen,
joka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen
amatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.
»Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden
Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen
miellyttävästä vieraastaan.
Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen
otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen
puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti
veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen
kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.
»Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita!
Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei
todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien
käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä
tilaa.
Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin
englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo
tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja
ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse
tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja
tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla
kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:
»Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan,
että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»
»Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet
maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»
»Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren
nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»
»Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata
gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä
oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»
»Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!»
Tetraides huudahti.
»Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan
järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä
käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret
ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet
haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä
mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän
puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä
syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani
löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on,
jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»
»Niinpä niinkin», Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin
ämpäristä, »mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt,
voi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon
sinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!»
»Tulehan tänne», Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta
sillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti
kuvannut, »tulehan tänne!»
»Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku
gladiaattori», sähisi Burbo hampaittensa raosta.
»Vaiti», toinen vastasi kuiskaten. »Kalenus on vastikään valepukuisena
saapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.»
»Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen», Burbo sanoi. »Pidä sinä sillävälin,
sanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä
anna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä,
mutta muuten heitä saa varoa. _Kakus_ ei ollut mitään heidän
rinnallaan.»
»Ole huoletta, narri», oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän
vastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti
sisähuoneeseen.
»Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme», Niger
sanoi. »Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?»
»Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän,
ja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.»
»Veto vetoa vastaan», Tetraides huudahti. »Kaksikymmentä sestertiota,
että Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?»
»_Minusta_ hän lyö!» Lydon vastasi.
»Eipä, minustapa!» Sporus jyrähti.
»Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!»
atleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.
»Hyvä, hyvä», Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta
vierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. »Kaikki
te olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä
on halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä
ketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?»
»Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike», Lydon
sanoi, »olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.»
»Mutta sanohan», Tetraides virkkoi, »missä on se soma nuori tyttö, joka
oli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä
pitkään aikaan.»
»Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika»,[18] emäntä sanoi, »ja
liian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille
kukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten
meille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi
usein muitakin ansiotoimia.»
»Muita toimia?» Niger sanoi, »mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.»
»Vaiti hurjimus!» Stratonike ärähti. »Sinä arvelet, ettei ole
muunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi
kaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana
kuin Vesta.»
»Mutta kerrohan, Stratonike», Lydon kysyi, »mistä olet niin hennon ja
sievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan
roomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.»
»Se on totta», Stratonike vastasi, »ja luulenpa joskus hänet myymällä
ansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?»
»Niin.»
»Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?»
»Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin
koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka
orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»
»Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli
minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta
orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan
ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo
epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi
minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan
orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä
lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja
taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä
kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat
lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin
hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin
pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja
surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä
alasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein
kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa,
ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä
kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli
jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena,
sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän
hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut
syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme
tyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä
hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan
kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän
eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi
saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin
uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen
sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän
tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin
pitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he
maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja
hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee.
Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen
ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin
tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön
joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa
kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja
viimeksi -- mutta se on salaisuus.»
»Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»
»Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?»
»Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä»,
Sporus virkkoi kärsimättömänä.
»Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.
Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella
puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit
luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla
säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten
susien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme
nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon
luo.