Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää.
Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei
juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia
vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen
sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.
Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle
enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin,
tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin
ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille.
Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä,
ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että
salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua
kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja
huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!... Missä Unto on?»
Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen,
kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia,
täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti
hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin,
että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään,
painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin
riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä
kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut
hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi
kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei
hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.
Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli
poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään
ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin,
näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon
kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän
ei voinut tietää.
Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut
sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut —
hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt
tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina
oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli
kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä
olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun
käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin
hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei
saisi sitä sanotuksi.
Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille
ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan
arastellen:
»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni
jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»
»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.
»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.
»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»
»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon
ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista
mielenkannetta meitä kohtaan».
Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä
pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:
»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden
kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime
aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla
lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja
lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»
»Viime aikoina, niinpä kyllä... vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin
olisi pitänyt olla».
»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»
»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi.
Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä
ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa
— niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi
sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»
»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan...
ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»
»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta
se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»
Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän
jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:
»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne
kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa
huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä
avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»
Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin
mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä
routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti
varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin
sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja
hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä
huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä
käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen,
kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti
menettelytapansa entisenlaiseksi.
Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa
odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi
mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin
omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset,
antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten
pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.
Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.
* * * * *
Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki
mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui
kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin
minkäänlaisen saaliin toivossa.
Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä
kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt
sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli
lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat
määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen
verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto,
huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan
varkain.
Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse
ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta
matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.
Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun
oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin
takaisin.
Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri
vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän
nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen
jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen
poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä
ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki
samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.
Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:
»Mikä — mikä on hätänä?»
»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.
»Oh!... Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan
oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen
hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.
Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja
lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta
käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi
hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki
jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan
pistosta.
»Kyykäärme!» totesi hän.
Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli
haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen
kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja
tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta,
mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi
Unnolta:
»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»
Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:
»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»
Unto osoitti sormellaan.
»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään,
ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se
suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»
»Minne päin se lähti?»'
»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä
päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.
»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan
pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:
»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et
kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin
selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»
Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi
kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin
poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.
Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika
tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin
se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti
ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä
arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä
antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.
»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun
matkaa.
»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.
»Pakottaako kovastikin?»
»Ei kovin kovasti.»
Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku
seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari
hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua.
Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa
pysähtymättä.
»Mitenkä on... yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.
»Tuntuu äityvän vain... ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.
Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin
melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa
aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa,
huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että
sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli
yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys
paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu
niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.
Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat
kipunsa hän kysyi säälien:
»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»
»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea
ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.
»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.
Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä
kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi
höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi
melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.
Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille,
kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin
pakko ilmaista:
»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»
»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi
vaari.
Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas
hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua
jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän
kaatui maahan pitkäkseen.
Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä
samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:
»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»
Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat
kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.
* * * * *
Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä
ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa,
rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä
jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä
otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa,
jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan
nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että
siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.
»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki
mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa
siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin
kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan
ole ongelle menty.»
Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät
ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.
He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat,
olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun
vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki,
aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan
ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen
eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.
Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan
pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin.
Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin
kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi
sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi
itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä
lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.
V
Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi
Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle
puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat
hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää
lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda
lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.
Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan,
olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä
ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta
vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.
— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen
kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on,
hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan
piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.
Mutta niin ei ollut.
Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa
ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan
hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.
Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä
kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän
hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin
ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä
kohdalle.
Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria
puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi
keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin
hetkeksi kahdenkesken.
Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari
pojalle:
»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»
»Niin.»
»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»
»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt
lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn
siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»
»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää
lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille
harmaapäille.
Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut
sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin
kuolevan toivomus.
»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin
ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.
»Mitäs se siinä — risti...?» kysyi Unto.
»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä
ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin
laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut,
on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu
semmoinen.»
»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»
»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti,
kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien
päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin
luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan
sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»
»Minkätähden?»
»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi
käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»
»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai
muuta puuta?»
»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»
»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.
»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä
puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä,
kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan
muutkin puut.»
»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto
edelleen.
Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi
vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:
»Et suinkaan sinä... pelkäätkö sinä...?»
»Mitä?»
»Kuolemata.»
»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.
Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen
harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin.
Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.
»Niin, niin... mitäpä pelkäämistä sillä onkaan... sillä, jolla on
puhdas omatunto...
Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä
kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos
minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa
ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki
kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka
koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei
tähän tautiisi ole.»
»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie
ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te
siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»
»Niin, siinä... Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä:
aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä,
palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli
käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata
pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin
uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun
sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa
se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä
taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään
uittotuumaani.»
»Uittaa... minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.
»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli
puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon
palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja
hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä
suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt
kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin
oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo
loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii
veteen.»
»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»
»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä
siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky
tehonsa.»
»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»
»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa
kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman
myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi
itseänsä purrut.»
Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi
tietää, sanoi hän lopuksi:
»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme
kahdenkeskiseksi? »
»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.
»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt
puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi,
muista se... Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»
Unto ikäänkuin hätkähti.
»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut
muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa,
jalkaa ja päätä... ai-ai, voivoi...»
Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei
voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä,
kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.
»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos
sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän
ja lähti.
Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli
Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi
kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan
sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi
polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:
»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä
se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni
syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni,
minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni
lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta
Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko —
semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita
henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä
ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin
lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin
uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra...»
Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä
oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa
ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee
raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun
sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva
alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.
Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin
lääkkeisiin.
Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua
etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni.
Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti
suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut
mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa
myöten ylöspäin, sydäntä kohti.
Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa
pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen
alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua,
vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus
näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty,
niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä
ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan
tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä.
Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa
ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä
johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat
pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.
Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle
tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti
olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen
poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle,
hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli
äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen,
ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli
vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä
pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla
silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee
mitäs tahdot..
Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku
toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän
hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on
tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä
tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä
niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti
kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa,
että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa,
ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:
»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi —
niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi
— syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret —
mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja
— nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän —
pistä...»
Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo
melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.
Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti
itkeneeltä.
»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi
kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen
uutisensa teki puhuteltuun.
Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti
siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan
tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton
ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska
tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea
ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa
muulla tavoin.
»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.
»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»
»Vai niin... taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»
Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen
päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt,
mistä käärmeestä tämä puhui.
»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette
ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.
»Minkälaisia terveisiä?»
»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin
terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari
puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä
onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän
tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te
sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin
vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja
tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla
ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»
Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää
mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen
aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön
asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka
suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen
surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa
jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.