Glaukuksen ystävät, -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla.
Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli
saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen
mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta.
Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain
melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt
matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin
nautintoihin.
Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies,
jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into
maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien
huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja
kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen
pylväistöä ja _eksedraa_. Hänen pompeijilainen asuntonsa -- ah, värit
ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! -- sisustuksen
valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen
huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän
päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka
taiteelliset koristeet -- nuo maalaukset -- nuo mosaiikit!
Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä -- nehän muistuttivat
Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta -- hän oli
talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja
muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat
suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin
kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta
kaivettua taloa »_draamallisen runoilijan taloksi_.»
Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa
lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot
hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine
poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin
lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat
muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme
kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.
Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, _vestibulumiksi_
nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu
(nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet
makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on
varattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja
vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä
varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan
muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on _impluvium_); sadevesi
tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä
impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat
(Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; --
kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli
_lareille_ (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain
liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle
paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai
rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla
kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja
rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että
kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska
Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi
pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.
Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen _atriumissa_) otettiin
vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa
oli huone _atriensis_ vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten,
jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä
lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla
oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin
toisessa päässä oli myöskin huone (_tablinum_), jonka lattia
tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät
taidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä
julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä
salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin
sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli _tricliniumiin_; toisella puolella oli
huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin
kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää
pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo
mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat
avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on
_peristyle_. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja
siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni
tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat
jalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet
oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli
ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi
huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista
tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä
harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto
-- sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt,
joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.
Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se
vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se
oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli
tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus
taulukokoelma eli _pinacotheca_.[3] Näistä huoneista taas päästiin
neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta
ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin
muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli
_viridarium_, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja
monivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli
puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas,
vielä muita huoneita.
Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin
ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien
asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista
taloista, joissa pääruokasali eli _coenaculum_ säännöllisesti oli
toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä
mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen
peristylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat
pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut,
sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät
tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret
ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4]
Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi,
teki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja
taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa
vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa
katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.
Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta,
joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan
vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista
eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on
atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien
seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen
kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä
saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat
räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään
alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha
oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita,
lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa
isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen
miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta
vaikutuksesta.
Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia
Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren
miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa
naimattomissa rakkauden palvojissa.
Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on
mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen _Cave canem_, s.o. »varo
koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet
sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja
julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena
sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut
pääsemään talon päähuoneisiin.
Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa
löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei
Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja
siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen
ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys
ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren
muodoista ja piirteistä!
Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen
orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa,
joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.
Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat
vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään
vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa
sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan
mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita
näyttelijöilleen.
Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa
pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa
niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui
kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat
kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen
puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti
katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se
oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka.
Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli
_triclinium_, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.
Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti
»Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija
löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta
maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä
pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja
aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein
kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa,
jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään
muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin
kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin
hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.
»Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen
fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka
ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! -- Mikä tyyli! -- mitkä
päänmuodot! -- mitkä -- hm!»
»Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius
sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut _hänen_ seinällään! -- Jaa,
eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»
»Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka
Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat
maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia
taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita -- Edopol
avita -- väreissä -- piirroksessa on jotakin -- ja maalaukset
keittiötäni varten, ystävät -- ah, ne ovat yksinomaan minun
keksintöäni.»
»Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi,
vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»
»Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa
mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan
maalatun) -- eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»
Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten
viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja
kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua
viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle
(enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista
vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman
liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista
leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti
herättää yleistä huomiota.
»Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä
kuin vyö.»
»Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia,
mutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.»
»Ole meille armollinen, oi Bakkus», Glaukus virkkoi kunnioittavasti
kumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää;
pöydän toisessa päässä olivat _larit_ ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät
rukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät
tavallisen ruokaseremonian.
Tämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu
alkoi.
»Olkoon tämä viimeinen maljani», nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle
ensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät
varsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen
viinisarkan. -- »Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta
viiniä mitä Pompeijissa olen juonut.»
»Tuo amfora tänne!» Glaukus sanoi, »ja lue sen vuosi ja laji!»
Orja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu
Kioksella neljäkymmentä vuotta sitten.
»Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt», Pansa sanoi. »Se on juuri
parahultaista.»
»Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan
viihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon», Sallustus
huudahti.
»Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin
heti», Glaukus jatkoi.
»Milloin on lähin eläintaistelu?» Klodius kysyi Pansalta.
»Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi
päiväksi», Pansa vastasi. »Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.»
»Kuka sille ruoaksi viskataan?» Klodius kysyi. »Sepä se, meillä on
suuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka
tahansa leijonalle, Pansa.»
»Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut», Pansa vastasi vakavana.
»Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme
jalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta
omistusoikeuden loukkaamista.»
»Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina», Sallustus virkkoi.
»Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka
haltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken?
Ja sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat
lahjota meille rehtiä pahantekijää).»
»Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen
monet nautinnot?» Klodius virkkoi hartaana.
»Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole
Neeroa», Sallustus huudahti.
»Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi
amfiteatterimme.»
»Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa», Sallustus virkkoi.
»Eipä paljoa puuttunut», Pansa sanoi pistäen poskeensa palan
karhunlihaa.
Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat
pöydälle vielä yhden ruokalajin.
»Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti
silmät kiiluen.
Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin
intohimonsa -- ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä
lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli -- niinkauan kuin näki
sen tarpeelliseksi. --
»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen
sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy
valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»
»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän
ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin
julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»
»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä
varten höllemmälle tunikansa vyön.
»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin
halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei
ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»
»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää
tarjolla, he antavat meille ostereita.»
»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi
edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.
»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen
kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet
keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin,
työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian
hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa
arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani
kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut.
Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen
esitykseen.»
Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin
hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva
Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti:
»Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras,
Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa,
mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään
ylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»
»Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me
kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, --
todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima
miestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys
kohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta
ettehän te minua ymmärrä.»
»Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli
paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli
soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin
hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean
taidetyönsä.
»Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.
»Niin on, Syrakusasta.»
»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme
pienen pelin järjestää.»
»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani
panna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»
»On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.»
»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten
tukkaseppelettään.
Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa
lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt
lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat
Horatiuksen laulua, joka alkaa: »_Persicos odi_ j.n.e. ja jota on niin
vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä
tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla
oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan
juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.
»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi
kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme
veroisesti.»
»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.
»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.
»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme
eeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi.
»Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa
maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän
päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me
emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen
toimintaa. Kuolematon Fulvius!»
»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia
egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista
uskonnollista innoitusta.»
»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.
»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa.
Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole
taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua
virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia
iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat,
he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan
yöstään hartaudenharjotuksissa.»
»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi
uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut,
mutta ei itseään.
»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita
mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee
polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat
säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.
»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen
medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko
kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]
»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.
»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.
»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin
ja se on -- ei mitään.»
Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.
»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin
hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka
paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi
ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki
sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin
velvollisuus on suojella rikasta miestä.»
»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia
kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen
opetuslapsista?»
»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä
ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää,
alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»
»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa
kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen
on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»
Toinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan,
syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä
ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta
rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.
»_Bene vobis_ (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen
nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä
lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso,
noppanappulat hymyilevät meille.»
»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.
»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin
lakia.»
»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita,
joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi
ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen
liiallisuus.»
»Kuinka viisasta», varjo tokasi.
»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa
virkkoi.
»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus
sanoi.
Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä
haukotteluun.
»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi
Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja _Aululariasta_.
»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä
jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa
samasta huvinäytelmästä.
Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä,
pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin
eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat
toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain)
suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä
viini oli ja kuinka vanhaa.
»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on
mainiota.»
»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten
meidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät
hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»
»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee
pieni annos rosininväriä.»
»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan
kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja
kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli
tapana.
»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen
jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä
arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea,
täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen
arvo silmissäsi silti vähentykö.»
»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta
sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»
»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti
lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.
»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.
»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.
»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään
juhlan johtajaa -- ei mitään _rex convivii_. Eivätkö roomalaiset ole
kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita
kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka
viime yönä sävelsin; sen nimenä on: _Hetkien bakkushymni_.»
Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja
nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan
laulun:
_Hetkien iltahymni_.
Kesäpäivän pitkän ja helteisen
Oomme väikkyneet.
Nyt yön luo uksien harmaiden
Oomme säikkyneet;
Sulot raienneet
Taas laulut on, päivisin vaienneet.
Taas kreetitär purppurasuu,
Min hämärä kutsui karkelullen,
Laulellen lemmestä lohduttuu
Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
Tähdet jo tyyninä silmäilee,
Ja lauluni ees
Aalto entää sees,
Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
Tytön polvell' on pantterin pää,
Hänen katseensa päihdyttää;
Mut virran kiitävän kaltahalla.
Viinipuun vehreiden oksien alla,
Arat faunit lempeä laulaa,
Nuo viekkahat veikot.
Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
Arat faunit lempeä laulaa.
2.
Lennosta uupuneet
Pitkän jo oomme päivän,
Ikävät on askeleet
Läpi öisen ankean häivän.
Siipemme väsyneet virkistäy
Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
On viinille säihkynsä suonut:
On auringon-aarteita tertut nää,
Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
3.
Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
Ja malja poijalle Maian[8]
Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
Suloparvelle neljän Aglaian.
Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
Ajan-neidoille solmikaat,
Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
Ja Bakkhosta kutsukaat!
On parhain tuo, joka parhain suo
Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
Ja kutsuvi kisahan kimmat.
Me kiidämme, kunnekka siukuen
Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
Idän immet, vettä mi viisti,
Kristalliluolahan saaliina riisti
Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
Niinpä nyt, niinpä nyt me
Nuoren jumalan syliimme suljemme,
Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
Huimasti huutojen, laulujen soiden,
Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!
Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on
isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.
»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja
voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»
»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää
äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen
ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan
joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen
kunniaksi!»
»Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla
äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»
»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi
maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et
myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»
»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»
»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.
»Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.
»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.
»Tiedä siis --» Lepidus virkkoi.
»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi
kuin kuiva kaisla.»
»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen
huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.
»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain
on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse
laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän
parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen
talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä
pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»
»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä,
ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»
»Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi
paha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään,
mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»
»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.
»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»
»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.
»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»
»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi --», hän jatkoi
ravistellen jälleen noppapussia.
»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi
muualle!»
Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli,
kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.
»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt
_caniculaen_» (matalin heitto).
»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan
noppapussia. »Oi, _ahna Venus_ -- siinä on Venus itse», kun hän
jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka
ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»
»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan
uhrannut hänen alttarilleen.»
»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen
Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»
»Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse»,
Sallustus lisäsi samalla äänellä.
»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»
»Pahoittelen --», Klodius alkoi.
»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.
»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä,
että sinä olet minun voittajani.»
Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin
runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta
taivaaseen.
»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota
kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.
Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi,
suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti
vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen
kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin
(Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon.
Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen
ruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun
atriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen
muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla
kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.
He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat,
ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat
monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli
monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja
purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan
valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan
puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.
»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan
peristyleen.
»En, hän on Napolista.»
»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä
syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka
joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.