Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin
suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään
vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen
ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko
kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun
puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti
päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian
hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin
keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.
Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän
mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko
hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin
lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty
puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti
puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai
koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä
paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja
se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä
Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen
kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin
olla näin toistensa kosketuksissa.
Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi
kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa
vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä
turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain
kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.
Vihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen
kysymyksen:
»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»
Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan
yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen
näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät.
Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat
jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli
tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä
edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen
kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei
kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti
oman sydämensä kiivasta lyöntiä.
»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime
kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä
edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»
»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin
on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies
puhevuoroa pyytämättä.
»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias,
jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän.
Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi
toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat
vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän
varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»
»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.
»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen
ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka
hundskatt... koira... mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista
vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.
»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.
»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki
halpa-arvone hundrakkar.»
Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat
varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen
markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.
Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle
ja sanoi:
»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät
kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja
narrit?»
Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen
oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken
päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi
koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan
nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia
naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi
saanut sanaakaan suustaan.
»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.
»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että
kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se
tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin...
tuota... rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi,
mutta köyhälle se on suuri raha... Että eikö sopisi — passaisi sillä
lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme,
ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»
»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne
suussa?» huomautettiin.
»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa
lammasta?»
»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne
ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma
lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen:
istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat... ei ne...
lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä
ja mitäpähän milloinkin... Ja mitä se tämä herra äsken?... Niin: että
lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti
— joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea... (hän yritti sanoa:
korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»
Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen
markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna
rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään
koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja
heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.
Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:
»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»
»Hyvä!»
Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin
yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä
kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi,
jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin
kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta.
Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä
kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai
kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin
paperiinsa pöydän ääressä.
Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys
äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti
kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten
on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei
ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi
paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut
iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen
sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin,
mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella
pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.
* * * * *
»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään
odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä
ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.
Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei
mitään, älä kysykään.
»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»
»Siihenkö lie... mihin lie jäänyt... Pian se kuuluu Rannankylistä suuri
huuto ja parku, niinkuin...»
»Herra Jumala!»
»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman
enkeli... Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»
»Merkkiä?... mitä merkkiä?... missä?... pihtipielessäkö?... vertako?»
»Verta, verta... ellei ole merkkiä — kaulassa.»
»Kaulassa?... Varjelkoon!»
Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä
myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo
aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei
näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä
kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä
heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi
sieltä jotakin tulevaksi.
»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.
»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.
Mutta itsekseen hän ajatteli:
— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan...
koirillekin.
Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän
alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi
pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta
jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia
isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla
istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti
on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla
on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään
aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.
Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan
kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä
olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki
Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti
jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet
verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä
ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut
Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista
avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä
täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien
edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi
paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas
oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi
tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja
tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu
tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt —
jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!
Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti
taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.
»Seh, Musti—syö!»
Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen
vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta
syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan
takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia
päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se
ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta
kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta
nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja
pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota
itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä
ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä
— nyt tai ei koskaan.
Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi
vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen
jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt
hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä
laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.
Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen
koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan
edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin
olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.
Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan
ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä
savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin
sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon,
mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä,
mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki
nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan
lämpimän, punaisen viivan.
»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille —
veromerkki, Musti, Musti... älä pelkää — älä pelkää!»
Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti
isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän
tämmöisen teit?
»Musti, pieneni... enhän se minä... nehän ne... Voi, Musti, rakkaani...
älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis
hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia
— aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä
heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli
hiljaa.
Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä
ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta
vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme,
kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua,
nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää
kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen
niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut
sisältönsä siihen ympärille.
Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään
edellisten jälkeen.
— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti... tosia ovat ääniä.
Kohotkoot viimein tuonne ylös...jos siellä jotakin kuulijata lie, —
miettii synkkänä uskon mies.
Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle
istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui
surullisista aatoksistaan.
»Seh, Musti — mennään jo... Oih!... sehän onkin...»
Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli
niin väsynyt, että melkein horjui.