Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.
Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen
maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista
pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän
asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää
kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat
omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on
ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti,
täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien
kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta,
kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut.
Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla
nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat
auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla
seinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet
nuoren Glaukuksen sydämessä.
»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen
kuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen
kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin
löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän
lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»
Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä
kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori
tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli
puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta
nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa
pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen
ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta
varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden
ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen
suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta
hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai
jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut
kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden
suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.
»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko
tulla?»
»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet
kutsumustani laimiinlöisi.»
»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän
on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»
»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen
äänellä.
Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen
huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»
»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»
»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan,
joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan
sellainen pahoin voida?»
»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi
vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»
Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen
ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen
huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen
pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne
ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»
»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi
ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten
muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»
»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»
»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»
»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä
kastelemassa.»
»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. --
Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa
muistettiin.
Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän
käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi,
»ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä
ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»
»Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime
vuonna.»
»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä
suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni
luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa
alkoi kastella kukkia.
»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et
näe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et
voi nähdä Ionea.»
Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen
unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena
siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen
rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle
aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa
ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui
vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli
nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja
turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan
pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin
kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin
mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin
kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät
hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka
eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen
sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan
kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi,
kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa
jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä
mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien
pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma
rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen
tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt
alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa
mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi.
Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota
intohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa
jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei
se ole koskaan rakastanut.
Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta,
tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet
uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen
kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli
kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi
Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden
tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen
siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen,
ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea
tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut
miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.
»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.
»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka
unohtavat ne.»
»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta
niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.
Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden
ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin
taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan,
jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono
kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä
versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.
Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se
aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan
sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman
miellyttävämpi ääni:
»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas
pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin
satakielistään.»
»Oi, en tahdo -- en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä
aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»
»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.
»Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit,
jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.»
»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.
Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.
* * * * *
Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen
istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn
touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista
toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän
oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin
eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan;
ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan,
kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään.
Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan
nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse
puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione
mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei
kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle
hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja,
temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka
ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja
mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin
korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän
oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa
runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat
liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli
häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat
arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut.
Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista.
Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.
Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he
soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen
pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut,
mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän,
ajatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja
pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto
lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat
vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli
aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja
rikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään
estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän
tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin
tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä
maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että
niihin on usein käärme kätkeytyneenä.
Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa
Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa
venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla,
joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran
iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän
olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin
Ione katkaisi äänettömyyden.
»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan
tällaisesta hetkestä!»
»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua
ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo
tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa
Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»
»Oli.»
»Ja hän on nyt täällä?»
»Niin on.»
»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»
»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen
pappi.»
»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa»,
lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet
siihen sai?»
»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään
egyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti
hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän
jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa
löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»
»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»
Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.
»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän
vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»
»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen --
oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään
seuraan?»
»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä
veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»
»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.
Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:
»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia
tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»
»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme.
Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua.
Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen
synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan
tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla
neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki
vastenmieliseksi.»
»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.
»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita
hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»
»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee
aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta)
joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on
elättänyt iäksi sammunutta tulta.»
Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta
oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun
yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen
keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä
piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät
molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli
heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin
onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai
heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä
uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he
rakastivat toisiaan!