Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa
uutta saalista varten.
Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin
kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä
tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.
Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä
ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä
rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen.
Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle
Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat
härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli
tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän
kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan.
Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet
nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään
hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita
luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti,
että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi,
ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.
Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti
hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän
odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan
luotuina nojautui erääseen puuhun.
»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen
olalle.
Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta.
»Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua
alinomaa välttelet?»
Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen
huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.
»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka
painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»
»Minä? -- en mitään.»
»Mikset minuun enää luota?»
»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»
»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen
papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita
oli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä
yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.
Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan
kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset
piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli
harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli
ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät,
pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja
heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta
niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja
henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen
hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta,
mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen
viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka
hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen
hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten
suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki
tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä
minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei
aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka
innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä
voimia ylenmäärin käyttämään.
»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän
väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut
heidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin
olen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet,
että minäkin olen niitä -- --.»
»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan
silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit
minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle
niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon
etsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja
aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä
karkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät
kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille --
ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet
rehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, --
näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet
menetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon,
uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena,
edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta
tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin
tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita,
jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.»
Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot
käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa
lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.
»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on
ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä
ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren
orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin
arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi,
ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä
siunataksesi.»
Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden
egyptiläiseen.
»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella
äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko
he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä
on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin
ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin
kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja
ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun
raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet
ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin
jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat
kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori
mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin
hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja
pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan,
Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten
ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä
vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen
voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan
mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen
ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen
käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä
todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on
tarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on
todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se
esittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön
kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista
ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet
palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon
mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä,
ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja
väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa
auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen
omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa.
Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin
kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset
lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus,
jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä?
Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä
hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme,
menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne
ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja
rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo
alkaa hämärän poistaa.»
Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat
hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen
vaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys
tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.
»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne
alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki
tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat
tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä _ei ole_ harhakuvaa;
he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat
heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat
takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta!
Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille
puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi
sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä
toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi;
kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren
alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja
sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja
päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen
lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä
puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle
otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen
etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin
syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon
kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana
ohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka
vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja
uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka
vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun
pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit.
Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi
pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides,
olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut,
ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»
Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta
keskeytystä:
»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse
keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä
halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo
pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat
maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon
alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia
huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas,
joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä
uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi
sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi
enää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.»
»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?
Uusia petkutuksia -- uusia --»
»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt
uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet,
joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä
iltana luokseni. Kätesi!»
Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena
Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.
Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen,
hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset
osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli
luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan
elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli
täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi
hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja
pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä
käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen
pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen
korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni
ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen
mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen
istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan
hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä
viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione
aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän
esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra,
josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä.
Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli
leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä
syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia
puolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja
rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää
muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai
epätoivoon joutumaan.
Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista
tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe
entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät
edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.
»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme
rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon.
Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen
asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme
yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa
kunniassaan.»
»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»
Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana
egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.
»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan
väkinäisesti hymyillen.
»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes
sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.
»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä,
sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»
»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit
panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä
ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa
häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin
-- partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat
hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat
arvottomia.»
Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta
kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen
häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei
tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti
vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää
egyptiläistä.
»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme
kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu
sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin
erikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi
saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän
nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden
kevyestä ajanvietteestä.»
Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.
»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti
arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»
Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja
hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:
»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina
kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»
»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi
hieman hämillään.
Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän
virkkoi hymyillen:
»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja
askarrelkoon siellä.»[10]
»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»
»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu
Kreikkanne.»
»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he
laatineet toiset lait.»
»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi
voiden tuskin kiihtymystään hillitä.
»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan»,
Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.
»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi
mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen
haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön
Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla
äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin
riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun
riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset
ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla.
Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää?
Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän
puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on
ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat
kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka
tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet
välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle
kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille
lapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei,
auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti
hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle.
Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta,
sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia
vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä
vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi
sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:
»Ajattele aina niin, Ione -- anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi!
Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille
naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun
vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole
vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain
ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin
saavutuksiin.»
Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen
mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon
jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.
Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin
napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä,
johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:
»Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että
minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan
oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota
varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka
vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa -- hurmaa
edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella
soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin
helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua
muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää
minkäänlaista satoa.»
»Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.
»Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»
»Ystävä -- niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja
sinua pahoittamatta?»
»Puhu!»
»Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on
tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes
katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.
Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana
vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran
luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En
ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»
»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin,
tuon rentun.»
»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»
»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka
sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»
»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? -- tai
paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»
Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat
synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa,
elintapansa -- comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään -- ja
kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»
»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»
»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen
julkisesti -- oltiin kylvyssä -- kerskaili sinun rakastuneen häneen.
Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin
oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän
naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi,
rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin
hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»
»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»
»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain
kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että
itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän
vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä
totta.»
Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä
pylvästä, jota vastaan hän nojasi.
»Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin
sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun
tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan.
Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani
salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa
ystävällesi anteeksi, Ione?»
Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.
»Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu
varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun
hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei
Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat
sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja
toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»
»Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.
»Todellakin.»
Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja
nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat
pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat
»rakkauden kulun» -- sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu,
samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin
usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja
rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle -- ne
olivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta
joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja
saa koko laivan pysähtymään -- samoin käy suurten inhimillisten
intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin
ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista
ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa,
joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä
käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme
kotiutuneemme menneisyyteen.
Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan
puoleen -- tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen
turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen
siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta
kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen.
Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin
paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.
Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys -- hänen
sukupuolensa puolustusase -- jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja
nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.