Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.
Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides
matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä
katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti
eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan
ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.
Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut
häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä
olalle.
»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli
ristinmerkki.
»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä
kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»
»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta
viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»
»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä
tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä
sinun sydäntäsi.»
»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja
hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä,
joka virkistää ja pyhittää.»
»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin
silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat?
Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni
vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään?
Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita
olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?»
Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti
itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita,
innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt
aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa
juurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään
luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään
lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he
itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän
mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase;
väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain
heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin
innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se
liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden
henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.
Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja
puhutteli häntä:
»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että
järkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että
huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä.
Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja
rukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten
ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla
pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan
ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken
kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»
»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin
taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia
olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»
»Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen
uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty
jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne
mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä
teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä
vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter
on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin
hänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta,
mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta!
mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein
pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen
jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta
liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle,
vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka
heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen
pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen
inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne
jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista.
Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys.
Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen.
Te kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa,
koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet
Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle
hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme
tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista
Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle
toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei
selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet
satutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen
henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti --
epäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa
tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen.
Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun
luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette,
ja minä tahdon virvottaa teitä'.»
»En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»
»Nyt -- nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.
Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä
uskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen
vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen
että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä
epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus
oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää,
kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken
takaa-ajon turhaksi.
Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen
kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen
edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien
lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.
Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien
viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita
surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten
etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen
rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen
nyt näkee.
Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja
tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli
egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden
valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista
rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat
taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään
verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat
pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.
Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat
papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin
sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien
askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.
Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen
kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi
mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.
Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten
kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin
värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille
värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset
italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti
vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin
afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.
»Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen
omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet
rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan
useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva
kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides
huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä
Arbakesta.
Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä
papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa.
Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi
vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja
toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli
Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja
kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun
valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.
»Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.
Nuori mies totteli.
»Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin
syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat
saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä
tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme
pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa
ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin
vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät
hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja
avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme
johonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme
rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin
luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan
saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen
ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?'
Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»
Apekides nyökytti hyväksyen päätään.
»Ihmisellä _täytyy_ olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena,
»hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista,
että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta
riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja
rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen
käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja
autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista
keskusteluamme?»
»Unohtanut!»
»Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin
monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että
jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin
keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri
näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha,
viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme
näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin
pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja
vahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme
itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea,
joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta
-- se on hyvää.»
»Jatka!»
»Kun siis näin pitkälle on päästy», egyptiläinen jatkoi, »ja ne, joita
emme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää,
sonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi,
ajatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon
sielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset
vaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen
säännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen
tarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen
kerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein,
ei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä. Siitä, joka mailman loi,
emme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja
ikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen
säännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista
-- joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä
hajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat
joutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan
sekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet
viisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen
ja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei,
kuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen
hengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän
jumalan välille. Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja
pelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle
vie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että
tuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva,
ruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa
näkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle
nimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen
alkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on _Kohtalo_. Kohtalo,
kreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia
lainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo
ohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi
ominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää
enempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille
luomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi,
uusia elämänmuotoja. Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän,
käsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on
kaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä
tarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla
ympärillämme -- sen nimi _Luonto_. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon
ominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos
he olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi
meidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja
tiedonhalu joudu häpeään. Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän
henkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös.
Luonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille
lait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden
avulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti --
niiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin,
näiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin
maata, ilmaa, merta, taivasta. Huomaan kaiken olevan jossakin
salaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen --
ilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus,
tähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä
aikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään,
niiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja
siten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia
tuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta?
sillä uskontoa se on. Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon.
Edellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja
minkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten
lakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi
olla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä
myöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin
käärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo
myöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii,
ja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan. Siinä on
mailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka
olen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä
niistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen
löytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää
sivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen
lain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa.
Itselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana,
tietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse
mitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna
siitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin
mitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi
ulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä
syntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan
rauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani. Niin, meidän
viisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki
mahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä,
salli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät
enää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole
rauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle
näyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet
-- tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman
kaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi
kokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä
tahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole
osanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi,
niin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.»
Kun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään
vienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan
luonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa,
autuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia
paimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian
laaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen
kielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät
vavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat
äänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen,
kreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista
riisuttu. Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun
kuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin
temppelissä, viritti seuraavan laulun:
_Eroksen hymni_.
Miss' aallot Kephison soljuvat,
Ään' ilman aaltoja väristen ensi
Punaruusujen lehdet hehkuivat.
Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi;
Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden,
Ja kummuille sirotteli kukkiaan,
Varis katveet ja onkalot aaveöiden,
Maa hiljaa huokasi hurmassaan.
Lempikää! Lemmen Voima mä oon,
Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen,
Mi taivaat hymyän hohteikkoon,
Koin katseen auki mi suutelen.
Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot,
Mun taikakatseeni lumo sun täyttää,
Mun kuu on, mi valaapi kultavuot
Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.
Mun kukat on, hohtavat ruususet,
Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon,
Mun valon on väikyt kevähiset,
Mun unelma syttyvä huomenruskoon.
Lempikää! Kaikkenne lempi antaa,
Maa mua täytenä tulvajaa.
Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa,
Tuuli kuin aaltoja armastaa!
Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi,
Sana sees oot. Ilmat ne värjyää,
Soi virrat ja metsät ne huminoi,
Ja kuiskii kaislikot: lempikää!
Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti
ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli
huoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa
tuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli
nyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen
värin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina
kesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli
kuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon
muovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja,
jommoisista Feidias ja Apelles uneksivat. Ja tuon säihkyvän ilmapiirin
loistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi
kevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen
sointuun.
»Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes», Apekides virkkoi sammaltaen.
»Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --»
»Niiden nautinnon», Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi
hänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään,
että Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja
heidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju --
väkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan
häipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui
nuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri
juhlasali lukemattomien valojen meressä. Huone oli tulvillaan
vihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki,
mitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan
valmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi
tuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon
asti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin
toisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka
loistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas.
Heidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen,
näkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia
herkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat
tuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja
kuultavuudellaan. Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut
taivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton
näkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista
vettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon
mitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat
olisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten
seinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki
levätessään Venuksen sylissä. He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin,
toiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet
juhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen
ajatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti
henkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei
ollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan
lyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän
huumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen
taikavoimaan:
_Anakreoninen laulu_.
Kuin kuohuvi maljat välkkyävät
Punahehkua huumaavaista!
Mut suonet nuoret ne säihkyvät
Elonhurmaa taivahan maista.
Tult' on
Tuo ikuisen auringon,
Sun silmäsi luopi mi loistohon.
Sä maljat täyttäös tulvimaan
Suloantimin Bakkhon nuoren;
Hän viinin on antanut auttamaan
Meit' tyrmästä tuskain vuoren.
Juo, juo!
Pois pelkosi luo!
Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.
Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa
Suo mulle sä silmäyksin!
Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa,
Mut mullen sä huokaja yksin!
Luo sun
Käy kuiskeet mun,
Ja hiukeevat katsehin kaihotun.
Kun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin
kiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä
vastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin
nereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla --
askelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa
hääjuhlassa.
He lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä
kolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini
kuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui
huumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui
vierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa
haki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut
näkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella
ja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan. Hän ei
esiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa
puvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan
kudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa;
smaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen
päähine peittivät hänen yömustia kutrejaan. Hän näytti Odysseun lailla
elävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt
tavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen
vakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja
nuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.
»Juo, syö, lemmi, holhottini!» hän virkkoi. »Älä häpeä intohimoasi ja
nuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet --
tuosta.»
Hän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi
eräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä
luurangon.
»Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain
muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen
äänen, joka kehottaa meitä _nauttimaan_.»
Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle
seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät
seuraavan laulun:
_Bakkushymni kuolemankuvalle_.
1.
Sä mailla varjojen väikkyilet,
Sä mi eloa lemmit ennen,
Manan rantoja aaveena astelet,
Elon tienoillen aatoksen mennen.
Se kaivaten liitää luo
Helokoin, se taas sulle suo
Ajat riemun-rikkahat muinaiset.
Nää ruususet laskemme valkeat
Sun sielusi kodille kylmenneelle;
Ne muinoin viestejä virkkoivat.
Kun sarkalle hymysit, saattueelle,
Kun kitarat helkkyä valain
Sua kutsui katseitten palain,
Kun ruskot hämyhyn haipuivat.
Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi
voimakkaammaksi ja eloisammaksi: --
2.
Kuolon kolkoille rannoillen
Haahtemme hälvenee,
Hiljaa loiske käy airojen,
Tuulet ne vaimenee.
Hetket kahlios seppelin!
Tuonelan yö
Oottavi tyhjin katsehin,
Hetki jo lyö.
Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä
kiihkeämmäksi: --
Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,
Sen hetkiä säästä mä en.
Mä nuoruuden maljan juodani sain,
Ja lempi on helmenä sen.
Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat
tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto
hitaana ja juhlallisena: --
3.
Sua tervehdimme, sä matkamies
Meren synkän ja kaukaisen.
Kun ystäväpöytähän päätyi ties,
Käy keskehen ruusujen!
Niin, ole tervetullut!
Ken vieraamme oivempi oisikaan,
Kuin hän, jon tupahan tuttavaan
Me kuljemme kaikin kerta,
Elon kylliks kun sousimme merta.
Ja rannalle raukalle laskimme.
Sä kauan viipyös luonamme,
Sä varjo kaameakatseinen,
Sä kuolema, veikko viimeinen!
Niin, ole tervetullut!
Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:
4.
Osa onnekas meillä on,
Maa meidän on, aurinko loistokas,
Ja kaukaa ohitse kalmiston
Elo luoksemme liitävi leimukas.
Sulot täyttyvi maljat riemun.
Sulo katsees, armas, on sun,
Sun luoksesi kaipuuni vie mun,
Sun hurmastas huumaun.
Ah armas, suo minun tulla,
Suo povelles painuen
Mun levätä kotvanen!
Taas hellällä haastelulla
Sä herätä minut, ja kuiskehin
Mua viihdä ja kerto'os katsehin,
Ett' yhä mun armas on koi,
Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,
Ett' auvoni antavi lempes loihtu,
Mi taivaani mullen toi.