Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta
puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat
vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.
Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat
keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta
päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset
ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle,
jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.
Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken
maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään
sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.
Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää
hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti
lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa,
kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon
penkillä-istujan olkapäähän.
Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän
tylsä, kohtasivat toisensa.
— Antakaa anteeksi, sanoi lapsi reippaasti. — Se sattui vahingossa.
Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen
tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista
ihastusta tulkitsevalla äänellä:
— Hilja Lilja...
— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi
vetäytyen edemmäksi.
— Minä aavistan... Äitinnekin on Hilja Lilja. Uskallan olla varma siitä.
Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti
pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä
sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan.
Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen
käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:
— Niin onkin. Ja tuossa hän jo tuleekin.
Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen
hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä
nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.
— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu
tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että...
Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen.
Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan...
mikä vaara oli saattanut vaania häntä!
Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa
aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka
tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät...
Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan,
ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen
sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi
vaipua maan uumeniin sen edessä... eikä kuitenkaan tuntenut voivansa
irroittautua siitä...
Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä
hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka
epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.
— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät,
saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän
lapsenne.
Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta
sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren
rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja,
mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.
Viimein hän virkkoi:
— On hirveätä kuvitella, että te olisitte entinen Jaakko Sorma.
— Valitettavasti olen juuri hän... vaikkakin nykyinen muotoni eroaa
näin suuresti entisestä... vastasi mies katkerasti hymyillen.
— Kuinka se on mahdollista! Olittehan toivorikas, eteenpäinpyrkivä...
Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja
seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin
erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.
— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni
jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä
»hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte
kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia
harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään
kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.
— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne
kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte.
Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen
mukaan... ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo
sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin...
— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa,
keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle
turhamieliselle... niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin
ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään... Mihin _he_ ovat
päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein
viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta
päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin
syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä
ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden... ainakin
menneeseen.
Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta.
Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta
yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä
loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja
siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn
henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja
aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet
olikaan osoitettu ovelle ... hävetty hänen tervehdystään... kartettu
katsettaan... jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä
jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä...
Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen
verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä
liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden
tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:
— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla
kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?
Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän
puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen
varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä
itkettää...
— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka
kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä
kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa...
Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin
kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen
vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin... Luultiin että
onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin
eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö
sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on
käynytkin...
Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti
hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin
tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.
— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan... Olisittehan
voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.
— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä
pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki
uskomattoman toivottomaksi.
— Pohjavirta... virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu
sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen
sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy
_koettaa_ nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!
— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin
vakavimmin?
— Onko siinä ajassa sitten jotakin merkitsevää?
— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte
ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi
minullekin.
Hilja Lilja hymähti surumielisesti.
— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte
äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta,
ihmisen pyrkimyksiin —
— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa,
että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä,
suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun
sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä,
tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan,
ei mutaan eikä lokaan.
— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja
puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston
etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin
kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —!
hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö
minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?
Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys
tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen
mahdollisuuksienkin jo häipyneen?
Ei, ei hän nähnyt. Hänen uskonsa oli niin sokea lapsellisessa
ehjyydessään ja voimakkuudessaan.
— Minä puhun teistä miehelleni ja koetan hänen avullaan hankkia teille
työtä. Se kiinnittäisi teidät jälleen elämään, hyviin tapoihin,
toivoon. Voihan pohjavirta kääntyä vielä kerran.
— Ei minunlaiseni miehen povessa... eikä niiden kokemusten jälkeen,
joita minulla on... Auttava kätenne ojentuu liian myöhään, mutta
ennemminhän se ei ole voinutkaan ojentua. Nyt voin vain hartaimmin
kiittää ja merkitä hyvyytenne, jaloutenne täytyy minun sanoa, elämäni
viimeiseksi auringonsäteeksi.
Hänen äänensä värjyi liikutuksesta.
— Jospa teillä olisi puoleksikaan hyvää tahtoa noiden kauniiden sanojen
sijasta, niin olisi paljon voitettu. Tulkaa kuitenkin, teidän on helppo
löytää asuntomme ja mieheni avulla saatte aivan varmaan työtä ja
kunniallisen toimeentulon. Te tarvitsette vain _tahtoa_ parastanne!
Hilja Lilja tarttui pikku tyttösensä käteen ja nyökkäsi rohkaisevasti
vanhalle, onnettomalle tuttavalleen.
— Ja jos ette tule, kun isä ja äiti tahtovat teidän omaa parastanne,
virkahti tyttönen hilpeästi, seuraten äitiänsä, — niin... niin viskaan
teitä vielä kerran pallollani!
* * * * *
Renttu ei tullut konsanaan.
Muutamana aamuna, pari kolme päivää sen jälkeen, hänet tavattiin
kuolleena kaupungin pahanpäiväisimmän vieraskodin komerosta.
Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin
lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen
vuoteensa vierestä.
Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi
jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.