Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.
Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä
merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan
rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä
leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily
synkissä kasvoissaan.
»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti,
»työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne
hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi
kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin,
vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te
olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka
teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne -- runoutenne -- lakinne --
taiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja
katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä
siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te,
jäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma --
_te_ olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen
sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. _Meidän_ isäntiämme --
ei, ei _minun_! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii
teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa,
niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi
tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee.
Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja --
nautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia
nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä
aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain,
te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja
kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa
minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti
missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka
purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko
mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»
Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään
kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon
yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen
temppeliin.
Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys
hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset
pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin
ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa
kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä
huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen
luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina
ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää
ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat
jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni
hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui
aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren
joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa,
kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien
aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin
peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka
seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat
koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi
korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen
seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä
muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren
hoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen
Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään,
koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja
tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.
Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä
palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan
kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti
kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin
synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet
satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli
sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut
aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista.
Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti
syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä
leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston
juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.
Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin
kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella
kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan
pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.
»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi
aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino
nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin),
»mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen?
Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien
läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin
kysymykseen vastausta kaivataan?»
»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi
kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on
niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme
uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani
näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta
Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta.
Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen
näinä ahtaina aikoina.»
Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen
jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen
senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.
Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu
pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä
seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti
valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva
pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten
keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään
kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten
tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis
(egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai
kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.
Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.
Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen
piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi --
ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja
kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä
osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan
hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä
cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja
rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin
taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se
nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat
salakähmäiset sanat:
»Nyt ratsujen lailla lainehet lyö
ja syvällä aukee hautojen vyö;
tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee,
mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»
Ääni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. --
»Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky
kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät
vaaran. Oi, armollinen Isis!»
»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä
onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»
Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi
puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille
oli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen
uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi
jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi
egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt,
lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.
Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin
matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta
ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen
harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin
aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena),
vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja
säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä
pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli
sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet,
ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat
omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää
muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa
asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan:
voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut
käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa
toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.
»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan
äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat
verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin
täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»
»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut
laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen
ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies
Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa
merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»
»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun
viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja
muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään
huoneeseen?»
»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön
huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat
pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia,
kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon
peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan
salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.
»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran
liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä
nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen
valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen
niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita,
naisista --.»
»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.
»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys.
Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa
nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää
heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni
mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit;
tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja
tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä
tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten
tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni
nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä
itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika
sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään
Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka
kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten
holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen
kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan.
Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja.
Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä
kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia
palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen
pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä
vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin
tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen
liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet
joukkoonne; hän on teikäläisiä.»
»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet
riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on
huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme,
puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi.
Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy
olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein
seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki
jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia
oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen
ilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia
_ne_ ovat.»
»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista,
joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua
vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy
johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle
opettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on _usko_, --
jälkimäinen _harhakuva_, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita
vasten.»
»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että
sinäkin, Arbakes.»
»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä
opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en
voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se
on herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt
maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen
asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä
kuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni
tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»
»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena»,
Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista,
viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa
täydennykseksi.
»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes
arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain
omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä
-- syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee
vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja
syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen
mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat
yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat
laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi
elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä
naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta
olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi
viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»
»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.
»Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain
järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä,
joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle
hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä
ja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään --
seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut
ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään.
Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen
juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät
lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan
seuraajaksi.»
»Tai Saphon.»
»Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle
tielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon
antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja
loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on
kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista
toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen
kuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä
keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän
paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä,
jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni --
herätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan
hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene
vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen
elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»
»Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat
kuuluisat taitavuudestaan.»
»En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja
hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun
vesaan.»
»Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»
»Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on
meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen
Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän
kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy
tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen
suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista
ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se
voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka
tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja
sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun,
jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»
»Ja miten voin sinua auttaa?»
»Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää,
sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on
nuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon
salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»
»Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me
pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme
viettäneet.»
»Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet
sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on
helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»