Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran
suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton
aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten,
kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo
aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.
Harva enää tunsi omistusoikeuden turvallisuutta.
Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa
aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa...
Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni
Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta
kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli
sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja
viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan
saartama.
— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi
kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen
siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.
Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä
hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut
Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.
Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka
ensin, kuka sitten ... Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja
»Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.
Kylä-Peltolan jälkeen näytti tulevan Hietalan vuoro.
* * * * *
Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa
kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien
se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei
kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun
vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa
ilmaan.
Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan
olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta,
isännän hiukset lumen valkeutta.
Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan,
humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin
tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan...
Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa
kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut
niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo
tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän
haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se
tunne hänessä vielä nytkin...
Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä
iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana
kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa
se ennusti... niiden kynsistä varoitteli...
Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin
epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä
olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan
kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.
Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava
takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon
kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.
Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän
uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven
päälle kirveshäkkiin.
— Huhhuh sitä kosteutta... urahti hän nyreästi, viskaten harmaan,
syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin
nurkkaan ja istahti illalliselle.
— Viimeisiä syystöitäpä tässä tehtäneen...
Hiljan sydän löi rauhattomasti.
— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti.
— Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi...
— Vieläkö sinä sitä sitten epäilet?
— Vielä viimeiseen asti. Ponnistaisin minä vaikka yli voimien!
Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä
katkerasti.
— Se on hyvin sinun näköistäsi... Niin kai tekisi moni muukin, joka ei
älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona,
isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta
siellä sekin pysyy minne meni — joutava.
Hiljan kasvot kirkastuivat hetkiseksi.
— Isä! Luovutko aiheestasi, jos Juho lupaa tulla takaisin?
Isän ainoa vastaus oli karkea kirous.
Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se
äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle
oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa
sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle
itselleen... Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä
sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta
hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.
— Niin... isähän sen asian paraiten ymmärtää.
Se oli äidin amen.
— Joko se nyt sitten on aivan päätetty asia — isä?
— Jo. Näinä päivinä käyn kapteenin puheilla.
Hilja karkasi ovesta ulos.
Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat
usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan
kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua,
joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle
vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen
paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle
nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti
ympäristössä.
— Hyvää iltaa!
— Ka, iltaa!
Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui
alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan
kanssa.
— Nyt se on päätetty asia... sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten
kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui
vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.
Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti
vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti
pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta
punaiseen ahjoon.
— Sitä jo odotinkin.
— Yksi pelastuksen oljenkorsi on ehkä vielä olemassa.
— Mikä sitten?
— Se, että tulet takaisin kotiin ja pysyt siellä.
— Takaisin kotiin... kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi
uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua...
— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja
sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit,
mutta koeta sittenkin, koeta!
— Ja nytkö luulisit meidän paremmin sopeutuvan isän kanssa?
— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan... Mutta ajattele kotia, äitiä —
ajattele toki minuakin!
— Hm...
Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren
varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.
_Myönny_... _Myönny_... _Sinun täytyy_... täytyy! kertasi Hilja
ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman
halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.
— _Sinun täytyy — täytyy!_
Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä
telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle
oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu
kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.
Sisäisen taistelun väreet näki Hilja veljensä kasvoilla.
— Sinulle on tämä paja kyllä kotitaloa rakkaampi...
— Hm.
— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä
— et!
— Ehkä en.
— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain
kantoja... kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin
Laukon torpat...
— Niin...
— Ja kun kaiken ikäsi tietäisit minun lapsuudenkotia kaipaavan...
— Jaa... jaa...
Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho
hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi
lietsoa.
— Lupaatko, Juho?
— Anna kun mietin huomiseen.
Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei
Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu... kenties ei
Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo...
Kenties... kenties...
Toivon valkeilla siivillä on niin hyvä lentää!
Mutta Juhon huominen vastaus oli kieltävä.
Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen,
ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se
voisi vain _siirtää_ kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän
tuntevansa isän mielen.
— Ethän sentään vihastune minuun ikipäiviksi, Hilja?
Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi
siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.
— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin ... Kun hän sieltä palaa, on
meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen
sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi...
Suru ei sallinut hänen nukkua sinä yönä.
Se yö oli tyyni, musta ja usvainen.
Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän
oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli
kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella.
Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun... Ennustiko se
_kaatumisellaankin_ jotakin...
Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan.
Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta
punaisina.
Ja sanoi nyyhkyttäen:
— Isä on kuollut äkkiä.
Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan
sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden
ainoan pisteen ympärille:
Ei Hietalaa »Kissoille» — ei millään ehdolla!