Komea Martta Herlevi — seurapiirin keskus ja ihanne — istui
kyyrysissään pienellä nurkkasohvalla häpeän ja epätoivon murtamana.
Vielä toissa päivänä hän oli iloiten ja onnea sädehtien emännöinyt
tässä rikkaasti sisustetussa huoneessa kaupungin parhaimmiston
ympäröimänä.
Pankinjohtaja Jonas Herlevin pidot — kas, nehän olivat jotain
erikoista. Kutsu niihin oli samanarvoinen kuin pääsiäistähtisateen
osallisuuteen pääseminen ja poissulkeminen niistä katkeraa kuin
pakollinen virkaero. Olihan joka taholla päivänselvää, että ne,
jotka seurustelivat tässä suuresti kunnioitetussa talossa, olivat
paikkakunnan moitteettominta valioväkeä, sen hienointa ja —
kadehdituinta säätyä. Isännän miehekäs, ehdotonta luottamusta herättävä
olemus ja emännän henkevä sulo vetivät puoleensa jo sinänsä, puhumatta
siitä yhteiskunnallisesta kiillosta, joka ympäröi taloa.
Ja nyt —!
Komea Martta Herlevi painoi käsillään ohimoitaan viskautuen
epätoivoisena sohvalle, josta hän oli noussut ja johon taas oli
laskeutunut monen monta kertaa kuluneen, hirvittävän kadotuksenyön
kuluessa. Hänen miehensä oli vangittu miljoonakavalluksesta
johtamassaan pankissa, tieto siitä oli salamana kiitänyt läpi kaupungin
— ooh! — kaikkialle ympäri koko maan. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat
olivat jo saaneet tietoonsa tuon uskomattoman sanoman...
Pitkänä, syksyisenä yönä, jolloin kuu ja tähdet kurkistivat akkunoista
sisään, oli hän iskun huumeessa käynyt läpi nuoren, voitokkaan ja
onnellisen elämänsä. Pää pystyssä oli hän tietään kulkenut, ylpeänä ja
onnellisena Jonas Herlevin rinnalla, joka aina, heidän tutustumisensa
ensi hetkestä asti, oli omistanut hänen ehdottoman luottamuksensa
ja lämpimän ihailunsa. Hän oli itse yksi niistä kristallikirkkaista
luonteista, jotka jokaisena hetkenään voisivat antaa katsoa sielunsa
syvimpään soppeen tarvitsematta painaa silmiään alas kenenkään edessä.
Ja niin piti hän suurimpana onnenaan sitä, että hänen miehensä oli
paikkakunnan luotetuin henkilö, vilpittömin olento kaikessa, olipa
sitten kysymyksessä rahalliset ja yhteiskunnalliset asiat tai puhtaasti
tunteellinen puoli. Vielä eilen, aamupuoleen, olisi hän syvimmällä
inholla torjunut luotaan kenen tahansa, joka vain pienimmänkään tahran
olisi viskannut Jonas Herlevin kunnialle. Nyt olivat häneltä kaikki
aseet riistetyt. Kalliopohja, jolla hän turvallisena oli seisonut,
luisui pois tahmean, likaisen liejun lainehtiessa rannattomana hänen
ympärillään...
Mutta jos jotkut niistä, jotka nyt puolella ja toisella selvitteleivät
tästä lähintä yhteiskuntaakin ankarasti kohdanneesta kolauksesta,
luulivat, että hän hylkää onnettoman miehensä tai edes vierookaan
häntä, niin he erehtyvät suuresti. Olisiko hän oikea vaimo,
jos mustimmalla hetkellä jättäisi hänet, jolle hyvinä päivinä
tiesi olleensa kaikki kaikessa. Hänet, joka ehkä odottamattoman
onnettomuuden, vielä selvittämättömän seikan pakoittamana oli tullut
tehneeksi sen, josta häntä nyt syytettiin.
Ei, viimeiseen asti tuli hänen seisoa uskollisen puolison
kaikkivoittavalla kärsivällisyydellä hairahtuneen miehensä rinnalla.
Olihan se vain velvollisuus, johon rakkaus ja uskollisuus yhtyneinä
antoivat voimaa.
Mutta näinä lähipäivinä, ennenkuin järkytetyn mielen rauha ehti
hiukkasen palautua, ei hän voinut eikä tahtonut nähdä ketään
tuttavistaan. Jonkinlainen vaistomainen pelko sanoi hänelle, että
heillä, kaikesta huolimatta, voisi olla jotain salattua pahaa
katseissaan... Mielethän muuttuvat niin pian... Ja monasti ilman
syytäkin osoittautuu tänään särkyneeksi se, mikä eilen vielä oli lujaa
kuin ystävyys.
Hän kulki aatoksissaan perheestä toiseen, ystävän luota ystävän
luo. Mutta niin läheisiltä kuin he kaikki tähän asti olivat
tuntuneetkin, ei hän nyt saanut sitä luottamusta syntymään heitä
kohtaan, jota onnettomuuteen joutunut helpoituksekseen tuntee ystävän
uskollisuudessa. Joku oli käynyt häntä tapaamassa, mutta hän ei ollut
ottanut vastaan. Taaskin kuului ovikellon soitto. Turhaan — turhaan.
Hän pysyi järkähtämättömänä. Sillä aivan varmasti keksisi hän sen
salatun osaaottavimmankin katseen pohjalta...
— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle. — Ei
kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö...
* * * * *
Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja
hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli
nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen, jolloin
tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat:
»ettehän voi olla pitempään yksinänne... tehän menehdytte...» Ja niin
purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan
hiljaa, Erna, Erna —!
Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi
herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen
koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin
hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään
virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.
Ja niin kului pitkä, hiljainen hetki.
Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä vasten,
ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti
helpottavan tunteen.
Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä.
Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi
sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen patsas
istui Ernakin.
Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin
iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan katseen ja
virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:
— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä päästä
joksikin aikaa täältä pois... Ja pikkumies varmaan oikein riemastuu
matkasta.
Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän
ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä
pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen
todeta sisimmässään.
— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. _Minä_ en
voi, en saata lähteä...
— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän
Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä...
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.
Martta intti vastaan.
— Minä en voi... toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt. Tuntisin
itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin kaupunginportin
ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee tämän tehnytkin, täytyy
minun kuitenkin tukea häntä, edes läsnäolollani... käynneilläni, jos
sallitaan.
Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään, joissa
paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi
katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään
elettä huomaamattaan raukeamaan.
Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei hän
voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu
rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä
odottavaan autoon.
Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä retkeltään
keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli vaihtunut syksyn
moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen liverrys muuttunut
ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras nainen huomattavan
kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse. Hän ei ottanut
kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva ota ketään
vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja kiireellisyyteen
eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty puheillepääsy.
Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin kahdenkesken,
sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja tyytymättömänä Erna Reinin
kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä, tämän tuolinselustaan nojaten.
Hän näytti tuntevan Martan, vaikkei Martta tuntenut häntä.
Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa jonkinlaisesta
taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta
vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta
olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut,
huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon
mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja
kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan alentua
matalimpaankin imarteluun.
Martta Herleviä puistatti, hän ei ollut koskaan tavannut senkaltaista
ihmistä.
Minkäänlaista lähestymistä ei tapahtunut kummaltakaan puolen.
Ainoastaan kädenliikkeellä osoitti rouva Herlevi ovenviereistä tuolia
vieraalle tämän esiteltyä itsensä:
— Line Kjäll.
Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka tukaluus rasitti jokaista
huoneessa-olijaa.
— Tahtoisin kahdenkesken puhua pari sanaa rouva Herleville, jos saan
luvan...
Martan katse pysäytti pyytäen Ernan, joka aikoi poistua.
— Voitte yhtä hyvin puhua asianne ystäväni kuullen. Minulla ei ole
mitään salattavaa häneltä.
— Niinkuin tahdotte.
Vieraan äänessä oli pisara myrkkyä, ja omituinen hymy ailahti hänen
kasvoillaan.
Mutta ennenkuin hän sai sananpäästä kiinni, kiskoi hän toista riisuttua
hansikastaan sormiensa välissä, neuvotonna, kuten näytti, erilaisten
ilmeiden risteillessä nopeasti hänen voimakkaan, kaunispiirteisen
suunsa ympärillä.
— Toimeentuloni pakoittamana — alkoi hän sitten epävarmasti,
alasluoduin katsein — — täytyi minun tulla luoksenne näin sopimattomaan
aikaan. Miehenne on hoitanut eräänlaisia asioitani, ja nyt olen saanut
häneltä tiedon, että hänen kirjoituspöytänsä laatikossa on minulle
osoitettu kirje, raha-asioitani koskeva.
Line Kjällin sanat ja ääni olivat lisänneet rouva Herlevin sisäistä
kammoa. Hänestä tuntui, kuin piilisi vieraan asiassa kaikkein
hirvittävintä, ja hän tunsi jalkainsa yhtäkkiä hervahtavan
voimattomiksi. Muuten hän olisi heti noussut etsiäkseen pyydettyä
kirjettä ja antanut sen hänelle päästäkseen niin pian kuin mahdollista
erilleen tästä naisesta, jonka olemus nostatti ennentuntemattoman
vastenmielisyyden hänen sydämeensä.
Nyt hän ei uskaltanut nousta.
Hetkinen ja vielä sittenkin hetkinen täytyi hänen koota voimiaan ja
varmistautua siitä, ettei horjahtaisi lattian poikki astuessaan.
— Ja minuako mieheni on pyytänyt antamaan teille tuon kirjeen?
— Hän sanoi, luullakseni, että asessori Reimerkin voisi sen tehdä,
mutta hänhän on matkoilla tänä päivänä.
— Vai niin. Ja teidän nimenne oli —?
— Line Kjäll.
— Rouva?
— Neiti.
Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi
mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa
kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.
Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt
katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo
tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman
teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan lopputulokseen.
— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan kirjeen
_tuolle_... myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka kummassa
hän on julennut laittaakin tämän tänne... Taivaan isä, eikö niissä
vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!
Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti,
näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli
tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.
Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut,
niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä
tuntuikin... Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut
takeita... Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä...
eikö... eikö...
Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten
näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen nahkasalkkuun,
joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta, ja hän veti
sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan oikein, oli
kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».
Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän sulkea
kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys tuhatkertaiseksi, ja
unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa vetäisi hän kuoressa olevan
paperin esiin, levittäen sen eteensä pöydälle. Paperiarkilta, jonka
sisään oli pistetty tuhannen markan seteli, luki hän miehensä tutulla
käsialalla kirjoitetut sanat:
»Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin voin
sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August Reimerin
puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»
Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne muodostivat
ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea holvi, josta ei
voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä — loppumattomiin!
Oliko hän enää oma itsensä —?
Oliko tämä hänen ja hänen lapsensa koti —?
Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle
paperille —?
Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja
jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli
kamalan naurun: Jonas... miksei! Miljoonakavaltaja... Mikä estää sitä
pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan, tuhannet
luottavat ihmiset!
Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa
hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin...
verirahan...
Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se tämän
kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta huolimatta oli
hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se tuki oli ollut
hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.
Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun
hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!
Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet tästä
musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.
Ei ainakaan _tuo tuolla_ saanut hänen masennustaan huomata!
Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen
tietä, mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen
silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen,
vei sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia
antaessaan:
— Tässä se näkyy olevan.
* * * * *
Vieraan mentyä valtasi hänet polttava halu juosta heti pois tästä
talosta.
Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle
äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja
monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu
korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne
eivät enää olleet hänen.
Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden
— siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä
kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee
kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen
valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen
olivat hohtaneet!
Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?
Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt.
Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen
timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti
väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi
sen ilmaista hänelle.
Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden
lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä
tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin
iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki,
tuoksui ja soi... _oli ollut_...
Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa
joka sopen.
* * * * *
Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin
oli pelastettavissa.
Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.
Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:
— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?
Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien
ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi,
säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä
ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän
istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä
kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan
ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää
auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja
avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut
enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.
Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään _tämä_ kysymys
huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka
hän jaksaisi vastata siihen... kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä
jäljellä oli...
— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.
Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen
otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein
hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän
sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:
— Anna anteeksi!
Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää
ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:
— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään...
— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät
läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan... Martta, on kauheata
seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena...
— Joskin vasta sitten, kun rikokset ovat tulleet ilmi...
— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit
parhain puoliso, ja siksi uskallan —
— On oikein sanoa _olit_. Nyt kai en sitä enää saata olla.
— Martta! Niin et sanonut eilen. Mikset voi, mikset saattaisi?
— Siksi että sitä on myöskin Line Kjäll.
— Line Kjäll — on paljasta roskaa vain. Semmoista on maailman meno.
— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä
Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!
— Olinko sen sitten jättänyt sulkematta?
Rouva Herlevi kohautti olkapäitänsä.
— Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten pitojamme
aikana tarkastaja saapui pankkiin... Sinä ainoa, älä jätä minua!
Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä
näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei
tiedottomasti askeleen taaksepäin.
— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää
miltä tuntuu nyt...
— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!
— Jos en voi...
— Sinä voit!
Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se
kuulosti.
Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit!
humisi hänen korvissaan. — Sinä _et_ voi! kiisti toisaalta vastaan.
Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty
ja rikkirevitty hän oikeastaan oli... kuinka epätietoinen ja vaappuva,
kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava
nyt... epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet
järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan
pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi
itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään
ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän
omaa heikkouttaan.
Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden
tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!
Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen
masentuneihin kasvoihin.
Iäksi — niinkö?
Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja
vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen
miehensä luokse.
— Martta, sinä et sano mitään... Etkö voi ... etkö tahdokaan...
— En tiedä, Jonas... Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia
vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen
selvillä itsestäni... sitten Jonas...
Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen
tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä...
— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin,
älä vie _kaikkea_... Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan
ylitse...
Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt
irralleen.
Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala,
enempään ei hänellä ollut voimaa...