"Hillitäkseen uhkarohkeita mieliä, päättää kokous että asioissa, jotka
koskevat uskoa ja siveellisyyttä ja kaikessa joka kuuluu kristillisen
uskon voimassa pysyttämiseen, älköön kukaan, luottaen omaan
arvostelukykyynsä, uskaltako vääntää pyhiä kirouksia oman
käsityskantansa mukaisiksi, ristiriitaan sen kanssa, mitä pyhä äiti,
kirkko on suosinut ja vielä suosii, jonka oikeus on päättää oikeasta
mielipiteestä."
Pius VII käskykirjeestä raamattuseuroja vastaan, annettu 29 päivä
kesäkuuta 1816, Puolan arkkipiispalle, esitämme seuraavaa: --
"Meitä on todellakin mitä vastenmielisimmin koskettanut tuo erinomaisen
viekas keksintö, jonka kautta kaivetaan maa itse uskonnon perustuksien
alta; ja senjälkeen kun me, asian suureen tärkeyteen nähden, olemme
neuvotelleet arvoisien veljiemme, kardinaalien ja pyhän roomalaisen
kirkon kanssa, olemme me, mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella
harkinneet minkälaisiin toimenpiteisiin meidän ylimmäispapillisen
valtamme olisi syytä ryhtyä auttaakseen ja poistaakseen tieltä
tämä _rutto_ niin paljon kuin on mahdollista... Itsestänne olette
jo osottaneet palavaa halua löytää ja tehdä tyhjäksi nämä
uudistuspuuhaajien jumalattomat salajuonet; siitä huolimatta kehotamme
teitä, virkamme kanssa yhtäpitävästi uudelleen ja uudelleen, että mitä
ikänä te saatatte toimia _vallan_ kautta, järjestää _neuvojen_ kautta
tahi saada aikaan _valtuutenne_ kautta, se teidän olisi suurimmalla
ahkeruudella toimitettava... Kerettiläisten painattama Raamattu on
laskettava toisien kiellettyjen kirjojen joukkoon Indeksin sääntöjen
mukaan."
Sama paavi antoi vuonna 1819 käskykirjeen Raamatun käyttämistä vastaan
irlantilaisissa kouluissa. Siitä esitämme seuraavaa:
"Paavin pyhän neuvoskunnan korviin on tullut tieto, että vääräoppisten
varoilla kannatettuja Raamattukouluja on perustettu Irlannin melkein
jokaiseen osaan; joissa kokemattomat kummastakin sukupuolesta imevät
turmiota tuottavien oppien kuolettavaa myrkkyä... Kaikkia mahdollisia
ponnistuksia on sentähden tehtävä pitämään nuorisoa pois näistä tuhoa
tuottavista kouluista... Ahkeroikaa kaikella voimalla pidättämään
puhdasoppista nuorisoa saamasta tartuntaa niistä -- joka päämäärä,
toivoni mukaan, helposti saavutetaan perustamalla katolilaisia kouluja,
kaikkialle hiippakunnassanne."
Tässä meillä on avomielinen tunnustus siitä, mikä on ollut todellinen
tarkotus katolilaisten seurakuntakoulujen perustamisella Isossa
Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, nim. katolilaisten aseman
puolustaminen. Antikristuksen tarkotus ei ole tarjota yleiselle
kansalle sivistystä. Tietämättömyys ja epäusko ovat paavikunnan
linnotuksia; ja ne vuosisadat jolloin sen valta oli parhaimmillaan,
käsittäen sen aikakauden, joka on tunnettu varsinaisena pimeänä
keskiaikana, todistavat tämän. Pappien sivistystä "rajotuksineen" ei
laiminlyöty; mutta ettei millään tavalla pidetty huolta kansan
sivistämisestä ja kasvattamisesta, on se syvä tietämättömyys, joka
vallitsee katolisissa maissa, todistuksena. Koulut ja Raamatut ovat
aina olleet vihollisia, joita Antikristus ei ole voinut kärsiä, ja
niitä ei suvaittaisi, jolleivät olisi tulleet välttämättömiksi --
niihin on kuitenkin heitettävä väärä valo Antikristuksen olemassaolon
säilyttämiseksi.
Leo XII käskykirjeestä roomalaiskatoliselle papistolle Irlannissa,
vuonna 1825, esitämme seuraavaa:
"Ei ole mikään salaisuus teille, kunnianarvoiset veljet, että eräs
seura, Raamattuseuraksi yleisesti nimitetty, rohkeasti levittäikse yli
koko maailman. Ylenkatsoen pyhien isien perimätietoja ja vastustaen
tridentiinisen kokouksen tunnettua päätöstä, on tämä seura koonnut
kaiken voimansa ja suunnannut kaikki keinonsa yhteen ainoaan
tarkotusperään: Raamatun kääntämiseen, tai oikeammin sanottuna
väärentämiseen, kaikkien kansakuntien omalle kielelle."
Edellinenkin paavi Pius IX lausui sydänsurunsa niistä voitoista, joita
tämä Antikristuksen suuri vihollinen, Raamattu, voitti kaikkialla. Hän
sanoi: "Kirotut olkoot etenkin nämä erinomaisen viekkaat ja petolliset
seurat, joita kutsutaan Raamattuseuroiksi, ja jotka heittävät Raamatun
kokemattoman nuorison käsiin."
Onhan totta, että roomalaiskatolinen täysivaltainen neuvoskunta
Baltimooressa vuonna 1886 päätti, että hyväksyttyä Raamattua
sallittaisiin käyttää Yhdysvaltojen katolisissa kouluissa. Tämä ei
kumminkaan ilmaise minkäänlaista muutosta Antikristuksen todellisessa
ajatustavassa; se on vaan eräs lisäpiirre sen kaukonäköisestä
valtioviisaudesta tämän maan vapaudenhenkeen nähden, joka inhoo
sellaisia rajotuksia. He tiesivät vallan hyvin, ettei erityisesti
haluttu _Raamattua_, vaan _vapautta_; ja tutkimus onkin osottanut, että
nyt, kaksi vuotta myöhemmin, Raamattua ei ole löydettävissä katolisissa
kouluissa koko ympäristöllä.
Oppi ihmisen myötäsyntyneestä, itsellään olevasta kuolemattomuudesta
(että inhimillinen olemassaolo, kerran alettuaan, ei milloinkaan saata
lakata) oli toinen hedelmällinen, kreikkalaisesta filosofiiasta
lainattu eksytys. Ja sitten kun se oli tullut hyväksytyksi, johti se
luonnollisella tavalla siihen johtopäätökseen, että jos olemassaolo
aina _on jatkuva_, täytyy Raamatun lausunnot sellaisten hävityksestä,
jotka loppuun asti pysyvät tahallisina syntisinä, toinen kuolema, y.m.
selittää niin, että ne _tarkottavat_ aivan päinvastoin kuin mitä ne
_sanovat_, nim. ijankaikkisesti kestävää elämää jossain muodossa. Tämän
jälkeen oli helppo päättää, että tämä olemassaolo pahoille täytyi olla
elämää kärsimyksissä; ja tuskat maalaeltiin usein kirkon seinille
väreillä ja innokkaat papit ja munkit kuvailivat niitä sanoilla. Tätä
eksytystä oli sitä helpompi istuttaa kääntyneisiin, kun kreikkalaiset
filosoofit (sen ajan tieteiden, taiteiden ja filosofiian etevimmät
johtajat -- ja joiden aatteet, kuten Josefus osottaa, olivat jollain
tavoin alkaneet vaikuttaa juutalaisuuteenkin) kauvan olivat suosineet
ja opettaneet rangastuksesta, joka kuolemassa tulisi pahojen osaksi.
Kumminkin olkoon heidän kiitoksekseen sanottu, etteivät he koskaan
alentuneet niin kauhealla tavalla rienaamaan Jumalan luonnetta ja
hallitusta, kuin Antikristus oli opettanut maailmalle. Seuraava
järjestyksessä oli määrätä paikka tälle vaivalle ja kutsua sitä
helvetiksi ja etsiä _sheolia, haadesta ja gehennaa_ koskevia
raamatunpaikkoja, jotka kuvaavat niitä kahta asiaa, jotka ovat synnin
todellinen palkka nim. ensimäinen ja toinen kuolema -- ja taidolla
sovittaa näitä ja Herramme vertauksia, ja ilmestyskirjan vertauskuvia
lumotakseen itseään ja koko maailmaa tähän asiaan nähden, ja mitä
pahimmalla tavalla mustata ja häväistä Jumalan, meidän kaikkiviisaan ja
armosta rikkaan taivaallisen Isämme luonnetta ja suunnitelmaa.
Oppi _kiirastulesta_ eli puhdistamisesta keksittiin lieventämään ja
tekemään tuota kauheaa annosta siedettävämmäksi ja antamaan samalla
kertaa Antikristukselle suurempaa valtaa kansan yli. Tämä väitti
omistavansa taivaan ja helvetin avaimet ja saattavansa lieventää
kiirastulen rangastuksia; eikä ainoastaan Aadamilaisesta synnistä ja
sen kautta perityistä heikkouksista, vaan myöskin tahallisesti
tehdyistä ehdollisista synnin rangastuksista. Minkälainen valta tämän
kautta annettiin tietämättömän kansan yli, on helposti ajateltavissa --
etenkin kun keisari ja maailman mahtavat tunnustivat ja taipuivat
petturien edessä.
_Sielumessuja_ eli messuja kuolleille seurasi sitten; ja sekä rikas
että köyhä piti velvollisuutenaan maksaa, ja maksaa hyvin saadakseen
näitä. Messujen vaikutuksen, kiirastulen vaivojen helpottamiseksi,
väitetään olevan kaikkivaltiaan -- ettei edes Jehova taikka Kristus
saattaneet siihen kajota. Tästä tuli suuri tulolähde Antikristukselle;
sillä papit eivät unohtaneet muistuttaa kuoleville, jos ne olivat
varakkaita, miten sopivaa oli jättää runsaita lahjotuksia messuiksi
heidän itsensä edestä -- siinä tapauksessa, että heidän omaisuutensa
perijät laiminlöisivät pitää huolta siitä. Ja tänäkin vuonna on
sentapasia kehotuksia näkynyt roomalaiskatolisissa sanomalehdissä,
vaatien annettavaksi vähemmin rahaa kukkasiin hautajaisissa, jotta
voitaisiin käyttää enemmän messuiksi kuolleille.
_Synninpäästö_ teki tulonsa paavikirkkoon jonkun verran ennen
"ristiretkiä." Tiedämmehän miten synninpäästöä tarjottiin palkinnoksi
hankkiakseen vapaehtoisia näitä "ristiretkiä" eli "pyhiä sotia" varten.
Paavillisen julistuskirjan mukaisesti eivät ne, jotka ottivat osaa
näihin pyhiin sotiin, ainoastaan saisi anteeksi entisiä syntejä, vaan
ansaitsisivat he niin paljon enemmän, että se riittäisi peittämään
tulevaisuudessakin tehtyjä syntejä; ja tällä tavoin tulisivat
turvatuiksi eräitä kiirastulivaivoja vastaan. Roomalaiskatoliset
sanovat meille, ettei tämä synninpäästö ole tarkotettu olemaan lupana
tekemään syntejä, vaan on palkinto ansiosta, joka laskee hyväksi tahi
_peruuttaa_ jonkun määrän vaivan päiviä tai vuosia kiirastulessa; niin
että jos jonkun ihmisen synnit tekisivät hänet syypääksi tuhannen
vuoden kärsimyksiin, ja hän, yhdellä kertaa, tahi eri tilaisuuksissa,
hankkisi itsellensä tuhannen vuoden määrän synninpäästöä, joko rahalla
tahi palveluksilla paavikunnalle tahi katumusharjotuksia toimittamalla,
pääsisi hän vapaaksi; jos hän voi lukea hyväksensä, s.o. jos hänen
tulopuolellansa olisi yhdeksänsadan vuoden synninpäästö, olisi hänen
kärsittävä sata vuotta; ja jos synninpäästö huomattiin melkoista
suuremmaksi määrättyjä rangastuksia, tulisi hän todennäköisesti
luettavaksi pyhimykseksi, jolla olisi erityinen vaikutusvalta
taivaassa, ja jota saattoi palvella ja rukoilla. Esimerkkinä
tällaisesta on Ludvig, ristiretkeilijä, Ranskan kuningas. Hänet tehtiin
pyhimykseksi ja häntä palvellaan nyt ja rukoillaan Pyhän Ludvigin
nimellä.
Onhan todella ero tämän käsityksen välillä synninpäästöstä ja
synninteko-luvan välillä; ja kumminkin on tämä ero hyvin pieni; sillä
paavikunta määräsi erilaisista tavallisista synneistä jonkun määrän
kärsimyksiä; eikä ainoastaan tehtyjä syntejä saatettu tällä tavoin
poistaa, vaan nekin, joilla oli syytä uskoa tulevaisuudessa tekevänsä
jonkunlaisia syntejä, saattoivat tällä tavoin jo edeltäkäsin hankkia
itselleen hyveitä, jotka poistivat synnit. Sitäpaitsi löytyy niin
kutsuttu "_plenääri_ [täydellinen, kokonainen] synninpäästö", ja varmaa
on, että sitä pidetään kaikkia syntejä, menneitä ja tulevia,
peittävänä.
Tämän tavan käyttäminen vielä nykyaikana näyttää melkein mahdottomalta.
Katolilaisilla on määrättyjä rukouksia, joiden toistaminen joka
kerralla oikeuttaa heille synninpäästön joksikin ajaksi; ja
useamman kerran toistaminen suojelee heitä, kuten väittävät,
rangastuskärsimyksiä vastaan pitkäksi aikaa. Siten myönnetään
neljänkymmenen päivän synninpäästö niille, jotka sanelevat rukouksen:
"_Ole tervehditty pyhä kuningatar_!" mutta sen sijaan kahdensadan
päivän synninpäästö niille jotka lausuvat "_Pyhän neitsyen litanian_;"
ja niille, jotka lausuvat rukouksen: "_Siunattu olkoon neitsyt Marian
pyhä, tahraton ja kaikkein puhtain sikiäminen_", lasketaan sadan vuoden
synninpäästö j.n.e., j.n.e. Minkälaiseen turmelukseen tämä rienaava
oppi johti pimeänä keskiaikana, jolloin synninpäästöä uutterasti
tarjottiin rahalla tahi apuna uskomattomien ja kerettiläisten
vainoamisessa, saattaa helposti ymmärtää.
Rikoksille, joita rikkaat ylipäänsä tekivät, jotka _saattoivat_ maksaa
runsaasti, asetettiin äärettömät rangastukset, kun sitävastoin
köyhempien luokkien keskuudessa vallalla olevat ilkeimmätkin rikokset
annettiin helposti anteeksi. Niinpä maksoi avioliitto luonnollisten
sisarustenlapsien välillä 25,000 Smk. kun vaimon- tai isän-murha maksoi
ainoastaan 100 Smk. Spanheim sanoo: "Synninpäästö oli se rahapaja, joka
löi rahaa roomalaiselle kirkolle; paavien irstaitten sisarustenlasten
ja äpärälapsien kultakaivos; paavillisien sotien voima; varat velkojen
maksamiseen ja paavillisen ylellisyyden ehtymätön lähde."
Järjestääkseen tätä liikettä laitettiin asteettainen rangastuslista
erilaisia syntejä varten -- niin ja niin monta päivää tahi vuotta
kiirastulessa jokaisesta; ja vastaava hinta-taksa järjestettiin myös,
jotta niiltä, jotka ostivat synninpäästön murhasta tahi varkaudesta,
lapsentaposta, aviorikoksesta, väärästä valasta tahi muista synneistä,
saatettiin ottaa eri hintoja taksan mukaan. Täten poistettiin
katumusharjotusvelvollisuus ja väheni eli lakkasi kiirastulen tuskat
riippuen Antikristuksen edustajan mielivallasta. Emme saata ihmetellä,
että kansa pian alkoi saada sen käsityksen, että niin ja niin paljon
rahaa maksoi niin ja niin paljon syntejä.
Niin laajalle levisi rikoksellisuus tämän synninpäästökaupan kautta,
että parempien luokkien suuttumus heräsi kirkkoa vastustamaan. Ihmiset
alkoivat saada silmänsä auki, ja he näkivät papiston, kirkon
korkeimmista viranomaisista alkain aina alhaisimmalla arvoasteella
oleviin virkailijoihin asti olevan korviaan myöten synneissä.
Samoin kuin on pimeimmillään juuri ennen rajuilman puhkeamista, niin
oli sekin aika, joka oli lähinnä ennen uskonpuhdistusta, siveellisessä
suhteessa pimein hetki Antikristuksen pimeässä hallituksessa. Silloin
alkoi julkinen ja häpeämätön synninpäästökauppa tuntua ilettävältä
ja johti Lutheria ja toisia uutteria paavilaisia asettamaan
kysymyksenalaiseksi ja tutkimaan koko järjestelmää sekä siveelliseltä,
että myöhemmin tieteisopilliselta kannalta. Lopulta pääsi Luther
perille -- että paavikunta todella oli Antikristus. Ja kun hän oli
keksinyt tämän, osotti hän pelkäämättä muutamia vertauskuvia
Ilmestyskirjasta, ja näytti niiden soveltumista ja osittaista
täyttymistä paavillisessa pappisvallassa.
Hyvin tunnetun pappismiehen Lyman Abbottin mukaan esitämme seuraavaa
tästä asiasta. Hän sanoo:
"Muiden ehtojen joukossa, joilla synninpäästöä myönnettiin enemmän kuin
nyt, olivat rahalahjat kirkolle. Tämä kauppa nousi korkeimmilleen
kuudennentoista vuosisadan alussa Leo X aikana, joka antoi ulos
synninpäästöä kaikille, jotka rahoilla tahtoivat auttaa Pyhän Pietarin
[kirkon] rakentamista Roomassa. Hänen paras asiamiehensä
synninpäästökaupassa Saksassa oli eräs Juhannes Tetzel. Tetzelin
kuuluisat paheet eivät estäneet hänen nimittämistänsä näiden
synninpäästöjen kantajaksi puhtaimmille sieluille, eivätkä mitkään
liijottelut näyttäneet hänestä liian suurilta, kunhan ne vaan tuottivat
rahaa hänen arkkuunsa. Hän selitti, että sillä punasella ristillä, joka
seurasi häntä minne ikinä hän meni, oli yhtä suuri voima kuin
Kristuksen ristillä -- ettei ollut syntiä niin suurta, ettei hän voisi
antaa anteeksi sitä. 'Synninpäästö ei ainoastaan pelasta eläviä, vaan
myös kuolleita. Samassa silmänräpäyksessä, kun rahat kilahtavat kirstun
pohjaan, pääsee sielu kiirastulesta ja lentää vapaana taivaaseen.'
Sellaisia olivat useat hänen rienaavista selityksistään.
Järjestelmällinen hintaluettelo laitettiin. 'Monivaimoisuus maksoi
kuusi dukaattia; kirkonryöstö ja väärä vala yhdeksän; murha kahdeksan;
noituus kaksi.' Tämä julkinen ja häpeemätön kauppa johti enemmän kuin
mikään muu uskonpuhdistukseen. Synninpäästöä myönnettiin yhä, ei
ainoastaan hartausharjoituksista ja osanotosta jumalanpalvelukseen,
vaan myös raha-avustuksista kirkolle; mutta yleinen ja julkinen
synninpäästön kauppa on nyt suurimmaksi osaksi poistettu Rooman
kirkosta."
Eräs toinen kirjailija kertoo Tetzelin puheista edelleen,
seuraavasti: --
"Tulkaa tänne, ja minä olen antava teille asianomaisesti sinetillä
vahvistetut kirjeet, joiden kautta nekin synnit, joita vast'edes
haluatte tehdä, tulevat kaikki anteeksi annetuiksi teille. Ei ole
mitään niin suurta syntiä, ettei synninpäästö saattaisi pyyhkiä sitä
pois. Maksakaa vaan, maksakaa vahvasti, ja te saatte anteeksi. Te
papit, aatelismiehet, kauppiaat, vaimot, neitoset, nuorukaiset,
kuunnelkaa edesmenneitä vanhempianne ja ystäviänne, jotka huutavat
teille pohjattomasta kuilusta: 'Me kärsimme kauheaa vaivaa;
vähäpätöinen almu vapauttaisi meidät. Te voitte antaa, ettekö tahdo!'
Kymmenellä groschenilla (noin 1 markalla) saatatte vapauttaa isänne
kiirastulesta. Meidän Herra Jumalamme ei enää ole meille Jumalana --
Hän on antanut kaiken vallan paaville."
Seuraava on jätetty jälkimaailmalle kopiona niistä kaavakkeista,
joita Tetzel käytti -- joihin ostajan nimi, hänen syntinsä j.n.e.
täytettiin: --
"Herramme Jeesus Kristus armahtakoon sinua... ja päästäköön sinut
kaikkein pyhimmän kärsimyksensä kautta. Minä, sen apostolisen vallan
voimassa, joka on minulle uskottu, päästän sinut kaikista...
ylitsekäymisistä, synneistä ja rikoksista, joita lienet tehnyt, vaikka
kuinka suuret ja kauhiat ovat ja mitä laatua lienevätkään... Minä
päästän sinut niistä vaivoista, joita sinun olisi kärsittävä
kiirastulessa... Minä asetan sinut ennalleen kasteesi viattomuuteen ja
puhtauteen, että kuolemanhetkellä vaivanpaikan portit ovat sinulta
suljetut ja paratiisin portit ovat avoinna sinulle. Ja jos sinä elät
kauvan, jatkuu tämä armo muuttumatta loppuun asti. Isän, pojan ja pyhän
Hengen nimeen. Amen. Veli, Juhana Tetzel, asiamies, on omakätisesti
allekirjoittanut tämän. -- -- --"
Miten tällä hetkellä lienee asianlaita, emme voi sanoa, mutta me
tiedämme, että muutamia vuosia takaperin, oli painettuja
synninpäästökirjeitä oheenliittyvine hintoineen kaupan, pöydillä,
muutamissa suurissa roomalais-katolisissa kirkoissa Meksikossa ja
Kuuballa.
"Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät"
-- "Hävittää Korkeimman pyhiä".
Onko totta, että paavillisella matkimisvaltakunnalla oli valtaa ja
käyttikö se sitä Jumalan totisesti vihkiytyneitä lapsia kohtaan
ja voitti heidät -- "hävitti heidät" pitkänä sortamis- eli
_musertamis_-aikana, johon hebrealainen teksti viittaa? Me vastaamme:
Kyllä; jokainen keino, jota saatettiin ajatella, käytettiin musertamaan
ja tukahduttamaan totisen kristillisyyden henkeä (Joh. 8: 36; Gal. 5:
1; 2 Kor. 3: 17) ja asettamaan sen sijaan Antikristuksen hengen, opit
ja muodot. Alussa se olikin vähemmin suoraa hyökkäystä uskollisia
kohtaan, kuin pitkällistä, kestävää, _musertavaa_ sortoa, joka
erityisemmin kohdistui opettajiin, jotka tekivät vastarintaa; kuluttaen
loppuun monen kärsivällisyyden jopa uskonkin. Tästä kestävästä
tukahduttamisesta ja kiusaamisesta on meillä selvä esimerkki
rippituolilaitoksessa, jonka kautta Antikristus ei ainoastaan ottanut
selvää jokaisesta sanasta ja vastalauseesta tätä järjestelmää vastaan,
joka oli lausuttu ripitettävän läsnäollessa, vaan myös uhaten
tulevaisia rangastuksia, pakotti hänet tunnustamaan jokaisen oman
ajatuksen ja katumaan jokaista tekoa, joka oli suunnattu tätä
järjestelmää vastaan. Tämä laitos sai sitäpaitsi pian sellaista tukea
maallisen vallan puolelta, että jokaista kirkkoa vastaan lausuttua
vastaväitettä saatettiin pitää kavalluksena maallista valtaa vastaan,
jota kannatettiin paavillisen valtuuden kautta.
Paavikunnan suurvallan alkuaikoina oli kansa kokonaisuudessaan joko
kirkon nimijäseniä tahi pakanoita; ja kaikilta, jotka tunnustivat
Kristusta, vaadittiin, että he seuraisivat niitä tapoja ja sääntöjä,
joita vähitellen kohoutuva pappisvalta oli määrännyt. Kun eksytys, joka
aina on ollut yleisempi kuin totuus, kerran oli korotettu
vaikutusvaltaan ja voimaan, ajoi se totuutta takaa, julisti sen pannaan
ja saattoi sen huonoon maineeseen, ja samoin kaikki ne, jotka sitä
suosivat. Tämä oli aika, jolloin, niinkuin Ilmestyskirjassa kuvataan,
totinen Seurakunta, (vaimo) pakeni erämaahan -- yksinäisyyteen, (Ilm.
12: 6) -- ollen hyljätty olento uskollisuutensa tähden totuutta ja
Seurakunnan totista Herraa ja Päätä kohtaan. Tänä aikana, jolloin
luopiot korotettiin ruhtinaiksi, saivat totiset, uskolliset pyhät
kokea, mitä Herra oli sanonut, että heillä, ja kaikilla, jotka
tahtoivat elää jumalisesti (tänä nykyisenä aikana) oli odotettavana
vainoa. Anoppi oli miniää vastaan, isä poikaa ja veli veljeä vastaan ja
ihmisen viholliset olivat usein hänen oma huonekuntansa. Saattaako
ajatellakaan jotain, joka olisi enemmän omiaan hävittämään tahi
musertamaan Korkeimman pyhiä kuin sellainen vuosisatoja jatkuva
menettelytapa oli.
Saadaksemme käsitystä tämän vainon julmuudesta ja säälimättömyydestä,
on meidän jälleen käännyttävä historian puoleen.
Kristittyjen vainot pakanallisen Rooman aikana eivät ole verrattavissa
vainoihin paavillisen Rooman aikana. Niitä ei ollut niin monta, ne
olivat enemmän rajotettuja laajuudeltaan eivätkä olleet niin kovin
vaikeita. Aikasempien kristittyjen puolelta kerrotaan, että useimmat
niistä esivaltahenkilöistä, jotka maakunnissa toimivat keisarin tahi
senaatin valtuuttamina ja joiden käsissä oli valta elämän ja kuoleman
yli, käyttäytyivät sivistyneiden ja hyvin kasvatettujen miesten lailla,
jotka kunnioittivat oikeuden periaatteita. He kieltäytyivät usein
epämiellyttävästä vainoamisesta, he epäsivät syytöksiä kristittyjä
vastaan ylenkatseella (kuten Pilatus ja Herodes koettivat tehdä
Herraamme nähden -- Luuk. 23: 14--16, 20, 22; Matt. 27: 24) tahi
esittivät syytetyille kristityille laillisia keinoja, joilla voisivat
päästä asiasta. Useimmin, jos vaan oli mahdollista, käyttivät he
valtaansa auttaakseen kristityitä kuin sortaakseen heitä; ja
pakanalliset tuomioistuimet olivat usein heidän varmin pakopaikkansa
juutalaisia syyttäjiänsä vastaan. [Katso Gibbon II. nid. siv. 31--33]
Julma vaino ilkeämielisen hirmuvaltiaan, Neron, aikana, joka antoi
polttaa muutamia kristittyjä, kääntääkseen yleisön epäluuloja
itsestään, on pimeimpiä lehtiä pakanallisen Rooman historiassa. Mutta
hänen uhrinsa olivat _verrattain_ harvat. Pakanallisen vainon esineinä
ei ollut yhteiskuntia, vaan yksityisiä ihmisiä. Nämäkin, johtavien
edustajien vainoamiset eivät johtuneet mistään varmasta,
kumoamattomasta päätöksestä hallituksen puolelta vastustaa
kristinuskoa, vaan olivat ennemmin seurauksia hillittömistä, taikauskon
aiheuttamista levottomuuksista kansan keskuudessa, jonka äänekkäitä
vaatimuksia viranomaiset pitivät välttämättömänä totella rauhan ja
järjestyksen hyväksi. Useita esimerkkejä tästä tulee esille sekä
apostoli Paavalin, että toisien apostolien elämän juoksussa. -- Katso
Apt. 19: 35--41; 25: 24--27; 26: 2, 3, 28. Laajimmatkin vainot
roomalaisien keisarien aikana eivät kestäneet kauvan, paitsi
Diokletianuksen aikainen, joka kesti vaihtuvalla kiivaudella kymmenen
vuotta. Näiden vainojen välillä oli usein pitkät ajat rauhaa ja lepoa.
Keisarien aikana ei kristinuskoa, vaikka olikin vainojen ahdistama,
kokonaan hävitetty, vaan saattoi se, niinkuin olemme nähneet, iloita
suuresta edistymisestä.
Miten erilaiset olivatkaan paavikunnan vainot, jotka eivät ainoastaan
käyneet käsiksi etevimpiin vastustajien joukosta, vaan heihin kaikkiin,
ja jonka vainot eivät kestäneet ainoastaan muutamia kuukausia, vaan
taukoamatta! Se, mikä pakanallisien keisarien aikana oli ollut
ohimenevän vihan tahi raivon purkausta, järjestettiin paavien aikana
säännölliseksi järjestelmäksi, jota uskonvimma ja vehkeilevä
kunnianhimo elähdytti -- ja saatanallinen uutteruus, tarmo ja julmuus
innostutti, joka ei löydä vertojaan ihmiskunnan historiassa. Luopunut
seurakunta pani pois hengen miekan ja tarttui valtion käsivarteen ja
käänsi sen lihalliset aseet säälimättömällä raivolla jokaista heikompaa
vastustajaa kohti, joka oli sen kunnianhimon tiellä; sen liehakoidessa,
imarrellessa ja pettäissä niitä, joilla oli valta, kunnes se voitti
heidän suosionsa ja luottamuksensa ja anasti heidän paikkansa ja
valtuutensa.
Sekä pakanuus että kerettiläisyys joutuivat silloin vainon esineiksi --
etenkin viimeksi mainittu. N.k. kristillinen papisto, sanoo Edgar,
"tulkitsi väärällä tavalla juutalaisen perimätiedon lakeja ja
juutalaisen historian tapahtumia, herättääkseen epäkristillisellä ja
halpamaisella tavalla vainon pahan hengettären kreikkalaisen ja
roomalaisen (pakanallisen) taikauskon jäännöstä vastaan.
"He repivät alas _monijumalisuuden_ vanhan rakennuksen ja käyttivät sen
tulot kirkon, valtion ja sotilaskunnan hyväksi... Pakanuus karkotettiin
roomalaiselta alueelta... Pakko astui ylipäänsä vakaumuksen sijaan ja
kauhu evankeliumin sijaan. Oikein hävettää lukea eräästä Symnachuksesta
ja Libaniuksesta, noista kahdesta pakanallisesta puhujasta, miten he
kehottavat puhumaan _järjelle_ ja käyttämään _todistelua_ uskontoa
levittäessä, kun taas eräs Teodosius ja eräs Ambrosius, kristillinen
keisari ja kristillinen piispa, vaativat väkivaltaa ja pakottamista."
Kun Konstantinista tuli Rooman yksinvaltias, oli hän halukas
suvaitsemaan kaikkia uskontoja, niinkuin näkyy Mediolanumin kokouksen
kuuluisasta julistuskirjasta, joka myönsi _uskonnonvapauden_ jokaiselle
yksityiselle henkilölle Rooman valtakunnassa. Kristillisen Seurakunnan,
joka niin kauvan oli ikävöinyt vapautta edellisien vainojen aikana,
olisi luullut tervehtivän sellaista askelta ilolla, mutta niin ei ollut
asianlaita. Kristinuskon oikea henki oli mennyttä, ja kirkon päämäärä
oli nyt niin pian kuin mahdollista korottautua tukahuttamalla jokaisen
vapauden kipinän ja saattamalla kaikki allensa. Siten, sanoo Gibbon
[II. nid. siv. 236], "onnistui hänen [Konstantinin] hengellisten
palvelijain pian vähentää esivaltahenkilön puolueettomuuden ja herättää
proselyytin innon... ja hän sammutti rauhan ja suvaitsevaisuuden toivon
sillä hetkellä kun hän kokosi kolmesataa piispaa palatsin muurien
sisälle." Keisaria houkuteltiin julistamaan, että ne, jotka asettuivat
tämän hengellisen kunnan mielipiteitä vastaan uskonasioissa, saisivat
valmistautua kiireelliseen maanpakoon. Ja heidän päätöksillään
selitettiin olevan jumalallinen valta. Suvaitsemattomuuden henki kasvoi
katkeraksi ja säälimättömäksi vainoksi. Konstantin antoi ulos kaksi
rangastuslakia kerettiläisyyttä vastaan, ja hänen esimerkkiänsä
seurasivat hänen seuraajansa -- Valentinianus, Gratianus, Theodosius,
Arkadius ja Honorius. Theodosius julkaisi viisitoista, Arkadius
kaksitoista ja Honorius kokonaista kahdeksantoista tällaista asetusta.
Nämä ovat otetut theodosianiseen ja justinianiseen lakikokoelmaan,
papillisille ja keisarillisille laatijoille häpeäksi.
Se, mitä Antikristus suvaitsi kutsua kerettiläisyydeksi (jossa oli
paljon totuutta ja oikeaa, joka koetti säilyttää jalansijaa) luettiin
epäuskoa pahemmaksi, ja molempia vastustivat kuninkaat, keisarit ja
jumaluusoppineet; ja inkvisitioni vainosi molempia, etenkin ensin
mainittua. Kun noin kahdennentoista vuosisadan alussa tieteiden
elpyminen alkoi, ja ihmiset alkoivat herätä "pimeiden aikojen" unesta
ja rauhattomista unista, tunsivat ne, joiden mielistä totuus ei vielä
kokonaan ollut häipynyt, kehotusta toimintaan, ja totuuden lippu
korotettiin vastustamaan Antikristuksen karkeampia eksytyksi. Silloinpa
Antikristuksen vainoamishenki heräsi raivoisaan toimintaan
musertaakseen vastustuksen.
Kuninkaat ja ruhtinaat, jotka pelkäsivät valtaistuintensa
turvallisuutta, jos he jollain tavalla olivat joutuneet paavin
epäsuosioon, ja joiden valtakunnat saatettiin panna pelätyn
pannaanjulistuksen alaisiksi, jos he taikka heidän kansansa
kieltäytyivät ehdottomasti tottelemasta paavin käskyjä, saivat valalla
vannoa _juurineen hävittävänsä kristillisyyden_ ja kehotettiin heitä
puhdistamaan maanäärensä kerettiläisestä väärennyksestä tiluksiensa
kadottamisen uhalla; ja ne aatelismiehet, jotka laimiinlöivät antaa
apuansa vainoamiseen, kadottivat sen kautta läänityksensä. Kuninkaat ja
ruhtinaat eivät sentähden vitkastelleet totellessansa paavikunnan
käskyjä, ja aatelismiehet ja heidän seuralaisensa olivat heidän
käytettävinänsä, valmiina auttamaan hävittämistyössä.
Ennen tätä heräämistäkin, jo vuonna 630, pakotti Toledon
kirkolliskokous Espanjan kuninkaan valtaistuimelle noustessaan
vannomaan, ettei hän tule suvaitsemaan minkäänlaisia kerettiläisiä
alamaisia Espanjan maanäärissä; ja selitti, että se hallitsija, joka
rikkoisi sellaisen valan olisi "kirottu ijankaikkisen Jumalan kasvoin
edessä ja tulisi polttoaineeksi ijankaikkiselle tulelle." Mutta
sellaisten vaatimusten kauhea sisältö nähtiin täydellisemmin, kun
herääminen alkoi, ja Antikristus oli saavuttanut valtansa huipun.
Oxfordin neuvosto jätti vuonna 1160 erään valdensisiirtolaisseurueen,
joka oli matkustanut Gascognesta Englantiin, maalliselle vallalle
rangastavaksi. Kuningas Henrik II antoi senjohdosta julkisesti piestä
heitä, miehiä ja naisia, polttaa merkin heidän poskeensa tulikuumalla
raudalla, ja ajaa heidät puoli-alastomina ulos kaupungista keskellä
talvea; eikä kukaan saanut osottaa heille sääliväisyyttä tahi tehdä
heille pienintäkään palvelusta.
Fredrik, Saksan keisari, tuomitsi vuonna 1224 kaikenlaisia
kerettiläisiä elävinä roviolla poltettaviksi, heidän omaisuutensa
menetetyksi, ja heidän jälkeentulevaisensa, jos eivät tulisi
vainoojiksi, kunniattomiksi. Ludvig, Ranskan kuningas, antoi vuonna
1228 ulos lakeja kerettiläisyyden hävittämisestä, ja ne pantiin
ankaruudella täytäntöön. Hän pakotti Raimondia, Toulousen kreiviä,
alkamaan hävityssotaa kerettiläisiä vastaan alueellaan, eikä siinä
saisi sääliä ystävää tahi aatelismiestäkään.
Sen vallan ensimäinen anastus, joka asteettain kehittyi
paavikuntajärjestelmäksi, tapasi vastustusta; mutta tämä vastustus tuli
ainoastaan muutamien harvojen uskollisten puolelta, joilla oli hyvin
vähän vaikutusvaltaa siihen maailmallismieliseen, kaikkinielevään
hyökyaaltoon nähden, joka syöksyi seurakunnan yli. Muutamat, kun he
huomasivat eksytyksen, vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa luopumisesta
palvellakseen Jumalaa omantuntonsa mukaisesti, vainonkin uhalla.
Erityisesti huomattavat näistä olivat muutamat, joita jälestä päin
nimitettiin valdenseiksi, albigenseiksi, wykliffilaisiksi ja
hugenoteiksi. Näillä oli, vaikka saivat eri nimiä, niin paljon
kuin voimme arvostella, yhteinen alkuperä ja yhteinen usko.
"Valdensianismi", sanoo Rainerous (3: 4), huomattu inkvisiittori
kolmannellatoista vuosisadalla, "on vanhin kerettiläisyys; ja on
muutamien luulojen mukaan ollut olemassa aina [paavi] Sylvesterin
päivistä asti, ja toisien mukaan apostolien päivistä asti." Sylvester
oli paavina, kun Konstantin oli keisarina ja tunnustautui
kristinuskoon; ja siten näemme, ettei totuus ole ollut ilman edustajia,
aina alusta aikain; ja vaikka olivatkin halpoja ja vähäpätöisiä,
asettuivat he rohkeasti vastustamaan paavikuntaa, ja paavilaisia oppeja
kiirastulesta, kuvien palveluksesta, pyhimyksien rukoilemisesta,
Neitsyt Marian palvelemisesta, kuolleiden edestä rukoilemisesta,
transsubstantiationista (leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi), pappien naimattomuudesta, synninpäästöstä,
messuista j.n.e. hyljäten pyhiinvaellukset, juhlat, pyhän savun
polttamisen, hautaamisen vihittyyn maahan, vihkiveden käytön,
papillisen puvun, munkkilaitoksen y.m. ja pitivät kiinni siitä, että
oli omistettava pyhän Raamatun oppi roomalaisen kirkon perimätietojen
ja vaatimuksien sijasta. He katsoivat paavin olevan kaikkien
eksytyksien lähteen ja väittivät, että syntien anteeksiantamista
saadaan ainoastaan Jeesuksen ansion kautta.
Näiden ihmisten usko ja teot olivat askel uskonpuhdistukseen päin ja
eksytyksien vastustamista aikoja ennen Lutherin päiviä; ja heitä ja
muita, jotka vastustivat katolilaisuutta, ajettiin takaa, vihattiin, ja
paavin tiedustelijat vainosivat heitä raivolla, joka ei tietänyt
minkäänlaisesta armahtavaisuudesta. Lukuisimmat protestantit, jotka
vastustivat paavikuntaa, olivat valdensit ja albigensit; ja kun
tieteellinen herääminen kolmannellatoista vuosisadalla tuli, loisti
totuus esille pääasiallisesti näiden joukosta, vaikka se heijastui ja
lausuttiin selvemmin Wykliffen, Hussin, Lutherin ja muiden kautta. Ja
heidän oppinsa, joita koruttomuus, siveellisyys ja yksinkertaisuus
kannattivat, loistivat sitä kirkkaammalla valolla silloista korotettua
paavikunnan suurenmoista ylpeyttä ja huutavaa epäsiveellisyyttä
vastaan.
Juuri silloin paavit, kirkolliskokoukset, jumaluusoppineet, kuninkaat,
ristiretkeilijät ja inkvisiittorit yhdistivät perkeleellisen voimansa
hävittääkseen jokaisen vastustajan ja sammuttaakseen sarastavaa valoa.
Paavi Innosentius III lähetti ensin lähetyssaarnaajia niihin piireihin,
joissa alhigensien opit olivat voittaneet jalansijaa, saarnaamaan
roomalaista oppia, tekemään ihmetöitä j.n.e. mutta kun hän huomasi nämä
ponnistukset turhiksi, julisti hän ristiretken heitä vastaan ja tarjosi
kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa siihen, anteeksiannon kaikista
synneistä ja matkapassin suoraan taivaaseen, tarvitsematta kulkea tietä
kiirastulen kautta. Täysin uskoen, että paavilla oli valta antaa
luvattuja palkintoja, kokountui puoli miljoonaa miestä Ranskasta,
Saksasta ja Italiasta -- ristin lipun ympärille katolisuuden
puollustukseksi ja kerettiläisyyden hävittämiseksi. Nyt seurasi sotien
ja piirityksien sarja, jota kesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan.
Beziers'in kaupunki voitettiin väkirynnäköllä vuonna 1209, ja asujamet,
luvultaan kuusikymmentätuhatta, tapettiin ikään tai sukupuoleen
katsomatta miekalla, useiden historiankirjottajain kertomusten mukaan.
Niiden veri, jotka pakenivat kirkkoihin ja jotka pyhät ristiritarit
siellä murhasivat, juoksi alttarien ympärillä ja tulvi kaduilla.
Vuonna 1211 piiritettiin Lavaur. Maaherra ripustettiin hirsipuuhun, ja
hänen puolisonsa heitettiin kaivoon ja ruhjottiin kivillä. Asukkaat
tapettiin ilman erotusta; neljäsataa poltettiin elävinä. Languedocin
kukoistava maakunta hävitettiin, sen kaupungit poltettiin ja sen
asujamet laastiin pois tulella ja miekalla. Satatuhatta albigensia
lasketaan kaatuneen yhtenä päivänä; ja heidän ruumiinsa pantiin
kokoihin ja poltettiin.
Kaikki nämä kauheat verityöt ja häpeällisyydet toimitettiin uskonnon
nimessä; Jumalan ja kirkon kunniaksi, kuten julkisesti selitettiin,
mutta todellisuudessa ylläpitääkseen Antikristusta, joka istui Jumalan
temppelissä [seurakunnassa] ja näytti olevansa Jumala -- mahtava
henkilö -- joka kykeni voittamaan ja tuhoamaan vihollisensa. Papisto
kiitti Jumalaa hävitystyöstä, ja kiitoslaulu Jumalalle Lavaurin
ihanasta voitosta sepitettiin ja laulettiin. Beziersin kauheaa
verilöylyä pidettiin taivaan näkyväisenä tuomiona albigenssilaisten
kerettiläisyydestä. Ristiretken osaa-ottajat olivat aamulla
jumalanpalveluksessa, ja viettivät lopun osaa päivästä Langnedocin
hävittämisessä ja sen asujainten murhaamisessa.
On kumminkin muistettava, että näitä julkisia ristiretkiä albigenssejä
ja valdensseja vastaan tehtiin ainoastaan koska n.k. "kerettiläisyys"
oli voittanut vahvan jalansijan näiden yhdyskuntien melkoisissa osissa.
Olisi suuri erehdys otaksua, että ristiretket olivat ainoat vainot; tuo
äänetön, alituinen yksityisten _musertaminen_, jota yhteenlaskettuna
saatettaisiin laskea tuhansissa, koko paavikunnan laajalla alueella,
jatkui tasaisesti -- hävittäen Korkeimman pyhiä.
Kaarlo V Saksan keisari ja Espanjan ja Alamaitten Kuningas, vainosi
uskonpuhdistuksen ystäviä kaikkialla laajassa valtakunnassansa.
Worms'in valtiopäivien tukemana julisti hän Lutherin ja hänen
puoltajansa ja hänen kirjansa pannaan; ja tuomitsi kaikki, jotka
auttaisivat Lutheria tahi lukisivat hänen kirjojansa, menettämään
omaisuutensa, valtion pannaan ja maankavallusrangastukseen.
Alankomailla olivat ne, jotka yhtyivät Lutheriin, mestattavat ja naiset
elävinä haudattavat tahi, jos olivat uppiniskaisia, roviolla
poltettavat. Vaikka tämä summittainen laki keskeytettiin, jatkui
kumminkin kuolemantyö kaikissa kauheissa muodoissaan. Alban herttua
kehui mestanneensa 18,000 protestanttia kuudessa viikossa. Paolo laskee
ne, jotka Alankomailla mestattiin uskonsa tähden 50,000:ksi; ja Grotius
ilmottaa belgialaisten marttyyrien luvun olleen 100,000. Kaarlo kehotti
kuolinvuoteellaan ollessaan poikaansa Filip II jatkamaan ja päättämään
hänen alkamaa työtänsä: kerettiläisten vainoamista ja hävittämistä --
jota neuvoa Filip ei ollut hidas seuraamaan. Hän yllytti ja lietsoi
raivolla vainoamishenkeä ja lähetti protestantteja erotuksetta tahi
armotta liekkeihin.
Ranskan kuninkaat Frans ja Henrik seurasivat Kaarlon ja Filipin
esimerkkiä innossaan katolilaisuuden hyväksi ja kerettiläisten
hävittämiseksi. Verilöylyt Merindol'issa, Orange'ssa ja Parisissa ovat
voimakkaita esimerkkejä heidän innostaan Antikristuksen asialle.
Verilöylyn toimittaminen Merindol'issa, jonka Ranskan kuningas
suunnitteli ja ranskalainen parlamentti hyväksyi -- uskottiin sen
presidentille, Oppeda'lle suoritettavaksi. Valtakirjansa nojalla sai
presidentti tappaa kansan, polttaa kaupungit, hajottaa maahan
valdensilaisten linnotuksia, joita asui suuret määrät tällä seudulla.
Roomalaiskatolilaiset historiankirjottajat myöntävät, että tämän
valtakirjan nojalla tuhansia, miehiä, naisia, lapsia surmattiin,
kaksikymmentäneljä kaupunkia hajotettiin raunioiksi, ja maa jäi
autioksi ja hävitetyksi. Miehiä, naisia ja lapsia pakeni metsiin ja
vuorille löytääkseen sieltä turvaa. Heitä ajettiin takaa ja tapettiin
miekalla. Monia, jotka jäivät kaupunkeihin, tapasi sama tahi vielä
vaikeampi kohtalo. Viisisataa naista viskattiin erääseen latoon, joka
sytytettiin, ja kun muutamat heistä hyppäsivät ulos akkuna-aukoista,
otettiin heidät vastaan peitsenkärjillä. Naisia raiskattiin ja lapsia
murhattiin vanhempiensa nähden, heidän voimatta mitään tehdä
suojellakseen niitä. Muutamia syöstiin alas jyrkänteiltä ja toisia
kuljetettiin alastomina katuja pitkin.
Verilöyly Orange'ssa vuonna 1562 oli samanlainen kuin Merindol'issa ja
katolilaiset historiankirjottajat kuvaavat sitä hyvin tarkasti. Paavi
Pius IV:n lähettämä italialainen sotajoukko määrättiin surmaamaan
miehiä, naisia ja lapsia; ja käskyä noudatettiin kauhealla julmuudella.
Aseettomat kerettiläiset tapettiin miekoilla, syöstiin alas kallioilta,
heitettiin koukkujen ja tikarien terille, hirtettiin, paistettiin
hiljaisella tulella, ja annettiin alttiiksi kaikenlaiselle häpeälle ja
kiduttamiselle.
Pariisin verilöyly Pyhän Bartholomeuksen päivänä, elokuun 24 päivänä
1572 oli julmuudessaan samanlainen kuin Merindol'in ja Orange'n, mutta
se oli suurempi ja laajempi. Tätäkin verilöylyä ovat katolilaiset
historiankirjottajat kuvanneet, joista eräs, Thuanus, mainitsee sitä
"rajuna julmuutena, johon ei löydy vertaa koko entisenä aikana."
Myrskykellon soiminen keskiyön aikana elokuun 23 päivänä oli
hävitystyön ilmotusmerkki, ja kauhistuttavat näytökset Merindol'issa ja
Orange'ssa uudistettiin jälleen vihattuja hugenotteja vastaan.
Seitsemän päivää kesti kuolemankarnevaali; veri tulvaili kaupungissa;
surmatut pinottiin linnanpihalle, ja kuningas ja kuningatar katselivat
niitä suurimmalla mielihyvällä. Amiraali Colignyn ruumista kuljetettiin
pitkin katuja, ja Seine-joki oli täynnä uivia kuolleita ruumiita.
Tiedonannot kuolleiden luvusta vaihtelevat 5,000:sta 10,000:teen.
Hävitys ei rajottunut ainoastaan Parisiin, vaan levisi laajalle ympäri
Ranskan valtiota. Päivää ennen oli erityisiä sanansaattajia lähetetty
joka taholle käskemään yleisen verilöylyn toimeenpanemista hugenotteja
vastaan. Samoja kohtauksia sattui siis melkein kaikissa maakunnissa, ja
kuolleiden luku arvostellaan 25,000:sta 70,000:teen.
Näistä kauheista verinäytelmistä oli Antikristukselle mitä suurin
tyydytys. Paavi ja hänen hovinsa olivat haltioissaan riemusta
katolilaisuuden voitosta valdensilaisuudesta Merendol'issa, ja
jumalaton Oppeda sai nimen "uskon puollustaja ja kristinuskon sankari."
Ranskan kuningas saapui messuun ja toimitti siellä juhlallisen
kiitoksen voitosta ja hugenottien mestaamisesta Pariisissa.
Tämä väkivaltasurma, jonka ranskan kuningas, parlamentti ja
roomalaiskatoliset alamaiset hyväksyivät, tapahtui luultavasti paavin
ja paavillisen pappisvallan suoranaisesta kehotuksesta. Että he
suuressa määrässä ainakin hyväksyivät sen ilmenee siitä, että uutinen
otettiin vastaan suurella riemulla Paavilaisessa hovissa. Paavi
Gregorius XIII meni suuressa juhlakulkueessa Pyhän Ludvigin kirkkoon
kantamaan Jumalalle kiitosta ihmeellisestä voitosta. Hän julisti
samassa riemuvuoden ja lähetti lähettilään Ranskan hoviin, joka paavin
nimessä ylisteli "sitä urostyötä, jota kauvan oli ajateltu ja
onnellisesti oli suoritettu uskonnon hyväksi." Kuningas lyötti
muistorahan verilöylyn muistoksi, jossa oli kirjotus: "_Pietas
execitavit justitiam_" -- Hurskaus herätti oikeuden.
Muistoraha tapahtuman muistoksi lyötiin myös paavillisessa rahapajassa
paavin käskystä. Eräs näistä on näytteillä Memorial Hall'issa
Filadelfiassa. Sen toisella puolella on korkokuva paavista, ja seuraava
kirjotus lyhennettynä: "_Gregorius XIII, Pontifex Maximus Anno 1_" --
ensimäinen hänen paavinvaltansa vuosi, s.o. 1572. Toisella puolella on
kuvattuna hävityksen enkeli, jonka vasemmassa kädessä on risti ja
oikeassa kädessä miekka, ja sen edessä näkyy joukko maahan kaadettuja
hugenotteja ja pakenevia miehiä, naisia ja lapsia, joiden kasvot ja
ruumiin asennot ilmasevat kauhua ja epätoivoa. Sen alla ovat sanat
"_Ugonottorum Strages 1572_" -- jotka merkitsevät "Hugenottien
surmaaminen 1572."
Pärttylinpäiväyötä kuvaava taulu ripustettiin Vatikaaniin. Sen
yläpuolella oli koriste, johon latinaksi oli kirjotettu sanat, jotka
merkitsivät: "_Paavi hyväksyy Colignyn kohtalon_." Coligny oli eräs
hugenottien etevä johtaja ja ensimäisiä niistä, jotka kaatuivat. Kun hän
oli surmattu, erotettiin pää ruumiista, ja lähetettiin kuningattarelle
(joka antoi palsamoida sen ja lähetti sen voitonmerkkinä Roomaan),
roskaväen laahatessa hänen ruumistaan pitkin Parisin katuja. Kuningasta
kohtasi sen jälkeen katumuksen kauhut, joista hän ei toipunut
milloinkaan. On kirjoitettu muistiin, että hän sanoi uskotulle
lääkärilleen: "Minä en tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta minun
sieluani ja ruumistani värisyttää ikäänkuin olisin kuumeessa. Jokainen
silmänräpäys, valvoessani tai nukkuessani, olen näkevinäni silvottuja
ruumiita näyttäytyvän minulle kauhistuttavilla, veren peittämillä
kasvoilla." Hän kuoli kauheassa tuskassa, verisen hien peittämänä.
Vuonna 1641 julisti Antikristus "uskonnollisen uskonsodan" Irlannissa
ja kehotti väestöä väkivallalla surmaamaan protestantteja kaikilla,
heidän vallassaan olevilla tavoilla. Hurmaantunut kansa kuunteli käskyä
niinkuin Jumalan ääntä, eivätkä hidastelleet toimittaa tehtäväänsä.
Protestanttista verta juoksi koko Irlannissa, taloja poltettiin
poroksi, kaupunkeja ja kyliä hävitettiin melkein kokonaan. Muutamia
pakotettiin murhaamaan omia sukulaisiansa ja sitte päättämään omat
päivänsä, -- ja viimeset sanat, jotka tulivat heidän korviinsa, olivat
pappien vakuutukset, että heidän kuolinhätänsä oli ainoastaan alkua
ijankaikkisiin tuskiin. Tuhansittain kuoli viluun ja nälkään
koettaissaan paeta muihin maihin. Cavan'in kreivikunnassa oli tie
kahdentoista eng.. peninkulman pituudelta kauttaaltaan tahrattu
haavotettujen pakolaisten verisillä jäljillä; hurjasti takaa-ajetut
vanhemmat jättivät paetessaan kuusikymmentä lasta, ja selitettiin, että
jos joku jollain tavalla auttaisi näitä pieniä, haudattaisiin heidät
niiden rinnalle. Seitsemäntoista aika-ihmistä haudattiin elävänä
Fermaugh'ssa ja seitsemänkymmentäkaksi Kilkenny'ssa. Yksistään Ulsterin
maakunnassa tuli 154,000 protestanttia joko surmatuksi tahi Irlannista
karkotetuksi.
O'Niel, Irlannin pääpiispa, nimittää tätä "pyhäksi ja
oikeudenmukaiseksi sodaksi", ja paavi (Urbanus VIII) antoi ulos erään
käskykirjeen, päivätty toukokuussa vuonna 1643, jonka kautta hän takasi
"täydellisen ja ehdottoman synninpäästön" kaikille niille,
"jotka ritarillisesti ottivat osaa kerettiläisen tartunnan
ruttotautihapatuksen hävittämisessä juuriaan myöten."
Inkvisitioni tahi "pyhä virka".
Dominikukselle, inkvisitionin johtavalle hengelle luetaan kunnia tämän
helvetillisen laitoksen keksimisestä, vaikkakin Benediktus, joka haluaa
antaa Pyhälle Dominikukselle sen kunnian (?) että hän oli ollut
ensimäinen pää-inkvisaattori, on epävarma kummassako tämä _aate_ ensin
heräsi, itse paavi Innosentiuksessako tahi Pyhässä Dominikuksessako.
Paavi Innosentius III alkoi sitä ensin toteuttaa vuonna 1204.
Pyhä Dominikus oli hirviö ilman minkäänlaista sääliväisyyden tunnetta,
jonka suurimpana huvituksena näytti olevan onnettomien tuskat.
Ristiretkellä albigenssejä vastaan johti ja kehotti hän risti kädessä
pyhiä sotilaita murhaamaan ja hävittämään. Inkvisitioni, tahi "pyhä
virka" on nykypäivänä roomalaiskatolisen kirkon oikeuslaitos, joka
ottaa selvää, estää ja rankasee kerettiläisyyttä ja muita rikoksia,
jotka kohdistuvat Rooman kirkkoon. [The Chair of St. Peter, Siv. 589.]
Mutta Dominikuksen aikana ei sillä ollut laillista oikeuslaitosta,
eivätkä kidutusaseetkaan olleet päässeet siihen täydellisyyteen, jonka
ne sittemmin saavuttivat. Dominikus keksi kyllä ilman sellaisia
koneitakin keinoja vääntääkseen niveliä sijoiltaan, raadellakseen
hermoja ja haavottaakseen uhriensa jäseniä, sekä polttaakseen paalussa
niitä, joiden vakaumusta mikään muu ei ollut järkyttänyt, ja jotka
eivät tahtoneet luopua uskostaan ja vapaudestaan.
Paavi Innosentiuksen valtuuttamana rankasemaan omaisuuden takavarikkoon
ottamisella, maanpaolla ja kuolemalla niitä kerettiläisiä, jotka
eivät tahtoneet ottaa vastaan hänen evankeliumiaan, yllytti
Dominikus maallisia viranomaisia ja alempaa kansaa surmaamaan
kerettiläisiä valdenssejä; yhdessä ainoassa tilaisuudessa jätti hän
satakahdeksankymmentä albigenssiä liekkeihin. Sellaisesta
uskollisuudesta Antikristuksen palveluksessa hänet korotettiin
pyhimykseksi, ja roomalaiskatolilaiset palvelevat ja rukoilevat häntä
vielä tänäkin päivänä. Roomalainen breviario (eräänlainen rukouskirja)
kiittelee, Dominikuksesta puhuen, "hänen ansioitaan ja oppejaan, jotka
valistivat kirkkoa, hänen nerokkaisuuttaan ja hänen kunnollisuuttaan
kukistaessaan toulousilaiset _kerettiläiset_, ja monia hänen
ihmetöitään, joihin kuului kuolleidenkin herättäminen." Roomalainen
missali tai messukäsikirja (joka käsittelee Herran ehtoollisen
jakamiseen yhdistetyn jumalanpalveluksen) ylistelee hänen ansioitaan ja
rukoilee aineellista apua hänen välityksensä kautta. Tällä tavalla
Antikristus yhä vielä kunnioittaa ja pitää arvossa uskollisia urhojaan.
Olisi aivan mahdotonta lyhykäisesti antaa lähimaistakaan käsitystä
inkvisitionin kauhuista tai siitä hirveästä pelosta, jota kansalla oli
sitä kohtaan. Niitä, jotka eivät äänekkäästi ylistelleet Antikristusta
tahi, jotka uskalsivat tehdä huomautuksen hänen tapojaan vastaan,
epäiltiin kerettiläisyydestä. _Sellaisia_ saatettiin, ilman että heille
siitä mitään edeltäkäsin ilmotettiin ja ilman minkäänlaista
mahdollisuutta avunsaantiin lain puolelta panna vankilaan rajattomaksi
ajaksi, kunnes sopiva tilaisuus tutkimusta varten tuli -- jolloin sekä
syyttäjä että syytös olivat heille usein yhtä tuntemattomat. Näiden
tutkimuksien käsittely tapahtui salaisesti; ja kidutusta käytettiin
usein tunnustusten pakottamiseen. Ne kidutuskeinot, joita käytettiin,
olivat melkein kaikki liian julmia, että niitä olisi mahdollista uskoa
tosiksi tänä vapaana aikana ja tässä vapaassa maassa; kumminkin on
todistuksia, jotka vahvistavat näiden todellisuuden, joita eivät edes
katolilaisetkaan historiankirjottajat saata kieltää; ja kun turhaan
koettavat puolustella niitä, antavat ne ainoastaan siten vahvistuksen
todistuksille. Kidutuskoneet, inkvisitionin jäännökset, joita vielä on
tallella, tekisivät kieltämisen turhaksi. "Pyhä virasto" käytti
lääkärejäkin valvomassa kidutusta ja lakkauttamaan sen, jos näytti
luultavalta, että kuolema tekisi lopun kärsimyksistä. Uhrin sallittiin
osaksi toipua, että kidutusta saatettaisiin jatkaa toisen, jopa
kolmannenkin kerran. Tämä kidutus ei aina ollut rangastusta
kerettiläisrikoksista; sen tarkotuksena oli ylipäänsä pakottaa
syytettyjä tunnustamaan, peruuttamaan tahi kietomaan muita, aina
asianhaarojen mukaan.
Aina nykyiseen vuosisataan asti, sen jälkeen kun inkvisitioni oli
kadottanut paljon kauhuistansa, oli se vielä hirmuinen. Napoleonin
sotien kuvaaja mainitsee, kertoessansa kuinka hänen sotajoukkonsa
vallottivat Toledon, ja miten silloin inkvisitionivankila avattiin
sattumalta, seuraavaa:
"Haudat näyttivät avautuvan ja kalpeita haamumaisia olentoja astui
esille kopeistaan joista virtasi ulos haudan haju. Tuuheat, rinnalle
riippuvat parrat ja kynnet, jotka olivat kasvaneet, kunnes olivat
linnun kynsien tapasia, rumensivat luurankoja, joiden rinnat ensi
kerran moniin vuosiin vaivalla hengittivät raitista ilmaa. Monet heistä
olivat muuttuneet raajarikkoisiksi, eteenpäin painunein päin ja
käsivarret ja kädet riippuen jäykkinä ja voimattomina. He olivat olleet
suljettuina luoliin, jotka olivat niin matalat, etteivät voineet seisoa
suorina; ja kaikesta siitä hoidosta huolimatta, jota (kenttä-) lääkärit
heille omistivat, kuolivat monet heistä samana päivänä. Seuraavana
päivänä tutki kenraali Lasalle huolellisesti paikan useiden
esikuntaupseeriensa seuraamana. Kidutus-aseiden luku oli saanut
tappotantereesenkin tottuneet miehet kauhusta värisemään.
"Maanalaisen holvin eräässä sivusyvennyksessä, joka oli yksityisen
tutkintosalin vieressä, seisoi eräs munkkien valmistama puukuva
esittäen neitsyt Mariaa. Kullattu sädekehä ympäröi hänen päätään, ja
oikeassa kädessä oli hänellä lippu. Ensi silmäyksellä näytti kaikista
epäilyttävältä, että hänellä, silkkihameesta huolimatta, joka laskeutui
hänen olkapäiltään syviin laajoihin poimuihin, oli jonkunmoinen
rintahaarniska. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin, että etupuoli
ruumista oli täynnä erittäin teräviä nauloja ja pieniä, kapeita
veitsenteriä, molempien lajien kärjet käännettyinä katsojiin päin.
Käsivarsissa ja käsissä oli niveliä, ja koneisto väliseinän takana pani
kuvan liikkeeseen. Eräs inkvisitionin palvelijoista pakotettiin
kenraalin käskystä panemaan _koneen_, niinkuin hän sitä kutsui,
käymään. Kun kuva ojensi käsivartensa, ikäänkuin hellästi painaakseen
jonkun sydäntään kohti, annettiin erään puolalaisen grenadöörin
täyteläisen laukun palvella elävän uhrin sijasta. Kuva syleili sitä
lujemmin ja lujemmin ja kun mies jälleen käskystä antoi kuvan hellittää
käsivartensa ja asettua entiseen asentoonsa, oli laukku kahden tai
kolmen tuuman syvyydeltä läpipistetty ja jäi riippumaan nauloihin ja
veitsenteriin."
Kaikenlaatuisia "venytyslaitteita" keksittiin ja käytettiin
kidutuskeinoina. Erästä yksinkertaisimpaa tapaa selitetään seuraavasti:
Kun uhrilta oli riisuttu kaikki vaatteet, sidottiin käsivarret selän
taakse kovalla nuoralla, josta hänet sitte nostolaitteen avulla
nostettiin ylös, niin etteivät hänen jalkansa, joihin oli kiinnitetty
painoja, tavanneet lattiaan. Onneton laskettiin monet kerrat alas, ja
vedettiin jälleen äkillisellä nykäyksellä ylös, jonka kautta hänen
käsivartensa ja jalkansa vääntyivät sijoiltaan, nuoran, jolla hän oli
ripustettu, leikatessa syvälle hänen värisevään lihaansa, aina luihin
asti. Eräs muisto sellaisista Kristuksen nimessä tehdyistä kauheuksista
tuli äskettäin yleisön tietoon. Erään raamattuseuran painohuoneusto
Roomassa alkoi tulla liian ahtaaksi, jonka vuoksi vuokrattiin suuri
huone läheltä Vatikaania. Iso ja omituinen rengas katossa veti huomion
puoleensa ja tutkimuksien kautta kävi ilmi, että se huone, jossa nyt
painetaan Raamattua -- "hengen miekkaa, joka on Jumalan Sana", jonka
kautta Antikristus jo on tehty "_voimattomaksi_" sortamaan ja
hävittämään pyhiä -- on juuri sama huone, jota inkvisitioni käytti
kidutushuoneena; rengasta katossa oli nähtävästi käytetty venyttämään
monta suukapulalla varustettua vankiraukkaa.
Ne, joita oli havaittu kerettiläisiksi, tuomittiin usein niin
kutsuttuun "uskonnonpannaan." Kirkollinen hallitus jätti tuomitun
maalliselle vallalle, papiston teeskennellessä armahtavaisuutta,
rukoillen maistraattia osottamaan laupeutta syytettyä kohtaan, ja
ristiä kohottaen vannottivat uhria peruuttamaan ja pelastamaan nykyisen
ja tulevan elämänsä. Maistraatin henkilökunta näytteli hyvin osaansa
eivätkä osottaneet minkäänlaista armahtavaisuutta, paitsi sellaisia
kohtaan, jotka peruuttivat; he voittivat sillä tavalla arvonimet "uskon
puollustaja", "kerettiläisten hävittäjä" ja niitä seuraavat siunaukset.
Tuomittu "kerettilänen" talutettiin, puettuna keltaseen nuttuun, joka
oli kirjavaksi kirjaeltu koirien, käärmeiden, liekkien ja perkeleiden
kuvilla, mestauspaikalle, sidottiin paaluun ja jätettiin liekeille
alttiiksi. Torquemada, toinen pääinkvisiittori, oli huomattava
esimerkki Antikristuksen hengestä. Roomalaiskatoliset kirjailijat
myöntävät, että hän poltatti kymmenentuhatta kaksisataakaksikymmentä
(10,220) henkilöä, miehiä ja naisia, elävältä. Llorente, joka kolmen
vuoden aikana oli inkvisitionin pääsihteerinä, ja jonka käytettävänä
siis oli asiakirjalliset todistukset, osottaa vuonna 1817
julkasemassaan selostuksessa (4 nidettä), että vuosien 1481 ja 1808
välillä, _yksin_ tämän "pyhän viraston" käskystä, ei vähemmän kuin
31,912 henkilöä poltettiin elävältä ja lähes 300,000 kidutettiin ja
tuomittiin tekemään katumusrangastuksia. Jokaisella katolisella maalla
Euroopassa, Aasiassa ja Amerikassa oli inkvisitioninsa.
Emme tässä saata seurata Antikristuksen vainoja kaikkea sellaista
kohtaan, joka näytti uskonnolliselta tai valtiolliselta vapaudelta.
Lienee kylliksi sanoa, että tämä vaino ulottui kaikkiin maihin, joissa
paavikunnalla oli jalansijaa -- Saksaan, Hollantiin, Puolaan,
Italiaan, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, Ranskaan, Espanjaan,
Porttukaaliin, Abyssiiniaan, Intiaan, Kuubaan, Meksikoon ja muutamiin
etelä-amerikkalaisiin valtioihin. Tila ei salli meidän kertoa
yksityisiä tapauksia, joista ilmenisi, että useat marttyyreista todella
olivat pyhiä ja sankareja, joilla hirmuisimpien kärsimyksiensä
kestäessä oli kylliksi armoa avuksensa, jotka usein saattoivat,
kuollessansa tuuma tuumalta, laulaa ylistys- ja kiitoslauluja totisen
Seurakunnan totiselle Päälle ja, hänen tavallaan rukoilla vihollistensa
edestä, jotka, niinkuin hän ennakolta oli sanonut, vainoisivat heitä
hänen tähtensä. [Niille, jotka haluavat lähempiä tietoja näistä
kauheista ajoista ja kohtauksista, suosittelemme Macaulayn, History of
England; Motleyn, Dutch Republic; D'Aubigné'n, History of the
Reformation (löytyy ruotsinkielellä); White, Eighteen Christian
Centuries; Elliot on Romanism; ja Fox'in Book of Martyrs.]
Samasta syystä emme myöskään saata ruveta yksityiskohtaisesti kertomaan
kaikista erilaisista julmista, ilettävistä sydäntäsärkevistä
kidutuksista, joita muutamat Herran jalokivistä saivat kärsiä
uskollisuudestansa vakaumustaan kohtaan. Ne, jotka nähtävästi
perusteellisesti ovat tutkineet tätä ainetta, ovat laskeneet, että
paavikunta viimeksi kuluneiden kolmentoista vuosisadan aikana suoraan
tahi välillisesti on aiheuttanut _viidenkymmenen miljoonan ihmisen_
kuoleman. Ja varmasti saatetaan sanoa, että inhimillistä ja
saatanallista nerokkaisuutta on jännitetty aivan äärimmäisyyteen asti
keksiäkseen uusia ja kauheita kidutustapoja Antikristuksen sekä
valtiollisille että uskonnollisille vastustajille; viimeksi mainittuja
-- kerettiläisiä -- vainottiin kymmenkertaisella raivolla. Paitsi
tavallisimpia vainoamisen ja tappamisen muotoja, niinkuin venyttämistä,
polttamista, veteen hukuttamista, miekalla hakkaamista, nälkää, nuolien
ja pyssyjen kanssa ampumista, miettivät pirulliset sielut millä tavoin
saattaisivat vaikuttaa ruumiin herkimpiin ja arimpiin osiin, jotka
parhaimmin tuntevat tuskallisinta kipua; sulattua lyijyä kaadettiin
korviin, kieli leikattiin poikki ja lyijyä kaadettiin suuhun; pyöriä,
joihin oli kiinnitetty veitsenteriä, järjestettiin niin, että uhrit
hitaasti hakattiin kappaleiksi; hohtimia ja pihtejä kuumennettiin ja
käytettiin ruumiin arkoihin osiin; silmiä puhkaistiin; sormien kynsiä
nyhdettiin pois tulikuumilla raudoilla; reikiä porattiin kantapäihin,
joista uhrit sitten sidottiin; toisia pakotettiin hyppäämään alas
korokkeilta alempana kiinnitettyihin rautapiikkeihin, joissa he
tuskasta väristen hitaasti kuolivat. Toisien suut täytettiin ruudilla,
joka sytytettynä räjähdytti heidän päänsä kappaleiksi; toisia taottiin
kappaleiksi alasimilla; toisia kiinnitettiin palkeisiin ja pumputtiin
heihin ilmaa kunnes halkesivat; toisia tukahdutettiin kuoliaaksi oman
silvotun ruumiinsa kappaleilla; toisia virtsalla, ulostuksilla y.m.,
y.m.
Toiset näistä pirullisista julmuuksista olisivat aivan uskomattomia,
elleivät olisi niin varmasti todettuja. Ne näyttävät, mitenkä syvälle
ihmissydän saattaa vajota pahuudessa; ja kuinka sokeiksi oikealle ja
jokaiselle hyvälle tunteelle ihminen saattaa tulla _väärän ja
jäljitellyn uskonnon vaikutuksesta_. Antikristuksen henki alennutti ja
teki maailman eläimelliseksi, samoinkuin totisen Kristuksen henki ja
totinen Jumalan valtakunta olisi kohottanut ja jalostuttanut
ihmisten sydämet ja teot; -- ja niinkuin ne tulevat tekemäänkin
tuhatvuotiskautena. Tämä osottautuu vähässä määrässä sivistyksen
edistymisessä ja oikeuden ja ihmisyyden lisääntyessä senjälkeen kun
Antikristuksen valta on alkanut vähentyä ja alettiin kuulla ja
kuunnella Jumalan sanaa, vaikka vähänkin.
Emme todella saata ajatella mitään, joka olisi ollut enemmän omiaan
pettämään ja sortamaan ihmiskuntaa. Jokaista turmeltunutta taipumusta
ja jokaista langenneen ihmisen heikkoutta on käytetty hyväksi; jokaista
alhaista intohimoa on yllytetty ja koetettu käyttää eduksi, ja näiden
intohimojen tyydyttämistä on palkittu. Tällä tavoin houkutteli ja
voitti paavikunta uskolliset ystävänsä paheellisten joukosta, ja ne
taas, joilla oli jalompi mielenlaatu, voitettiin toisella tavalla --
ulkonaisen ja tekopyhän hurskauden, itsensäkieltämisen ja kristillisen
rakkauden kautta, joka ilmeni heidän luostarilaitoksissaan, mutta jotka
olivat omiaan johtamaan useita heistä pois hyveiden tieltä.
Ylellisyyttä rakastavat ja turhamaiset saivat runsaan tyydytyksen sen
loistosta ja juhlakulkueista, sen komeilusta ja uskonnollisista
menoista; toimintahaluiset sen lähetystyössä ja ristiretkissä;
irstailijat sen synninpäästössä; ja julmat tekopyhät sen toimenpiteissä
vastustajain sortamiseksi.
Kauhulla ja ihmettelyllä kysymme itseltämme: Miksi kuninkaat ja
ruhtinaat ja keisarit ja kansa ylipäänsä sallivat sellaisia ilkeyksiä?
Miksi eivät he aikaa sitten nousseet ja kukistaneet Antikristusta?
Vastaus on Raamatussa. (Ilm. 18: 3): Kansat olivat _juopuneet_
(huumaantuneet), ne olivat joutuneet pois suunniltaan juomalla sitä
_sekotettua viiniä_ (väärän ja totisen opin sekotusta), jota luopunut
seurakunta heille antoi. Paavikunta petti heidät julkeilla
väitteillään. Ja totta puhuen he ovat vasta osaksi heränneet tästä
horroksesta, sillä vaikka kruunattujen päiden lähettiläät,
polvistuessaan paavin edessä, eivät enää puhuttele häntä "Jumalan
karitsana, joka ottaa pois maailman synnit", eivätkä myöskään ajattele
häntä "Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä", eivät
he kumminkaan likimainkaan huomaa sitä totuutta -- että paavikunta on
ollut ja on Saatanan tekemä, totisen valtakunnan jäljittely.
Kuninkaiden ja sotilasten väsyessä sellaiseen petomaiseen
työhön, ei pyhä (?) pappisvalta väsynyt; ja me huomaamme, että
yleinen kirkolliskokous Sienassa vuonna 1423 selitti, että syy
kerettiläisyyden levenemiselle maailman eri osiin oli _inkvisiittorien
leväperäisyydessä_ -- Jumalan häpäisemiseksi, katolisuuden vahingoksi
ja sielujen turmioksi. Ruhtinaita kehotettiin, Jumalan laupeuden
nimessä, _kokonaan hävittämään_ kerettiläisyyden, jos he tahtoisivat
välttää jumalallista kostoa; ja täydellinen synninpäästö luvattiin
kaikille, jotka tahtoivat ottaa osaa hävitystyöhön tahi hankkia aseita
sitä varten. Nämä määräykset luettiin kirkoissa joka sunnuntai. Ja ne
roomalais-katoliset jumaluusoppineet ja historiankirjottajat, jotka
käyttävät kynäänsä tuohon epäpyhään tarkotukseen puhdistaakseen,
kannustaakseen ja ylistääkseen kerettiläisyyden vainoamista, eivät ole
harvat. Bellarmine, esimerkiksi selittää, että apostolit ainoastaan
siitä syystä pidättäytyivät kääntymästä maallisen vallan puoleen, kun
ei heidän aikanaan ollut kristityitä ruhtinaita. Tohtori Dens, kuuluisa
roomalais-katolilainen jumaluusoppinut, antoi ulos jumaluusopillisen
teoksen vuonna 1756, jota meidän päiviemme paavilaiset pitävät
määräävänä auktoriteettina, erityisesti heidän oppikouluissaan, joissa
sille annetaan samanlainen arvo kuin Blackstonelle englantilaiseen
sivilioikeuteen nähden. Tämä teos huokuu vainoa läpeensä. Se
tuomitsee kerettiläisyyden suosijoita menettämään omaisuutensa,
maanpakolaisuuteen ja vankeuteen, joilta elämä on riistettävä ja
kristillinen hautaus kiellettävä.
_Eräs vahvistetuista kirouskaavakkeista_, joka on painettu
paavillisessa virastossa, ja jota on käytettävä protestantteja vastaan,
kuuluu seuraavasti: --
"Kirotkoon Kaikkivaltias Jumala ja kaikki hänen pyhänsä heitä sillä
kirouksella, jolla perkele ja hänen enkelinsä ovat kirotut.
Hävitettäköön heidät elävien maasta. Tulkoon kurjin kuolema heidän
ylitsensä, ja astukoot elävinä pohjattomaan kuiluun. Hävitettäköön
heidän siemenensä maan päältä; hukkukoot he nälän, janon ja
alastomuuden ja kaiken kurjuuden kautta. Olkoon heillä kaikki vaiva ja
rutto ja kidutus. Kaikki mitä heillä on, olkoon kirottu. Olkoot he aina
ja kaikkialla kirotut. Puhuen ja vaijeten olkoot he kirotut. Sisältä ja
ulkoa olkoot kirotut. Kiireestä kantapäähän olkoot kirotut. Sokeutukoot
heidän silmänsä, kuuroutukoot korvansa, tulkoot suunsa mykiksi,
tarttukoon heidän kielensä kitalakeensa, älköön heidän kätensä toimiko,
älköön heidän jalkansa astuko. Kaikki heidän ruumiinsa jäsenet olkoot
kirotut. Olkoot kirotut seisoen tahi maaten, nyt ja ijankaikkisesti; ja
sammukoon siten heidän valonsa Jumalan edessä tuomion päivänä. Tulkoot
haudatuiksi koirien ja aasien kanssa. Nälkäiset sudet syökööt heidän
ruumiinsa. Perkele ja hänen enkelinsä olkoot heidän seuralaisensa
ijankaikkisesti. Amen, Amen; tapahtukoon niin, tapahtukoon niin."
Tämä on paavilaisuuden henki; ja kaikki, joilla on totisen Kristuksen
henki, saattavat helposti tuntea niin kurjan jäljittelyn.
Koska opin eksytykset ovat kaikkien näiden elämän eksytyksien
perustuksena, on epäilemätöntä, jos vaan asianhaarat taasen olisivat
suotuisat, ja koska opit ovat muuttumattomat, että niiden paha
henki ja pahat hedelmät saattaisivat uudelleen piankin esiintyä
samanlaisissa vääryyden, sorron, taikauskon, tietämättömyyden
ja vainon ilmenemismuodoissa; ja kaikkia ajateltavissa olevia
keinoja käytettäisiin tuon _jäljitellyn_ Jumalan valtakunnan
ennalleenasettamiseksi, säilyttämiseksi ja laajentamiseksi.
Todistaaksemme tätä esitämme muutamia tapahtumia, jotka äskettäin
sattuivat tulemaan tietoomme: --
Ahuehuetitlanissa, Guerrorossa, Meksikossa murhasivat alkuasukkaat
kylmäverisesti erään maassasyntyneen protestanttisen lähetyssaarnaajan,
nimeltä Aabraham Gomezin ja kaksi apulaista elokuun 7:nä päivänä vuonna
1887 erään roomalaisen papin, isä Vergaran alotteesta, jonka kerrotaan
edellisenä päivänä messujumalanpalveluksessa kehottaneen kansaansa
antamaan varottavan esimerkin tuon Saatanan palvelijan suhteen, joka
oli tullut heidän keskuuteensa; lisäten että he aivan turvallisesti
saattaisivat "tappaa hänet" ja luottaa saavansa suojelusta
poliisipäälliköltä samoin kuin papiltakin. Papin sana oli laki tuolle
tietämättömyyteen ja pimeyteen vajonneelle kansalle ja maallisille
viranomaisille. Lähetyssaarnaajaraukan silvottua ruumista laahattiin
läpiammuttuna ja rikkihakattuna pitkin katuja, kaikenlaisen
ilkeämielisyyden esineenä, _varotukseksi muille_. Mitään hyvitystä ei
tästä voitu saada.
New-Yorkilainen lehti _Independent_ kiinnitti huomion tähän
veriseen murhanäytelmään, johon _Freeman_, eräs vaikutusvaltainen
roomalaiskatolinen lehti New-Yorkissa antoi seuraavan vastauksen: --
"He [protestanttiset lähetyssaarnaajat] näkevät kunniallisten ihmisten
polvistuvan _Angeluksen_ soidessa ilmestyksen ja ihmiseksitulemisen
kunniaksi. Raamattu, sanovat he, tulee pian poistamaan sellaisen
'taikauskon.' Kynttilä palaa Jumalan äidin kuvan edessä. 'Haa! huutaa
lähetyssaarnaaja, me tulemme kohta opettamaan pimitettyä kansaa,
hävittämään tämän vertauskuvan (symboolin)!' ja niin edespäin. Jos
muutamien harvojen tämänlaisten lähetyssaarnaajien murhaaminen pitäisi
toisia hänen kaltaisiaan kotonansa, olisimme melkein -- me paavilaiset
olemme niin pahoja! -- valmiit sanomaan: 'Jatkakaa tanssimista; olkoon
ilo ylimmillään'!"
Eräs pappi nimeltään G.G. Moule kertoo ikävän tapahtuman, joka on
kierrellyt sanomalehdistössä, vainoista Madeirassa, jossa Robert Kelley
ja ne, jotka hänen työnsä kautta olivat kääntyneet, jotka yhdessä
lapsiensa kanssa, yhteensä lähemmä tuhatta henkeä, saivat kärsiä
maanpakolaisuutta rangastukseksi, että olivat ottaneet vastaan hivenen
totuutta.
Niin kutsutussa protestanttisessa Preussissa on pastori Thummel tullut
vangituksi "roomalaiskatolisen kirkon loukkaamisesta." Hän oli antanut
ulos lentokirjasen, jossa hän arvosteli paavikuntaa, ja eräs
"loukkaavista" huomautuksista siinä oli, että paavikunta on luopumus,
"rakennettu taikauskolle ja epäjumalanpalvelukselle."
Karoliinin-saaret olivat äskettäin riitakapulana Preussin ja Espanjan
välillä, ja paavi antoi nimittää itsensä riidanratkaisijaksi,
sovittamaan kiistaa. (Tässä on paljon, joka muistuttaa hänen entistä
valtaansa riidanratkaisijana tahi kansojen korkeimpana tuomarina.)
Paavi päätti asian Espanjan hyväksi. Sotalaiva, viisikymmentä sotilasta
ja kuusi pappia lähetettiin samassa Espanjasta. Perille tultua otettiin
Mr Doane, amerikkalainen lähetyssaarnaaja vangiksi, ja erotettiin
kokonaan kääntyneistä ainoastaan siitä syystä, että hän kielsi
jättämästä lähetystyötään ja omaisuuttaan papeille; ja sentähden, että
saaret nyt kuuluivat Espanjalle ja Espanja kuului paaville, eikä muuta
kuin paavin uskontoa saatettu suvaita.
Eräs herrasmies, entinen roomalais-katolinen, ja tekijän ystävä,
kertoo, että äskettäin matkustaessaan Etelä-Amerikassa, ryhdyttiin
häntä viskaamaan kivillä, ja hänen täytyi paeta, henkeään peläten,
koska hän ei tahtonut paljastaa päätänsä eikä polvistua, roomalaisten
pappien kulkiessa kaduilla kantaen ristiä ja rippileipää. Ja eräs
samanlainen tapaus, jolloin papit löivät, kansa rääkkäsi kolmea
amerikkalaista ja poliisit vangitsivat heidät Madridissa Espanjassa
samanlaisesta rikoksesta, on epäilemättä usealla, jotka lukevat
päivälehtiä, tuoreessa muistissa.
_The Converted Catholic_ ("kääntynyt katolilainen") ottaa eräästä
roomalais-katolisesta lehdestä _The Watchman_ (Vartija) St Louisissa,
Missourissa, seuraavaa:
"Protestanttilaisuuden! Sen haluaisimme mestata ja neljäksi jaotella.
Haluaisimme seivästää sen ja ripustaa se variksenpesiksi. Haluaisimme
repiä sen rikki pihdeillä ja polttaa sitä kuumilla raudoilla.
Haluaisimme täyttää sen sulatetulla lyijyllä ja upottaa sen helvetin
tuleen sadan sylen syvyyteen."
Menneisyyden valossa katsottuna, on hyvin luultavaa, että sellaisessa
hengessä _The Watchmanin_ toimittaja, jos hänellä vaan olisi valtaa,
pian ulottaisi uhkauksensa "_protestanttilaisuudesta_" protestanttisiin
henkilöihin.
Barcelonassa Espanjassa poltettiin äskettäin hallituksen käskystä suuri
luku Raamatuita -- luonnollisesti roomalaisen kirkon alotteesta.
Seuraava, joka on käännetty _Katolilaisesta lipusta_, paavilaisuuden
sikäläisestä äänenkannattajasta, osottaa, että teko hyväksyttiin. Lehti
sanoo: --
"Jumalalle kiitos, että me vihdoin alamme palata niihin aikoihin,
jolloin niitä, jotka levittivät kerettiläisiä oppeja rangastiin
varotukseksi muille. -- Pyhän inkvisitionin oikeusistuin on pian
pystytettävä. Sen hallitus tulee olemaan ihanampi ja tulee saavuttamaan
runsaampia tuloksia kuin menneisyydessä. Katolilainen sydämemme tulvii
uskoa ja innostusta; ja ääretöntä iloa, jota tunnemme, kun alamme
korjata hedelmiä nykyisestä taistelustamme, on mahdotonta kuvailla.
Mikä ilopäivä onkaan meille, kun näemme kirkon vastustajain
kieriskelevän inkvisitioonin liekeissä!"
Kehottaakseen uuteen sotaretkeen kerettiläisyyttä vastaan, sanoo sama
lehti: --
Uskomme olevan paikoillaan julaista niiden pyhien miesten nimet,
joiden käsien alla niin monet syntiset kärsivät, jotta hyvät
katolilaiset _kunnioittaisivat heidän muistoansa_: --
Torquemada'n kautta --
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia............. 10,220
Poltettuja in effigie............................ 6,840
Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 97,371
Diego Deza'n kautta --
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia............. 2,592
Poltettuja in effigie............................ 829
Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 32,952
Kardinaali Jeminez de Gisneros'in kautta --
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia,............ 3,564
Poltettuja in effigie............................ 2,232
Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 48,059
Adrian de Elorencia'n kautta --
Elävältä poltettuja miehiä ja naisia............. 1,620
Poltettuja in effigie............................ 560
Muihin rangastuksiin tuomituita.................. 21,835
-- -- --
Elävältä poltettujen miesten ja naisten
yhteenlaskettu luku 45 pääinkvisiittorin
aikana........................................... 35,534
Yhteenlaskettu luku poltettuja in effigie....... 18,637
Muihin rangastuksiin tuomittujen yhteenlaskettu
luku............................................ 293,533
________
Kokonaissumma 347,704
Paavillinen tuhatvuotiskausi.
Samoinkuin totisen Kristuksen totinen valtakunta tulee kestämään
tuhatta vuotta, saattaa paavillinen jäljittely laskea tuhatta vuotta
suurimman kukoistuksensa ajaksi, joka alkoi vuonna 800 ja päättyi tämän
[yhdeksännentoista] vuosisadan sarastaessa, toteuttaakseen Ilm. 20
ennustetun tuhatvuotisen hallituskauden. Ja tämän jälkeistä aikaa,
jolloin paavikunta vähitellen on kadottanut kaiken maallisen valtansa,
jolloin se on ollut monen häväistyksen esineenä niiden valtojen
puolelta, jotka ennen olivat sen tukipylväitä, ja jolloin siltä
melkoisesti on riistetty alusmaita, tuloja ja vapauksia, joita se
kauvan on pitänyt ominaan ja joita se kauvan on omistanut, pitävät
katolilaiset Ilm. 20: 3, 7, 8 kertomana "vähänä aikana",
tuhatvuotiskauden lopulla, jolloin Saatana tulee päästettäväksi irti.
Ja ne vuosiluvut, jotka ilmasevat paavikunnan tietämättömyyden,
taikauskon ja petoksien tuhatvuotiskauden, ovat selvästi merkityt
historiassa. Eräs roomalais-katolinen kirjailija [The Chair of St.
Peter] lausuu tämän uskonnollisen vallan alkamisesta: "Pyhä roomalainen
valta alkoi oikeastaan silloin kun paavi Leo vuonna 800 kruunasi Kaarlo
suuren länsimaiden kuninkaaksi." ["_Pyhä roomalainen valtakunta_" oli
keskiajan suuren valtiollisen laitoksen nimenä. Sen alkuunpanijana oli
Kaarlo suuri. Fisherin Universal History, Siv. 262 kertoo siitä
seuraavasti: "Teoriassa oli se maailman vallan ja maailman kirkon
yhdistelmä -- jakamaton yhdyskunta, keisarin ja paavin ollessa taivaan
määräämät (?) maalliset ja hengelliset ylimmäiset päät. Ja koska
paavit, ollen Kristuksen sijaisina, voitelivat keisarit, seuraa, että
he olivat sen oikeat päät."]
Vaikka paavikunta oli järjestetty uskonnolliseksi järjestelmäksi aikoja
ennen ja oli "pystytetty" maalliseenkin valtaan vuonna 539, oli Kaarlo
Suuri kumminkin se, joka todellisuudessa antoi paaville _maallisen
vallan ja muodollisesti tunnusti sen_. Samoinkuin Kaarlo Suuri oli
"pyhän roomalaisen valtakunnan" ensimäinen keisari, vuonna 800, niin
oli Frans II viimeinen, ja hän luopui vapaaehtoisesti siitä arvonimestä
vuonna 1806. [Marengon tappelun kautta 1800, ja Austerlitzin, 1815,
oli Saksa kaksi kertaa Napoleonin jalkain juuressa. Päätulos
viimeksimainitusta tappiosta oli Reininliiton perustaminen ranskalaisen
hallitsijan turvissa. _Tämä tapaus teki lopun vanhasta saksalaisesta
tai [pyhästä] roomalaisesta valtakunnasta_, joka oli ollut olemassa
tuhatta vuotta yhtä mittaa. -- White'n Universal History, Siv. 508.]
Samoinkuin paavikunta ennen vuotta 800 kohosi roomalaisen "pedon"
(kansan) ja sen sarvien (valtojen) tukemana, on se vuodesta 1800 ollut
syösty maallisesta vallasta kuninkaiden ja valtojen yli, ja ne, jotka
sitä ennen tukivat sitä, ovat haavottaneet ja ryöstäneet sitä. (Ilm.
17: 16, 17.) Nykyhetkellä, vaikka se vielä on kunnioituksen ja
suosionosotuksien esineenä ja vielä laajalti hallitsee kansojen
omiatuntoja, suree paavikunta kaiken sen kadottamista, joka vähänkin
vivahtaa maalliselle vallalle.
Tämän aineen huolellinen tutkija saattaa erottaa neljä enemmän tai
vähemmän silmiinpistävää vaihetta Antikristuksen kehityksessä ja
kohoamisessa ja luvultaan yhtä monta vaihetta, jotka selvästi ilmasevat
sen kukistumista. Nuo neljä kehitysjaksoa ovat:
1. Väärän kunnianhimon salaisen toiminnan alkaminen Paavalin aikana,
noin vuonna 50, oli lähtökohtana.
2. Paavikunta "synnin ihminen" _järjestettiin_ pappisvallaksi,
vähitellen noin vuodesta 300 vuoteen 494; s.o. seurakunnan tila
muutettiin järjestetyksi, ja paavit tunnustettiin olevan Kristusta
edustava Pää, joka hallitsi seurakunnassa ja kansoja.
[Paavikunta taisteli kauvan voittaakseen yliherruutta kirkon päänä ja
sai vähitellen tunnustusta ja valtaa; ja että tämä valta yleisesti
tunnustettiin jo vuonna 494 ilmenee selvästi katolilaisen kirjailijan
teoksesta _The Chair of St. Peter_, siv. 728. Yksityiskohtaisesti
kerrottuansa eri kirkolliskokouksien, piispojen, keisarien, y.m.
lausuntoja roomalaisesta piispasta korkeimpana ylimmäisenä pappina,
yhdistää hän lausuntonsa seuraavasti:]
["Nämä sanat kirjotettiin niin kaukana taaksepäin ajassa kuin Herramme
vuonna 494... Ylipäänsä on siis selvää, että Pyhän Pietarin istuimen
[Rooman hiippakunnan] esipiispa viidennellä vuosisadalla oli ennättänyt
_kehityksessä_ niin pitkälle, että paavia kaikkialla pidettiin
kristillisen yhteyden keskipisteenä -- Jumalan seurakunnan korkeimpana
hallitsijana ja opettajana, piispojen ruhtinaana, lopullisena riidan
ratkaisijana, jonka puoleen vedottiin kirkollisissa asioissa kaikilta
maailman haaroilta, ja oli hän kaikkien yleisien kirkolliskokouksien
tuomari ja Välittäjä, joissa hän oli puheenjohtaja lähettiläittensä
kautta."]
3. Aika, jolloin paavit _alkoivat_ harjottaa maallista hallitusta ja
valtaa, oli, kuten myöhemmin tulee osotettavaksi, vuonna 539. (Katso
III Osa, 3 luku.)
4. Kohoamisen aika, vuonna 800, jolloin, niinkuin jo näytettiin, "pyhä
roomalainen valtakunta" perustettiin, ja paavi itse, kruunatessaan
Kaarlo Suuren keisariksi, tunnustettiin kuningasten kuninkaaksi,
keisarien keisariksi, "toiseksi Jumalaksi maan päällä."