— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi... virkahti äiti nöyrästi,
tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen,
joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä
ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki
asianhaarat huomioon... Sinähän olet ollut niin järkevä... jo pienestä
pitäen.
— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut,
äiti kulta, että _minä en voi!_ tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se
hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken,
jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö
kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen,
kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten
kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti
enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita —
turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en,
en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja
itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin
mitenkä saatat sinä, äiti, sinä... Voi, minä en ymmärrä!
Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut
muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa
viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.
— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä...
Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin
päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.
Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa
pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian
poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää
puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.
— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään
vastuunalaisuuden tunnetta... puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun
kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän
maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa
hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat
pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on
hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden
velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas
keikauttaa ne sinne takaisin...
— Rakas lapsi, älä nyt sentään syytä isää.
— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja
ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi
isän suhteen.
Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt
himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:
— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen
vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein
huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän... Niin... Mutta
niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä
antaa asiain luistaa vararikkoon.
— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva
syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen
häpeän... ja sitten... sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti
lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä
viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä...
Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä
äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista
oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli
joutunut epäkuntoon.
— Totta kyllä. Mutta kerranhan senkin täytynee tapahtua...
— Ehkä kerran, mutta —
Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän
ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian
itsetiedoton ollakseen itsekäs...
— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.
— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän
iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan
ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.
— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni
kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän
oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin
suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. —
Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän
huonoja taipumuksia. Ja sitten... niin, jos ei minulla olisikaan
mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä
läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti
kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.
Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin
kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva
äidintunnekin oli turtunut.
— Sitten ei tule apua mistään, ei mistään...
Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli
pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.
— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin
ympärille.
— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen... Ole kärsivällinen,
äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.
— Mikähän keino se voisi olla?
Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti
kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.
* * * * *
Mitä hän oli äidille luvannutkaan!
Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän
silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen
toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon
kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin
taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä
suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen
tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.
Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan
pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta
kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta
— vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien
alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen —
jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti
seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka...
Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen
heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen
sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn
vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan
kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin
rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.
Niin, lainan hän kyllä uskaltaisi ottaa, jos vain saisi sellaisen. Se
ei tuntunut niinkään pelottavalta. Mutta ettei ollut ketään muuta kuin
tuomari Keihäs, jonka puoleen olisi saattanut kääntyä siinä asiassa, se
se pani epäröimään ja peräytymään viikko viikolta.
Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari,
ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan
varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.
Tuomari Keihäs sitävastoin...
Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan
askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen
paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen
ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä,
alastomia oksia.
... Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö
sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen...
Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon,
ettei tuomari Keihäälle ollut _se_ enää minkään arvoista, mikä kerran
valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän
oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista
luuloa—!
Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa
kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista
laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden
vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni,
häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti
tietävinään...
Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen
nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin...
Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan
joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka
otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon
toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.
Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin
koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri
nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen
poistumaan niin pian kuin mahdollista.
Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain
muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin
kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi
sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä...
... Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta...
ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen
hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken
sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli
vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä
syyshyyhmässä, uupumukseen asti...
— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän
huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.
Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla
katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän
avuttomuutta.
— Siksi että... siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi
aivan mahdoton toteuttaa...
— Hm... eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit
tehdyn Lainalle?
— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen
kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo
Keihäs sen teki.
Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä,
hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt
tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin
nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.
— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut,
ovatkin huonolla kannalla nykyään.
— Kuten ainakin.
Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.
— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole
juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei
kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni
viidelletuhannelle —
— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.
— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään
rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla
itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee
useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu
leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii
isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä
Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut
pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.
— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään...
Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän
taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:
— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy
minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini
Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja
tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja
tarmolla hoidetaan.
Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä
myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti
tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.
— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti,
seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten
pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja —
ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin
muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.
— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.
— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden.
Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla
tuhannella.
Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta
riemua.
— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota
keksinyt...
Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo —
_ystävän_ neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan
kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja,
järkkymättömiä —?
Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, _nyt_, innostui Lyyli.
— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin
mitättömämmiksi velkasumman kohottua...
Tuomari naurahti.
— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata
talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan
markan palkka kuukaudessa.
Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa
pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä
tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen...
— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä
takuilla — köyhälle tytölle?
Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs
seikka, joka tuki hänen uskallustaan...
— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?
— Ja entisiä paremman, luullakseni.
— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran
aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin
lainanottaja koko paikkakunnalla!
Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein
siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä
menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen
virkkaessaan:
— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri
Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi
kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin
tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi
vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin
todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.
Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli
rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt
hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin
ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.
Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen
sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.
Hänen askelillaan oli kiire... niin kiire... Kotiin.