Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. -- Atenalaisen tunnustus. --
Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.
Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin
katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat
rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin
freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit
välkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät
vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat
kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen
huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat
päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä
seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka
entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän
nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »_latet anguis in herba_»
mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät
sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa
käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden
marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden
ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet
tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä -- kaikki tämä
loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin
iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.
»Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan
kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. -- Neeron
kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa
hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää -- henkeä ahdistavaa;
sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta
rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä
me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia
kyllästymättä ja väsymättä.»
»Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»
»Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään
viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka
näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»
»Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään
eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»
»Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät
esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin
he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu,
ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi.
Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa
vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille
kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »_De officiis_»-teoksesta.
Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää,
kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat
tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat,
etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän
maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian
viehättäväisyydestä. -- Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan
kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika
(hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta
rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon
hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä
ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla
rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»
»Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.
»Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; -- mutta
nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel
hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää
sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo
täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi
Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin
nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli
kuollut kuumeeseen. -- 'Armoton kuolema!' hän huudahti. -- 'Tuokaa
Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan
tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten
voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa
tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa -- luuta ja lihaa siinä
ei ole.»
Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen
maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi
siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että
nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua
omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli
muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä
kömpelöä jäljittelyä.
Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla,
jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin
pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja
vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot
äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta
tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan
ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin,
osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä -- silla tyttö oli sokea.
»Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole
häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis
ääni. Kuunnelkaamme.»
_Sokean kukkastytön laulu_.
1.
Ostakaa kukkia, ostakaa!
Oon kaukaa sokea tyttönen.
He kertoi, ett' ihana ompi maa;
Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.
Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,
Elon purppuran säilyttää!
Näet äitinsä helmasta äskettäin
Mä raikkaina poimin nää.
Tuulen lempeät henkäilyt,
Hellät ja armahat hyväilyt
Hehkuvat katseistaan.
Sen suukkoset huulia heljentää,
Ja hentoja poskia kyyneltää;
Myös itkevi äiti armas tuo.
Ja kysyvän katsellen kauas luo,
Ja syömensä sykkivi oottaen,
Ja lapsia kotihin kutsuen,
Ja helmet, jotk' enin hohtavat,
Emon hellän kaipuusta kertovat;
Oi, nää ei he toisiaan.
2.
Teill' ompi maailma valkeuden,
Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;
Yön mailta on sokea neitonen,
Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.
Kuni tuonelan tienoita käyn,
Surun virroilla viivyttäyn;
Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,
Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,
Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!
Kädet niille mä ojennan lempivät;
Vain äänet vastahan väikkyvät,
Elo aaveita mullen on vaan.
Tulkaa, tulkaa, ostakaa!
Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,
-- Näet ääni on heillä myös --:
»Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa
Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.
Valon lapset herkkiä on.
He pelkää impeä varjoston;
Pois sokean käsistä kaipajamme,
Me katseita kirkkaita kaihoamme.
Yöt' emme me lemmi lain.
Näimme päivyen katseissa kulkijain.
Oi, kukkia ostakaa!
»Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen
joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on
viehättävämpi kuin koskaan.»
Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi
äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.
»Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin
itsekseen: »Glaukus on palannut.»
»Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani
kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna
katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain
kauniin Nydian kädet.»
Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani
joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa
valikoimansa orvokit.
»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.
»Niin on -- eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää!
Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta -- Olympos on varjonnut
hänen kehtonsa -- hän on Tessaliasta.»
»Velhojen maasta.»
»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja
Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden
taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat
kasvot.»
»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen
tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren,
huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän
tiellä.
»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.
Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen
paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja
posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut
hivelevää, helakkaa hohdetta.
»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan
silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi,
»viimevuotiset ystävänsä?»
»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla,
puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan
unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes
sitäkään.»
»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»
»Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin
kaunis.»
»Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi
Klodiukselle puhuen.
»Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.
Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen
katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin
rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.
Ystävykset astelivat edelleen.
»Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.
»Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»
»Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään
jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»
»Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia.
Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi
hän toivoa muuta?»
Glaukus huokasi.
He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin
ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään
kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat,
niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista
pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa.
Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata
hallitsemaan.
»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli
vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja
nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla
leikkii.»
»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin
eloisin osa.»
Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään
oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat
tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista,
kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta -- sen toimeliaasta,
mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan
paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite,
panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman
suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät
jälkimaailman ihmeeksi -- siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta
auringon alla.
Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten
porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat
sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston
hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti
viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja
ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja
pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin
satamalaitureilla.
Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman
yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä
kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista,
vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin
askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja
uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon
polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja
nojaten käteensä ja välittämättä auringosta -- se on hänen kansansa
suojelusjumala -- Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla
tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja
lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut
siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.
»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan
rakastanut?»
»Monta kertaa.»
»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan
rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»
»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius
virkkoi.
»Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon
rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»
»Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa,
mitä runoilijat kuvaavat -- sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme,
teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan
uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»
»En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai
sanonpa kuten Tibullus, --
Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,
Pyhässä turvass' on.
En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni
esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät
ole vielä antaneet hänelle öljyä.»
»Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän
lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita,
sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa
miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»
»En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän
olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran -- mutta ei --
hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen
eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»
»Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»
»Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa,
joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon
alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin
nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi.
Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa
omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen
ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot
täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava
mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä
itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus.
Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli
kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin
taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi
tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt
niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti
niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen
ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen
kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet
kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että
rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut.
Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö
olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla
puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen
varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja
syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen
uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain
rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme
jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä
yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden
tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja
yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole
luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi
häntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo
yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään
harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä,
ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä
tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka
piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen
käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti
meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä,
jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat
minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin
Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta
ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani
syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En
rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»
Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja
juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen
liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.
Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta
väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa
ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin
hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa),
mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei
sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset
pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat
silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä
ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden
majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä
ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja
yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle
muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta
tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään
taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa
uhkaava, paha katse.
»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta
kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja
kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta
tänne.»
»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen
virkkoi.
»On -- nautinnonhaluisille.»
»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät
vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä
taas arvioimaan huvitteluja.»
»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he
pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa
yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta
sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä
innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta
yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä
intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen
tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui
Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten
kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän
yksinäisissä laaksoissa.»
»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta!
Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä
koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»
Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai
arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut
Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän
virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:
»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin
aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja,
Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana
isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta --
edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»
Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah,
Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että
hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! -- voi,
turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja
Termopylaessa.»
»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi
yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»
Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin
pois.
»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä
matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen
egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään
hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»
»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin
kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä
painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»
»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen
yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on,
niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle
pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi
peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton
intohimo.»
»Innoittunut -- innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli
esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»