Aivan oikein — siellä he jo odottivatkin kaikki kolme istuen aidalla
aamuauringon ihanassa valaistuksessa nenäliinojaan liekuttaen,
kuten hän oli kuvitellut... pelännyt... toivonut... Ja neiti Alpo,
uskollisena kuin varjo, tuki pienintä, joka viipotti maltittomana
molempia pikku kätösiään ja hihkui rajatonta jälleennäkemisen riemua.
Mitä lähemmäksi kärrit vierivät, sitä loistavammiksi kävivät silmät ja
sitä kiihkeämmiksi tervetuliaishuutojen pauhina. Olisi melkein luullut
intiaanijoukon eksyneen siihen...
— Isä, äiti! Äiti, isä! kantautui jo etäälle tielle vastaan.
Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille
kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni,
aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja
ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat
katseet:
— Mutta missä onkaan äiti, isä? Missä on äiti?
Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta
sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla
käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei
saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin
pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.
Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään,
yhtenään:
— Missä on äiti? Mihin ihmeeseen sinä, isä, jätit äidin?
Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta,
kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin
rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään
nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä
otsaansa vasten painaen sopersi:
— Lapsikullat... äiti... niin, äiti...
Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti
ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen
sitten kuin ilmaa haukkoen:
— Neiti Alpo... äiti... meidän rakas, suloinen äitimme on... kuollut...
— On kuollut...
Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä
pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet,
lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä
itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat,
nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt
selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki
niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina... Ja niin mennyttä,
mennyttä oli kaikki!
Äskeisten vuosien valo oli tyyten sammunut.
Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen
_sanotuksi_!
Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut
kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä
hetkeä. Ensin: _mitä_ sanoa... Sitten, kun oli päässyt selville siitä,
_kuinka_ sen sanoa...
Sillä haavoittuneen on vaikea haavoittaa.
— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme
saaneet edes haudata hänet...
— Ei, en voinut. Matka oli aivan liian pitkä, lapseni.
— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva... äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?
Hänen täytyi siihenkin kysymykseen vastata kieltävästi.
Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja
vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.
Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken
voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen,
sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen
helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa
ja päivänpaistetta!
Kuollut...
Voiko sitten päivänpaistekin kuolla —?
Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän
käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät
hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen
soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä
kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin
kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen
yllä!
Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta.
Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita,
hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei
hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä
sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska
ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta
kaikkiaan oli myllertänyt.
Ja siksi juuri oli onnettomuus niin kamala kantaa.
Kuollut. — Oliko hän todellakin saanut sanoneeksi sen lapsille?
Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut,
mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa
oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut
sielläkään...
Vahva mies painuu viimein oman huoneensa lepotuoliin ja nyyhkyttää.
— Kun olisikin hauta!
Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein
vähimmin juuri sinne...
Puolta tuntia myöhemmin hiipi neiti Alpo sisään ja kysyi arkaillen:
— Kertoisitteko tarkemmin? Mihin ja miten?
Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa
katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä
vielä... Vasta paljon, paljon myöhemmin...
Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se
lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se
kylläkin on.
— Mitenkäkö —? Siten... siten... että hän jätti minut...
— Jätti —?
— Toisen tähden!
Neiti Alpo ei voi olla kauhistumatta sen vastauksen vimmaa.
— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on
kuolema... koettaa hän rauhoittaa.
— Oo, jospa se olisikin ollut kuolema!
Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne
samassa hitaasti, typertyneenä.
— Ei — ei se voi olla totta...
— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska
vahvistaa kaiken.
Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko.
Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät
riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne
pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä
kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä
vedenpinnan yläpuolelle.
Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet
nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.
— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta... ymmärrättehän, neiti Alpo...
kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä...
Toinen nyökkää myöntäen:
— Välttämättä täytyy heillä se olla.
Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään
uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi
saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.
On itsestään selvää, että kyselyt alkavat taasen.
— Oliko äiti kauankin sairaana?
— Monta viikkoa, lapseni...
— Etkä kirjoittanut siitä meille mitään.
— En. Toivoin yhä vain, että hän parantuisi...
— Voi... äiti oli oikein kovasti kipeä!
— Oli, ressu-pieni. Ensin hän säläsi kipunsa, ei sanonut isälle mitään.
Mutta eräänä päivänä kävi tauti yli voimien, niin että äiti aivan
parkaisten ilmaisi sen. Ja sitten... sitten ei viipynyt enää kauan,
ennenkuin hän oli jo poissa...
— Haudassa —?
— Niin, siellä...
— Eikä lääkärikään voinut mitään — ei mitään!
— Ei voinut, lapseni...
— Voi, isä... voi!
Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset
polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas
päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää
huoneen joka sopen.
Yhtäkkiä nostaa vanhin päänsä äkisti.
— Isä, kuule! Oletko sinä _aivan_ varma siitä?
— Mistä sitten, lapseni?
— Siitä, että äiti todellakin on kuollut?
— Niin, isä. Muistatko Reijon Leenaa! Hänhän oli vain vale-vale-...
— Valekuollut. Ja hänetkin ne aikoivat haudata...
Isä kohottaa käden tuskallisesti otsalleen ja vakuuttaa:
— Äiti ei ollut valekuollut. Me saamme olla varmat siitä.
Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti
kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.
_Jos_ äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi
hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän
luokseen....
Tänne! Kotiin!
Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja
tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!
Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi
sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa
— kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha,
vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.
Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on
_vain_ valekuollut: eikö silloin siirry multa!
Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.
Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään
tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin
sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa
eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se,
lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan,
aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen
aitaviereen.
Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin
järkyttämättä sinapin siementä.
— Kuolleet eivät koskaan tule takaisin... eivät koskaan... sanoo hän.
* * * * *
On uusi kesä ja uudet kukat.
Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella
puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat
kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja
mehiläisten surinaan.
Tietysti he leikkivät hautaleikkiä.
Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on
hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin
lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka
lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja
kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut
yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita
hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai
pajuvarpuisen.
Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon
kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli
Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta
niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia
hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla
nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä
näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.
Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema
verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke
elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna...
Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman
uusin kukkasin.
Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja
vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin
ruusuja.
Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt
nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan
selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.
Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa,
tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin
kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi
lohduttavasti:
— Älkää toki itkekö — nouskaahan ylös!
Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen
sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä
lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.
Lapset seisoivat hämmästyneinä.
Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan
liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.
Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä
ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta
sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä
aivan toimetonna.
He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee
kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun
pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten
katkomalla äänellä:
— Entä se onkin äiti!
— Äitikö?
— Äiti!
Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa
ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä
toistivat toistamistaan:
— Äiti! Sano... kuule... oletko sinä äiti?
Heidän suurimmaksi ilokseen katsoivat tutut, kaivatut kasvot heihin.
Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta
kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin
lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja
antaa kaiken — kaiken.
— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit
kuollut...
— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut... Oi,
kuinka sinä pässitkään pois haudasta?
— Ja me odotimme, yhä vain odotimme, että tulisit!
— Voi, nythän sinä tulitkin! Äiti kulta, täytyihän sinun tulla.
Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja
kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien
heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän
näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.
— Sanoiko isä todellakin, että äiti oli kuollut?
— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli
pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes
haudan kuvaa antaa meille.
— Rakkaat... Rakkaat...
Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja
sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän
ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn
miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.
— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö
piankin siellä?
— Melkein heti, kun isä oli lähtenyt...
— Kuka sinut auttoi pois?
— Hyvä Jumala, lapseni...
— Mutta mikset palannut heti kotiin? Tiesithän kuinka me kaipasimme...
— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut... Minä en _uskaltanut_...
ennenkuin nyt vasta.
— Niin tottakin, sinunhan piti levätä, ennenkuin lähdit pitkälle,
pitkälle matkallesi. Isä sanoo, ettei hän jaksaisi tehdä sitä matkaa
toiste.
— Sanooko isä niin? Rakas, kultaisin isä...
— Mutta mikset kirjoittanut meille? Isä olisi heti tullut sinua
hakemaan.
— Voi, luuletteko —?
— Tietysti, äiti. Kyllä hän silloin olisi jaksanut.
— Luuletteko, että... että isä on kaivannut äitiä? Tuleekohan... niin,
tuleekohan hän yhtään iloiseksi, nyt?
— Oi kyllä, kyllä, äiti! Tule! Nyt me juoksemme heti isän luo!
Mutta vastatullut antaa lasten juosta yksinään jääden paikoilleen
musertavan pelon valtaamana.
Ja häpeän... häpeän...
Hän ei tiedä kuinka kestää hetken, heti koittavan, hetken, jolloin
kohtaa jälleen _hänen_ katseensa.
Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen
alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.
Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan
hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen
tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!
Mutta ellei hän saakaan... Hän, joka kerran kevytmielisyydessään,
hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta...
Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset,
siunatut lapset, juoksivat pois... Isä on varmaan kieltänyt heitä
palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei
konsanaan!
Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt
tänne asti ja saanut heidät syliinsä... Mutta saattoiko hän kieltää
rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua...
Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo
kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus
oikein uhkuu —
Saakohan hän kulkea, elää siellä vielä —?
Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän
lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.
Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana
ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät
ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti
hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee
epätoivontuskan hänen sydämestään.