Hiljainen koputus kuului ovelta.
Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka
lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta tarkan
kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen siellä
liikuskeli.
Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä,
viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.
— Kuka siellä?
Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain
meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan kolkkoutta.
— Kuka siellä — vastatkaa!
Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten
salaamaan.
— Ystävä on — avaa!
Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas.
Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen
herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut
odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi
huoneeseen.
Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen, jonka
parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen jättimäisestä
olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.
Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun kuohua,
ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan,
katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden välillä.
Sitten vasta hän katsahti tyttöön.
— Oletko sinä Anna Mari?
— Olen.
— Ja niin olet tullutkin äitiisi...
Vieras ojensi arkaillen kätensä, ja arkaillen otti tyttökin sen omaansa.
— Kuka te sitten olette?
Miehen katse kiersi uudelleen tuvan, kiersi tarkemmin kuin äsken, ja
hänen kasvonsa vavahtivat omituisesti. Vastaamatta tytön kysymykseen
hän sanoi:
— Lienetkö tullut äitiisi luonteesikin puolesta.
— Ja jos olen... mitä sitten?
— Sitten sen sanoisin...
— Minkä?
— Nimeni.
Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja katse
olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen edessään, ja
kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan tuttavan. Ja niin
hänen pelkonsa alkoi haihtua.
— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. — Eihän
teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.
Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri
mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman pimentoon
ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen penkin,
jolle istahti.
— Anna Mari, sanoi hän sitten, etkö sinä tunne minua?
— En.
— Etkö muista koskaan nähneesikään?
— En.
— Ei ihmekään, olithan siihen aikaan vielä pieni tyttö.
— Mihin aikaan sitten?
— Siihenpä siihen, kun isäsi... vangittiin.
Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja hän
kuiskasi pelokkaasti:
— Isä! Olisitteko...
Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi, kuinka
hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen oikaisihe ja
tytön puoleen kääntyen virkkoi:
— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua vielä
odottaneet... eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan... Mutta minä
en kestänyt siellä kauempaa... totisesti, minä en jaksanut... Ja kun
viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka
henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?
Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat niin,
että hän töintuskin kesti seisaallaan.
Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan haaltuneet,
leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona isä
vangittiin... muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin... ja muisti
äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet —
kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.
Tuoko nyt oli isä —?
Niin, suuren ja voimakkaan hän muisti hänen olleen.
Mutta tämä tässä oli hiljainen ja hyvä...
Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu lempeitä
sanoja totuttu kuulemaan.
Siitä huolimatta täyttyi Anna Marin sydän suurella hellyydellä — hänhän
oli kaikessa tullut niin äitiinsä — ja taistellen ujoutta vastaan, joka
yhtäkkiä yllätti hänet, astui hän isänsä viereen ja laski kätensä tämän
olkapäälle.
— En ole kuullut siitä mitään, sanoi hän. — Mutta eikö ne etsi teitä
nyt... tavoita joka paikasta?
— Kyllä kai — sehän on heidän velvollisuutensa. Mutta tähän asti olen
minä onnistunut, he eivät. Ja tätä on nyt kestänyt kolme viikkoa.
Tuulen kumea kohina kuului akkunan takaa, ja rapisten ilmestyi
ruutuihin pieniä vesipisaroita. Syysräntää.
Anna Maria värisytti.
Hän kuvitteli miesjoukon kulkevan metsän läpi karannutta etsien ja
tuossa tuokiossa, tietämättä tarkoin itsekään mitä teki, kiiruhti hän
peittämään akkunoita ja lukitsemaan ovea. Ja sitä tehdessään oli hän
varma siitä, että äiti olisi tehnyt samoin...
Kun hän palasi takaisin ja istahti isänsä viereen, näki hän
kyynelkarpalon vierivän tämän poskea pitkin ja katoavan karkean parran
kätköön. Sitä seurasi toinen... kolmas...
Isä kyseli äidistä.
Anna Mari kertoi tarkoin, kertoi kuolinyön ja mitä äiti oli sanonut.
— Olivatko ne hänen viimeiset sanansa? kysyi isä.
— Olivat. Aina muistan kuinka hän pyysi minua kumartumaan puoleensa ja
kuiskasi sitten: Kun isä palaa, sano hänelle, että kaikki on annettu
anteeksi.
— Vaikka sitä oli paljon... Jumala nähköön... niin paljon että...
Yhtäkkiä hypähti karkuri ylös ja kuulosti. Hänen silmissään kuvastui
hurja kauhu. Anna Mariinkin tarttui hänen pelkonsa, ja hän hiipi
ovelle, painoi korvansa lautaa vasten — eikä kuullut muuta kuin oman
sydämensä rajut lyönnit.
— Tuuli se vain on... ei siellä ole ketään, ei ketään.
Isäkin rauhoittui vähitellen. He puhuivat kuiskaten, ja heillä oli
vielä paljon sanomista toisilleen. Mutta aika kului, ja sen, joka joka
hetki pelkäsi takaa-ajajia, täytyi valmistautua lähtemään.
— Isä, viipyisitte vielä vähäsen, niin saisitte nähdä Antinkin.
Muistattehan, että tähän aikaan kestää nuotanveto aamupuoleen asti.
— Minä olen nähnyt hänet... nuottarannalla. Ennenkuin tulin tänne,
seisoin kauan aikaa metsässä ja katselin häntä, kun hän istui
keittotulilla toisten miesten kanssa. Suuri ja vahva mies... oikea
korvenraataja... Mutta sanohan, Anna Mari, eihän hän vain ole saanut
isänsä luontoa?
Anna Mari painoi katseensa alas huokaisten.
— En minä sitä niin tarkoin tiedä... mutta kiivas ja kova hän useinkin
on...
— Sinullekin... omalle sisarelleen?
Tyttö nyökkäsi.
Se myönnytys sai karkurin kiristämään hampaitaan ja puristamaan
kätensä nyrkkiin — vain siten voi hän pidättää kipeän voihkaisun. Mitä
hyödytti hänen oman mielensä muutos ... mitä päätöksensä pyrkiä meren
taakse tekemään työtä ja kokoamaan omaisuutta lapsilleen, jos pojassa
eli se... se hirveä, joka oli tuhonnut hänen oman elämänsä ja hänen
kättensä kautta toistenkin elämän...
Hyvä Jumala! Hän palaisi tältä paikalta vapaaehtoisesti vankilaan, jos
vain Antti... Antti...
Mutta velikään ei voi veljeänsä lunastaa, ja tulevaisuus vasta näyttää
mihin Antinkin tie viepi, mitä luonteensa hänellä teettää ja mitä
kaikkea ne, jotka tulevat olemaan lähinnä häntä, saavat kärsiä... Eikä
voi tietää, keventääkö anteeksianto hiventäkään hänen kuormastaan.
— Sanoiko äiti tosiaankin, että kaikki on annettu anteeksi? kysyi isä
ajatuksiensa jatkoksi.
— Sanoi.
— Ja ne olivat hänen viimeiset sanansa?
— Ne.
Partaiset kasvot kirkastuivat hetkeksi. Ne muistuttivat syysmaisemaa,
johon aurinko väistyvien pilvien lomasta valahtaa. Ja suru pojan tähden
liukui loitommaksi hänen mielestään, kun hän ajatteli omaa, hiljaista
iloaan.
— Anna Mari, ne olivat lohdutuksen ja voiman sanoja, sanoi hän sitten.
— Niille minä nyt rakennan. Jos onnistun pakenemaan maasta ja pääsemään
aikomusten! perille, niille rakennan. Tai jos joudun kiinni ja tyrmään
uudelleen, rakennan sittenkin.
Puolituntisen kuluttua oli karkuri kadonnut jälleen pimeään,
myrskyiseen yöhön.