Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän
ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin
siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä —
arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.
Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän
sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä
tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua
käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa
puhutteluineen.
Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään
heistä...
Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa
vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli
hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin
piti...
Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä
kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin
syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista.
Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku
Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.
Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä
mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla
uteliaisuudella riennettiin katsomaan.
— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti
Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt
»penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin
huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty
arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.
— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä:
tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen.
— Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan...
Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.
Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua
ennestään... Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti
lähteäkin...
— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —
Kohta tulee kiire.
— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa,
katsahtamatta kysyjään.
— Ettekö! tuli pettyneesti.
— Näettekös... nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä
on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi.
Ja sitten... no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina
meidän hilpeässä seurassamme... Ihminen, joka ei koskaan innostu!
— Kiitän... virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.
»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi
voimakas harmin kajo.
* * * * *
Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan
teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.
— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.
— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän
jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos... jos jäisin tänne
hetkiseksi...
Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin... rouva
Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin
tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.
— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa... sanoi hän melkein
epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.
Tämä epäröi hetken.
— Jos ette salli... niin...
Hän laski jo kätensä oven kahvalle.
— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!
Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen
päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin
jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan
vieraansa edessä.
— Tiedättekö... minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän
avomielisesti hymyillen.
— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin
siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään
hyödyllisessä.
— Saatte liimata ikkunapaperia... Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat
pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja
vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.
— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden
mennessä huvittelemaan!
— _Siinähän_ te olette... naurahti rouva Heino. — Minä... minä olen
arka velvollisuuksistani...
— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.
Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut
helakan punan hänen poskillensa.
* * * * *
Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut
— Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila
huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen,
ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli
opastanut heille tien toistensa sydämiin.
— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein...
Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä... Mutta
sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää
sellaista, Toini?
— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan
kestääkään...
— Mutta tähän asti... mitenkä tähänkään asti?
Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään,
joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.
— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan
lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin... Jos sinä tietäisit mikä
ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman _hänen_
suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä...
Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini
teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi
sietää.
— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —
Ei nyt uskoisi...
— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin
ylläpitäjä, lohduttaja...
Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni
kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän
asetti Anjan eteen pöydälle.
— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.
— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?
— Minun.
Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain
luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.
Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä
kyynelten kiiltoa.
— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin,
virkahti Anja.
Ja taas hetken kuluttua:
— Nämä ovat todellisia helmiä, mikäli minä ymmärrän.
— Mitä lienevät... Mieheni nauraa niille...
— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista,
joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.
— Edellä... Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he
nauroivat yhdessä.
Anja Viita hypähti kiivaasti pystyyn.
— Nauroivat —! Yhdessä —!
Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä
ja sanoi:
— Suostutko?
— Mihin sitten?
— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!
Toini peräytyi kauhistuneena.
— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden
tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan... Ja luuletko sitten, että
kustantaja olisi niin vain saatavissa?
— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse
luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen
tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.
— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla...
en voi! intti Toini vapisevin huulin.
Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha,
haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.
— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän
asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!
Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo
aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.
— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä...
— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän
kaikki runosi?
— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne
kannesta kanteen.
— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia
nenästä!
Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui.
Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei
tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.
* * * * *
— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla
on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana
ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen
kotonaan.
— Onko kukaan teistä ehtinyt tutustua hänen teokseensa?
Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan,
totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan
arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten,
jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin...
— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti
»Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.
— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi —
ole suurtakaan tunnustusta teillä päin...
»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään,
hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti:
— Noo, olettehan te tunnettu ja yleisesti tunnustettukin arvostelija —
milloin nimittäin seisotte puolueettomalla pohjalla. Antakaa nyt tulla
sukkelaan!
— Tjaah. Minun täytyy yhtyä edelläkäyneisiin arvosteluihin ja sanoa,
että teos on aivan erinomainen näin tekijänsä ensimäiseksi. Siinä on
runsaasti välitöntä tunnetta, raikasta kuin metsän tuoksu — ja sitten,
sitten aivan harvinaista muoto valmiutta. On siinä.
Anja Viita purskahti heläjävään nauruun. Hän ei jaksanut sillä hetkellä
pidättäytyä. Toinin hän näki kääntävän päätään syrjään ja huultaan
purren taistelevan läikehtivien tunteittensa kanssa.
Mutta siinä samassa oli hän vakava jälleen.
— Kas niin, sitähän minä jo sanoin! Kuuletko, Toini, — miehesi on samaa
mieltä kuin minäkin Enni Rannan runojen suhteen.
— Niin kuuluu... virkahti Toini välinpitämättömästi. Eikä yksikään
joukosta keksinyt syytä Anjan nauruun, enemmän kuin siihen valoisaan
silmäykseenkään, jonka rouva Heino loi ylös työstään.
— Onko Toinikin jo ehtinyt lukemaan ja arvostelemaan? tiedusti Liisa
Orvokki kummeksien.
Heino hymähti lyhyeen.
Arvostelemaan... Hänen vaimonsa ei juuri, herra paratkoon, pystynyt
sellaiseen... Hän oli vain kade jokaiselle uudelle tulokkaalle
kirjallisella vainiolla, uneksittuaan kerran omien tyhmien
sepustustensa ansaitsevan julkisuuden kunnian, siinä se.
— Että te ilkiätte! tivahti Anja Viita kiivaasti, ja hänen kasvoilleen
nousi ankaran vihan ilme. — Haluaisinpa tällä hetkellä lausua teille
musertavan totuuden sanan! Aavistamattoman.
— Olkaa hyvä. Koetan aina olla teidän nöyrin palvelijanne....
Anjan katse riippui hartaasti anoen Toini Heinon kasvoilla.
Mutta Toini pudisti päätänsä.
— Jätä totuus silleen — ehdottomasti, sanoi hän päättävästi. — Totuuden
paikka on toisessa talossa...
— Soisin, että sinunkin... murahti Heino.
Anja huokasi syvään, pettyneestä Hän oli odottanut niin paljon tästä
hetkestä ja nauttinut jo edeltäpäin siitä tyydytyksestä, minkä se hänen
kapinoivalle mielellensä tuottaisi. Sen sijaan luistikin nyt kaikki
käsistä...
Jäätyään kahdenkesken Toinin kanssa purki hän katkeraa mieliharmiaan:
— Sinua hupsua... ponnetonta... Kärsiä huutavinta vääryyttä
ääntä päästämättä ja heittää käsistään tilaisuus, jolloin voisi
perinpohjaisesti kostaa... ja nolata... nolata niin, että kelpaisi!
— Vastaisuudessa se käy vieläkin perinpohjaisemmin — saathan nähdä.
Olen aikonut antaa sen hänelle joululahjaksi.
* * * * *
Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja
Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin
pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.
— Me tulimme sanomaan jäähyväisiä...
— Jäähyväisiä!
Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa
ystävän rintaa vasten.
— En jaksa enää... kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten
jaksa enää...
Anja Viita seisoi kivettyneenä hänen edessään — selvillä kaikesta.
— Mutta et suinkaan sinä nyt — jouluiltana —?
— Juuri nyt... junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot
seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.
Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin
kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.
— Kuinka sinä näin äkkiä? Valmistamatta...
— Rakas, olenhan siihen valmistunut jo kymmenen vuoden kuluessa...
— Mutta sinun »joululahjasi» — vai joko annoit sen?
— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä
käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti
kiitollinen.
— Toini! Ja sinä _maltat_ olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä
hetkellä näyttävät!
— Se on minulle todellakin yhdentekevää... vastasi hän väsyneesti.
— Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa
kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään...
sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään,
iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin
kiittää sinua!
Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun
eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.
— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun _omassa
kodissani_, pikku Leilan ja minun... Siinä kodissa tulee asumaan
hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää
vaatimattomat sävelensä maailmalle... Anja, sinä olet aina tervetullut
vieras meidän luoksemme!
Vielä vaununsillalta hän kuiskasi kiinnityönnetyn portin yli
kumartuneena:
— Et usko miltä tuntuu vapauden onni... ja tulevaisuus, joka on antanut
lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!
* * * * *
Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain
pari riviä:
Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän
sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton
ystävä! Sinä tiesit miten kostit... sinä osasit satuttaa arimpaan...
Sinä todellakin _tunsit_ hänet!