RUNOILIJA

Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän

ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin

siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä —

arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.

Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän

sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä

tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua

käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa

puhutteluineen.

Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään

heistä...

Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa

vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli

hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin

piti...

Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä

kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin

syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista.

Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku

Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.

Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä

mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla

uteliaisuudella riennettiin katsomaan.

— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti

Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt

»penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin

huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty

arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.

— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä:

tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen.

— Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan...

Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.

Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua

ennestään... Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti

lähteäkin...

— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —

Kohta tulee kiire.

— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa,

katsahtamatta kysyjään.

— Ettekö! tuli pettyneesti.

— Näettekös... nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä

on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi.

Ja sitten... no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina

meidän hilpeässä seurassamme... Ihminen, joka ei koskaan innostu!

— Kiitän... virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.

»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi

voimakas harmin kajo.

* * * * *

Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan

teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.

— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.

— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän

jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos... jos jäisin tänne

hetkiseksi...

Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin... rouva

Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin

tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.

— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa... sanoi hän melkein

epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.

Tämä epäröi hetken.

— Jos ette salli... niin...

Hän laski jo kätensä oven kahvalle.

— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!

Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen

päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin

jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan

vieraansa edessä.

— Tiedättekö... minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän

avomielisesti hymyillen.

— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin

siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään

hyödyllisessä.

— Saatte liimata ikkunapaperia... Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat

pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja

vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.

— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden

mennessä huvittelemaan!

— _Siinähän_ te olette... naurahti rouva Heino. — Minä... minä olen

arka velvollisuuksistani...

— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.

Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut

helakan punan hänen poskillensa.

* * * * *

Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut

— Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila

huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen,

ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli

opastanut heille tien toistensa sydämiin.

— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein...

Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä... Mutta

sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää

sellaista, Toini?

— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan

kestääkään...

— Mutta tähän asti... mitenkä tähänkään asti?

Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään,

joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.

— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan

lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin... Jos sinä tietäisit mikä

ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman _hänen_

suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä...

Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini

teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi

sietää.

— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —

Ei nyt uskoisi...

— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin

ylläpitäjä, lohduttaja...

Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni

kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän

asetti Anjan eteen pöydälle.

— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.

— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?

— Minun.

Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain

luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.

Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä

kyynelten kiiltoa.

— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin,

virkahti Anja.

Ja taas hetken kuluttua:

— Nämä ovat todellisia helmiä, mikäli minä ymmärrän.

— Mitä lienevät... Mieheni nauraa niille...

— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista,

joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.

— Edellä... Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he

nauroivat yhdessä.

Anja Viita hypähti kiivaasti pystyyn.

— Nauroivat —! Yhdessä —!

Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä

ja sanoi:

— Suostutko?

— Mihin sitten?

— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!

Toini peräytyi kauhistuneena.

— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden

tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan... Ja luuletko sitten, että

kustantaja olisi niin vain saatavissa?

— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse

luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen

tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.

— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla...

en voi! intti Toini vapisevin huulin.

Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha,

haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.

— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän

asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!

Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo

aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.

— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä...

— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän

kaikki runosi?

— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne

kannesta kanteen.

— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia

nenästä!

Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui.

Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei

tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.

* * * * *

— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla

on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana

ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen

kotonaan.

— Onko kukaan teistä ehtinyt tutustua hänen teokseensa?

Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan,

totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan

arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten,

jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin...

— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti

»Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.

— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi —

ole suurtakaan tunnustusta teillä päin...

»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään,

hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti:

— Noo, olettehan te tunnettu ja yleisesti tunnustettukin arvostelija —

milloin nimittäin seisotte puolueettomalla pohjalla. Antakaa nyt tulla

sukkelaan!

— Tjaah. Minun täytyy yhtyä edelläkäyneisiin arvosteluihin ja sanoa,

että teos on aivan erinomainen näin tekijänsä ensimäiseksi. Siinä on

runsaasti välitöntä tunnetta, raikasta kuin metsän tuoksu — ja sitten,

sitten aivan harvinaista muoto valmiutta. On siinä.

Anja Viita purskahti heläjävään nauruun. Hän ei jaksanut sillä hetkellä

pidättäytyä. Toinin hän näki kääntävän päätään syrjään ja huultaan

purren taistelevan läikehtivien tunteittensa kanssa.

Mutta siinä samassa oli hän vakava jälleen.

— Kas niin, sitähän minä jo sanoin! Kuuletko, Toini, — miehesi on samaa

mieltä kuin minäkin Enni Rannan runojen suhteen.

— Niin kuuluu... virkahti Toini välinpitämättömästi. Eikä yksikään

joukosta keksinyt syytä Anjan nauruun, enemmän kuin siihen valoisaan

silmäykseenkään, jonka rouva Heino loi ylös työstään.

— Onko Toinikin jo ehtinyt lukemaan ja arvostelemaan? tiedusti Liisa

Orvokki kummeksien.

Heino hymähti lyhyeen.

Arvostelemaan... Hänen vaimonsa ei juuri, herra paratkoon, pystynyt

sellaiseen... Hän oli vain kade jokaiselle uudelle tulokkaalle

kirjallisella vainiolla, uneksittuaan kerran omien tyhmien

sepustustensa ansaitsevan julkisuuden kunnian, siinä se.

— Että te ilkiätte! tivahti Anja Viita kiivaasti, ja hänen kasvoilleen

nousi ankaran vihan ilme. — Haluaisinpa tällä hetkellä lausua teille

musertavan totuuden sanan! Aavistamattoman.

— Olkaa hyvä. Koetan aina olla teidän nöyrin palvelijanne....

Anjan katse riippui hartaasti anoen Toini Heinon kasvoilla.

Mutta Toini pudisti päätänsä.

— Jätä totuus silleen — ehdottomasti, sanoi hän päättävästi. — Totuuden

paikka on toisessa talossa...

— Soisin, että sinunkin... murahti Heino.

Anja huokasi syvään, pettyneestä Hän oli odottanut niin paljon tästä

hetkestä ja nauttinut jo edeltäpäin siitä tyydytyksestä, minkä se hänen

kapinoivalle mielellensä tuottaisi. Sen sijaan luistikin nyt kaikki

käsistä...

Jäätyään kahdenkesken Toinin kanssa purki hän katkeraa mieliharmiaan:

— Sinua hupsua... ponnetonta... Kärsiä huutavinta vääryyttä

ääntä päästämättä ja heittää käsistään tilaisuus, jolloin voisi

perinpohjaisesti kostaa... ja nolata... nolata niin, että kelpaisi!

— Vastaisuudessa se käy vieläkin perinpohjaisemmin — saathan nähdä.

Olen aikonut antaa sen hänelle joululahjaksi.

* * * * *

Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja

Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin

pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.

— Me tulimme sanomaan jäähyväisiä...

— Jäähyväisiä!

Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa

ystävän rintaa vasten.

— En jaksa enää... kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten

jaksa enää...

Anja Viita seisoi kivettyneenä hänen edessään — selvillä kaikesta.

— Mutta et suinkaan sinä nyt — jouluiltana —?

— Juuri nyt... junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot

seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.

Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin

kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.

— Kuinka sinä näin äkkiä? Valmistamatta...

— Rakas, olenhan siihen valmistunut jo kymmenen vuoden kuluessa...

— Mutta sinun »joululahjasi» — vai joko annoit sen?

— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä

käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti

kiitollinen.

— Toini! Ja sinä _maltat_ olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä

hetkellä näyttävät!

— Se on minulle todellakin yhdentekevää... vastasi hän väsyneesti.

— Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa

kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään...

sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään,

iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin

kiittää sinua!

Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun

eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.

— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun _omassa

kodissani_, pikku Leilan ja minun... Siinä kodissa tulee asumaan

hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää

vaatimattomat sävelensä maailmalle... Anja, sinä olet aina tervetullut

vieras meidän luoksemme!

Vielä vaununsillalta hän kuiskasi kiinnityönnetyn portin yli

kumartuneena:

— Et usko miltä tuntuu vapauden onni... ja tulevaisuus, joka on antanut

lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!

* * * * *

Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain

pari riviä:

Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän

sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton

ystävä! Sinä tiesit miten kostit... sinä osasit satuttaa arimpaan...

Sinä todellakin _tunsit_ hänet!

Marraskuun ilta · 第 7 / 12 题