Kummittelee...
Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin.
Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä
käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien
hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan
talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu
lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia.
Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan
elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa
rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan
oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä
haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista
valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat,
tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat
rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa,
että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut
kysymykseenkään.
Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu
kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin
sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki
edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi
antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja
onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa
tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.
Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat
he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä
toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä
luotuina ruumisaitan oveen.
»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu»,
vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!... Mikä musta se siinä akkunan
ohi vilahti?»
»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.
Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista
ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen
vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi
pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi
näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään,
vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan
niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.
Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja
vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:
»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin
perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»
»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.
Palattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:
»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin
arvelinkin.»
»Mitä?... Kuka?» huudahteli äiti.
»Isä-ukko.»
»Vaari?... Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!... Mutta mitä se siellä
teki, isäsi?»
»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut
paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan
ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna
Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata
lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»
»Vaari-rukka... Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä
mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa
katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän... Virkoitko
sille mitään?» kysyi äiti.
»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja
varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään
vihjailematta», sanoi isä.
»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on
kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme
muisto ja talon mainekin.»
Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.
* * * * *
Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari
nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi
ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella
aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku.
Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin
edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään
sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita
kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä
untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.
»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että
tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»
Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin
Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle
kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen
pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää
pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden
kuin kaakkojen..
Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä.
Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä
kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen
kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti
päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla
hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla
valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren
koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.
Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui
nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui
muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja
miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto
ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa
kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa
heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika
kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen
vuoren laella.‒ ‒
* * * * *
Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia,
herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.
»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä
leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.
»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen,
että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun
meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava
verta vielä», sanoi toinen puolustaen.