Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun
Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin
monet isotkin järvet.
Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti
kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki
yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin
ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä
seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut
hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut,
täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla;
sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen
avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän
talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.
Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin
paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun
lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän
oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille,
että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet
vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.
Ruuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?
Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä,
sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli.
Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi
ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta
tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että
sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt
jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon
huomaan.
Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut
itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen.
Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se
riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki,
joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman
horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin
pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa
hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.
Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää
hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä,
mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei
voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.
Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi
hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun
verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa
tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei
Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän
ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle
ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki
ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.
Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean
valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa
ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta
vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu
osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä
kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se
oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan
sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja
koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa
vielä viime hetkellä.
Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta,
niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.
Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen
keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä,
kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin
saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää,
että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties
kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut
täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen
hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili
kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta
minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin.
Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja
tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää
niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa
punaista verta.
Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui
turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja
se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen
jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että
he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä
kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa,
joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi
alkavasta talviunestaan.
Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle
kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan
kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja
elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla,
jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta
kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi
vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä
levottomammin se päätänsä käänteli.
— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että
minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa.
Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai
sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa
surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.
Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko
vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista,
kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren
ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.
Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa
irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j
ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —
Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat
kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.
Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan
kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se,
joka on pettynyt toiveissansa.
Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean
kunnialaukauksen sankareille.
Hiekkahaudalla.
Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen
kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa
luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi
takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä,
vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja
vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan.
Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin
tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.
»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.
Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä
poika sanoi.
»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan
komentavalla äänellä.
Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän
sanoi tyynesti:
»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»
Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että
polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen
aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan
sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun
kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse,
niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella
koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.
Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa,
ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan
katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.
»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.
»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.
»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet
sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet
ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai
meitä vastaan.»
»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät
olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän
puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä
vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä
sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään
ylösnousemisen aamuun asti.»
»Niin kai.»
»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne
ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin
nykyiseltä sukupolvelta.»
»Mitäs vaarinne kertoi?»
»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä
hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä
haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi
kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».
»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä,
kymmentuumaisia tukkipuita.»
»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä
petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»
»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»
»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta,
kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi
isket, sen ihmiseen isket.»
Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt
sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin
unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:
»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja
nähdyn tällä paikalla.»
»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan
hymyillen.
»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»
»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet
luurangot!?»
»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla
varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän
kerallaan.»
»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan
palanneet.»
»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein
kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat
näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»
»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän
sulhonsa lepäävät?»
»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla.
Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä
ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan
harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»
»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen
seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.
»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen
maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä
ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei
voi vastustaa kukaan!»
»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.
»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»
»Kirkko... syys-yönä tietysti?»
»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa
nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna.
Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää,
mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli
kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se
kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli
ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä
kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina
kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa,
ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia
morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä
vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut
toisilleen, saavat toisensa viimein.»
»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät
ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.
Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua
luurankojen ylle.