»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto
kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen
edessänsä.
Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki
oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja
verekseltään suurta saalista näkemässä.
»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.
»No, on, on... Pulskapa on... Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin
yhdestä suusta.
»Silmätkin suuret kuin härällä.»
»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä,
luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.
»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.
Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet
kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.
»_Mistä_?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai
epäillyt pojan valehtelevan.
»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin
puheeseen.
Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä,
mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus.
Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia
salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon,
niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei
rohkenisi kysyä sitä.
»Vai niin... vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti... No
niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn
välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen
odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.
»Vaari?... _Minä_ sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä
vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä,
koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää
vielä kalan saannin kunniakin.
»Sinä...!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa
alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin
olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.
Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin
varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:
»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset
ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»
Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän
lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan
kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä
uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta
alas.
Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se
tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä
paistoi.
»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin
unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.
»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä»,
sanoi Unto.
»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki
jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.
»Vaari auttoi», sanoi Unto.
»Ahaa!... Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin
vaarin saama.»
»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan
saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja
hänet syrjäyttää melkein kokonaan.
»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.
»Unnon!... Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut
niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.
»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa
kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.
Se oli ainakin osittain vapauttava ajatus.
»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»
»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema...»
alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia
silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa
huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.
»... erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.
»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven
on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee
olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti
ja lähti kamariinsa.
Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan
palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien
uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota
kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan
selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota.
Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään
kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei
osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi
levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen
tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa
katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä
sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.
Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia
silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:
»Ei kelvannut.»
»Ei maistunut, ei», totesi toinen.
»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako
linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.
»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei
tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»
»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon
renki jotenkin karskisti.
»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.
»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.
Mutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:
»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea
mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen
ei kissakaan koske.»
»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne,
mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.