Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
roomalaisesta kylpylästä.
Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa.
Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli
saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että
vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella,
jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta.
Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja
unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen
olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen
ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli
kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset
jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja,
avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun
kummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui
Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen
ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai
kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi
arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava
kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia
tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä
portaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset
portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä
riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille
oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa
temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine
voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta -- jotkut
istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat
lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet
ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä
näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka
keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli
monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja
väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja
arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten
tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla
levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on,
tavallisen puhekielen rinnalla toinen -- mitä ilmehikkäin ja
vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät
sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta
tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.
Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä
pariin.
»Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua
nähnytkään.»
»Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia
ruokalajeja?»
»Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten
lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen
koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme
pääsivät.»
»Onneton mies! ja miksi?»
»Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia
syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava
tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa
matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole
enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi -- muuten Davus olisi
itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»
»Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.
»Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus
vastasi.
»Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde
hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»
»Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni
varten», Sallustus sanoi vilkastuen.
»Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö
täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat
olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät
kyyneliin.»
»Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen
työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen
veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»
»Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa
ystäväni,» Glaukus virkkoi.
»Aivan niin», Pansa sanoi.
»Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.
»Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia
_erariumia_, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili
lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän
togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen
merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).
»Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.
Kiitän taivasta, etten ole edili.»
»Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti
seuraan liittyen.
»Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.
»Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.
»Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»
»Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.
»Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun
pitääkin aina haukkua.»
»Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi
pelatessani minä heitän aina _canes_», Sallustus vastasi.
»Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.
»Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan
niitä nähdä vain illallispöydällä.» -- »Siitä muistuu mieleeni», hän
jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot.
Oletko kutsuttu, Glaukus?»
»Olen, tänä aamuna sain kutsun.»
»Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen
papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia
aikaisemmin kuin on tapana -- se ennustaa jotakin tavatonta.»
»Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa
on pitkä kuin eepillinen runoelma.»
»Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä
kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille
uusimman odinsa.»
Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.
Vaikka julkiset _thermaet_ eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä
köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan,
olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa
tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille
tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on
niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja
rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista
thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi
järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä
kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita -- ikäänkuin yhdeksäntoista
vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia
päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle.
Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista
toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän
seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat
lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan
seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä,
huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä
amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin
innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli
löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili
voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät
tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen
onnelliseen sattumaan.
»Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin
kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan,
lähettää meille jonkun juutalaisen.»
»Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista
natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta
ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»
»En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli
tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»
»Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan
aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan
ja tulevaan elämään.»
»Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse
keskustellut heidän kanssaan -- he nauroivat minua vasten kasvoja kun
puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»
»Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja
täällä Pompeijissakin?»
»Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin
salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»
Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa
syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:
»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla -- siinä olisi teille nähtävää.
Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!
Siinä malli -- malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä
heitetä jalopeuralle!»
Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat
»kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään
ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:
»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun
viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen,
jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! -- Se on
vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus
päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin
amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan
ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? -- Mitä uhrisavu jumalille
sitä ylistyspuhe ihmiselle. -- Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii
runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»
»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa
eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»
»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita -- he
kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin
asukkaita -- _Apero meliore_! Menemmekö sisään?»
»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»
Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä
pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan,
Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään
kylpypuolelle.
»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi
halveksivasti.
»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus
osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin
kaikki.
Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.
He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi
s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin
kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon
yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan
puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja
seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei
ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen
kuvaamassa muhkeammassa _frigidariumissa_. Pompeijilaiset kuten
kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa
auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään.
Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se
pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella
titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.
Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen
asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.
Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön
ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että
ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän
kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä
säilynyt.
Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan
arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä
Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.
Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua.
He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko
omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he
astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä
etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.
Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta _tepidariumiin_, joka oli
lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai
pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka
toivat lämmön _laconicumista_.
Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko
herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa
mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut.
Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä
olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa
sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita
kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista
mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet,
jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja
äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen
vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät
vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein,
mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.
Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut
_sudatoriumiin_, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä
varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat
ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan
_calidariumiin_ eli kylmään kylpyyn.
Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme
osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme
Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää
kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen
tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen
suuntasi askelensa _sudatoriumiin_. Täällä lukija saa itsekseen
kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät
tuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat
häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä
harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija
on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei
ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla.
Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli
hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle
hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän
kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi
täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt
vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat
kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai
kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman
kaikilta kolkilta -- näiden, rikkaitten käyttämien _smegmatojen_
lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi
joku huomattava julkaisija: _amaracinum_, -- _Megalium_, -- _Nardum_,
-- _omne quod exit in um_. -- Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta
vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti,
keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja
virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.
»Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen
jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin
päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa
tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista
kunnioitusta hän ansaitsee.»
»Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien
häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, -- ikikirotut sinun kätesi,
orja, miksi niin lujasti hankaat! -- sano -- uh! -- uh! -- sano, ovatko
Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»
Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja
tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja
äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä
suurenmoisemmiksi. Mitä?»
Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi
kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten
thermaeitten koosta. Mutta vain niiden _koosta_. Lisää siihen kaikki
mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava -- kaikki ne urheiluleikit,
jotka esi-isämme keksivät -- kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka
ovat tuottaneet -- kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien
ihailijoille, -- lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät
-- ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele
sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia
rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen
upeudesta.»
»Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa
kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»
»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä
kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät
siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta
Roomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»
»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»
»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä
tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä
valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen
teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat _prandiuminsa_ puitten alla ja
ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium.
Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden
runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan
runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana
miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä
siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»
»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän
matkijoitaan.»
»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot
herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja
loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät,
että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa
surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen
kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»
Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin
hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään
koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin
orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee
kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin
hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s.
_synthesis_, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten
kunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme
mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki
oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän
merkit itsestään.
Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.
»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja
Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»
»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi
viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä
tuttavuuksistaan.
»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija,
Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»
Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle,
ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.