— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan
sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?
Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina
ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen.
Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.
Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua,
ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen
sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui
pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.
— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.
— No niin, kyllä minä luulen...
— Sinä _tiedät_ sen.
— Tiedän, veli, tiedän.
Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran
ja lausui sitten:
— Se helpoitti se — kiitos.
Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja,
joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät,
raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.
Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin
lukuisia sanoja.
— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä
pelkäsin...
— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet
niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt...
— Tovereista olet ensimäinen...
Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen
välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen
runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan
olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.
Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman
viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.
— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden
jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa
puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai
puhua enemmänkin...
— Laura Paatero... Se tahtoo sanoa?...
— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina
päivinä.
— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen
vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.
— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä
tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.
— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?
Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin
kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:
— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en
voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä.
Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut,
supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.
— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?
— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan
kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut
terveytensä suruunsa... ja... ja että toimeentulonsa on nykyisin
kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Seurasi taas äänettömyys.
Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa
valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja
kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura
Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä
elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —?
Pyysikö istumaankaan —?
— Milloinka hän kävi täällä?
— Eilen.
— Olitko edes siedettävä hänelle?
— Luulisin... Veli, minä... minä tahtoisin...
— Mitä sitten?
— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.
Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä
viestin vasta oli tuonut.
— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se
olisikin elämän viimeisinä hetkinä.
— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla
voinkin tehdä mitä aion.
— Merkillinen mies...
— Mutta onko kuolema _ehdottoman_ varma?
— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja
minä annoin sen sinulle sellaisenaan.
— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan
elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?
— Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.
Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi
elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.
— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.
Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen
harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois
äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu
ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.
Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska. Mikä
oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä täytyi
sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan siinä.
Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi tässä
tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin, luovuttaa
kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle morsiamellensa. Niin,
sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo toinen siitä kostuisi —
hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi tämän vanhanpojan asumuksen
seinien sisään, näihin kolmeen yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän
oli asunut pian parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän
hoivaamana. Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti.
Mahdollisesti kyllä hän, joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille
suuren aarteen arvon, rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin
tietysti tekisikin nainen, joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista
rakkautta povessaan kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä
silti jäisivät ja leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.
Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa, johon
sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.
Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen mennessä
miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta aikomaansa askelta.
Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie tuntunut
oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut naurettavalta.
Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä hyljätyksi mielestään,
vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut tunti tunnilta sen
kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä muodossa, ottanut
sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän selvästi, että tuo
salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut varmemman jalansijan
itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut siellä. Naurettavuus haihtui
pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa kohti kulkevan miehen teon
täytyi toki olla jotakin muuta kuin naurettavaa. Sellaisia askeleita
oli maailmassa tai paremminkin maailmasta erotessa astuttu ennenkin.
Pikainen ja epäämätön kuolema!
Se oli nyt siis varma, se...
Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan
tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin
haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja
summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä... Sen helmaan
hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta
hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä
sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.
Ei Laura Paaterokaan... se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin
todellinen syynsä.
Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen muoto
ollutkaan testamentti.
Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän
portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä
itselläänkin.
— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria,
ennenkuin hän jättää meidät.
— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla. Luuletko...
luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?
— Päinvastoin, veli pastori. Oletan ennemmin, että nykyinen, tai
paremminkin se, minkä hän tänne jälkeensä jättää, aiheuttaa hänen
pyyntönsä.
Pastori pudisti päätään.
— Ei, veli Riska. Tai ehkä sekin. Mutta monet niistä, jotka eivät enää
katsoneet tarvitsevansa sinua, ovat lähettäneet kutsunsa minulle vielä
senkin jälkeen. Näes, kun seistään iäisen portilla...
— Kenties. Siihenhän tullaan lopullisesti vain kerran. Kuitenkin
luulisin — ja sinähän tunnet hänet yhtä hyvin kuin minäkin — että
sellainen luonne kuin Esko pyytää apua vain niissä asioissa, joissa
välttämättä tarvitaan välikäsiä, kuten monissa maallisissa. Suo
anteeksi, pastori, eikö iäisen portilla jokainen ole oma pappinsa...
Pastori katsoi miettiväisesti lääkäriä, ja hänen suurilla, avonaisilla
kasvoillaan näyttäytyi surumielinen ilme.
— No niin, veli. Me emme kiistele niistä asioista... Kaikki on Herran
hallussa — Eskommekin.
He astuivat varovin askelin peräkkäin sairaan huoneeseen istuutuen
kahden puolen vuodetta ja lausuen jonkun tervehtivän, toverillisen
alkajaissanan kumpainenkin.
Vanha, kunnon toveri makasi siinä heidän keskellään hiljaisena ja
harvapuheisena kuten ainakin, tällä kertaa erikoista mielenkiintoa
herättävänä sen vuoksi, että oli saanut kaukaisen lähtökutsun, ja vielä
senkin vuoksi, että hänellä oli jotain tärkeätä sanottavaa juuri tällä
hetkellä.
Ja hänellä näytti olevan todellinen tarve sanoa se pian, siekailematta.
— Älä hämmästy, vanha veikko, sanoi hän kiinnittäen katseensa
pastoriin, äläkä ainakaan tee vastaväitteitä, ellei virkasääntösi ja
kirkkokäsikirjasi sitä ehdottomasti vaadi. Tämä tässä — hän laski
kätensä lääkärin polvelle — on sanonut rehellisesti milloin minun _on_
lähdettävä, ja se, että minun on lähdettävä, asettaa minulle erään
velvollisuuden ja tekee samalla sen täyttämisen mahdolliseksi. Te
tunnette kumpainenkin suhteeni Laura Paateroon — entiseen morsiameeni,
muistathan, pastori? Ei kovin kauan sitten puhuimme hänestä,
poiketessasi täällä muutaman kuolevan luota tullessasi. No niin, mutta
muistatko, että sinun oli määrä vihkiä meidät silloin muinaisina
päivinä. Tahdotko nyt tehdä sen, mikä silloin jäi tekemättä?
Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät
voineet ajatellakaan.
— Sekö siis onkin sinun sovituksesi? virkahti Riska.
— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta — avioliiton
oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta mielenmuutoksesta.
Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän seisovani
haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista, mitä
maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan — taikka
omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä, tuottaisiko tämä
haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista onnentunnetta sille naiselle,
joka läpi elämänsä on kulkenut minulle uskollisena. Enkä haluaisi hänen
sitä minulle ilmaisevankaan... Ainoa ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan
on, että saisin turvatuksi hänen puutteenalaiset päivänsä sillä
elinkautisella eläkkeellä, jonka hän kuoltuani tulisi saamaan valtion
virkamiehen leskenä.
Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan
jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.
Viipyi kotvanen, ennenkuin pastori hiukan järkytetyllä äänellä kysyi:
— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi... neiti Paateron kanssa?
Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä, minkätähden sinä
haluat ottaa tämän askeleen?
— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa
Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin asianomainen
itse ennätti vastata.
— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla
on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin
koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää
pyyntöni heti?
— En aivan heti. Sinähän tiedät edellä kulkevat valmistavat
toimenpiteet.
— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä
sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni...
— Kyllä — mutta —
Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen
kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää
niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti
kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui
hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä
lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin,
jotka eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista
lupaustakaan antaneet.
— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian
kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä
elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.
Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko
Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.
Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja mieleenpainuvassa,
jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja sulhanen tuskin
jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri, kuinka jokin
ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen koko olemukseen ja
täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut kauan arvella muutoksen
syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo seuraavana päivänä pyysi
Kiila:
— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä
päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia.
Nyt, kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon
päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä taloa
en tunne kodikseni enää... Näiden huoneiden ilma on käynyt vieraaksi
minulle...
Lääkäri pyyhkäisi silmiään salaamatta liikutustansa. Ja sairas jatkoi:
— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa ... kiellä kaikilta katsomaan
pääsykin... Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei minulta saata
liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa...
Hän ymmärsi sen hyvinkin, hän.
Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti tehdäkseen
siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat valmistukset tuli
hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli harvinaisuus niin hyvin
eläessään kuin kuollessaankin.