Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion
rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei
olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen
kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti
hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat
nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin
ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä
vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta,
sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan
saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain
sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet
hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa,
varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita
lienee ollut niin ja näin.
Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja
ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot —
kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.
Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä
kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin
tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti,
eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen
nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen
hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan
kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa
toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat
metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä
kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa,
huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän
kaakkoja, sormi liipasimella.
»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki
ollut uhattuna.
Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa
pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla
kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa
ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että
vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.
Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla,
sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina
eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on
tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari
tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle
painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla
päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.
Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat
vähitellen vaarin luokse.
»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?»
kysyi hän värähtävin äänin.
»Pahaa... Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja.
»Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean
lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että
käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.
»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja
korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne
vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole
puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.
»Soo?!»
»Vai niin!»
»Joo... tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö
kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä
olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi
tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»
»Oho!... ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat
huvitettuina.
»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten
köyhän miehen ainoan lampaan.»
»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.
Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille
hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat
hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään.
Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista
ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin
nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.
»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti
metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta
tarjotakseen ryyppyä vaarille.
»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten
kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada
tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen
sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä
pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari
kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän
muutakin..
»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne
voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi
tarjouksen.
Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan
sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä
sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista
äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat
kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.
Heidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon
ampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut.
Vilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin
uhreihinsa hän sanoi:
»Saakeli soikoon!... Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi
tänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla
kaakkoa ja äijää.»
Kun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään
muistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:
»Ja luulenpa niiden peevelien kummittelevan vielä öisin unissanikin.»
* * * * *
Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen
siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat
ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät
tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti
vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen
onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.
Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja
ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui
vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn
helmojen heilahdus.
Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli
omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin
ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet
linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja
laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä
koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät
pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari
luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin.
Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun
kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne
kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.
Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta
toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se
yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain
hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen
kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi
se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin
vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas
ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään
erään rantakallion juurelle.
— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli
vaari murheellisena.
Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli
vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena
seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui
kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä,
niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia
laskelmiansa suunnitellut.