Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.
»Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi
vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu
tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.
»Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi
Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on
paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»
»Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua
varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän
väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»
»Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi
kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan
huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää
olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen
sukkeluuksiaan.»
»Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä
on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi
Glaukus.»
»Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»
»Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan
harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme
ihastuneita häneen.»
»Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut
viinikellarini tuotteita?»
»Luullakseni en, kelpo Diomedes.»
»Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani
siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»
»Oh, älä vaivaudu minun tähteni. _Persicos odi apparatus_. Olen vähään
tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn -- entä sinä --?»
»Kvestorin luo -- valtioasioita -- iltapäivällä Isiksen temppeliin.
Näkemiin!»
»Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius
itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja
viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun
orjan poika -- ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen
rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille,
tuhlariylimyksille.»
Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi
jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen,
henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin
kaduilla.
Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti
korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin
tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja
oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa
todella ollut niin tunnettu kuin hän.
»Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului
miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista
vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti,
rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja
esittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa
partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa
noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana
seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla
ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina -- elottomina, mutta ilmehikkäinä
kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja
itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta
Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä
ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten
täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei
enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota
muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa
säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä
kiinnittävät soljet, _fibulae_, säteilivät smaragdeja. Kaulasta
riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka
suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin
mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen
kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen
vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut,
kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.
»Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka
vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan
Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa
voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»
»Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön
vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin
nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää
kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren
suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa
aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme
rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»
»Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»
»Mutta minne olet menossa?»
»Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen
kylpyaikaan.»
»Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no,
Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka
hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn
tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. -- Eikö se ole mainio,
Klodius?»
»Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi -- »kuten Glaukuskin.»