Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta
kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion
rannalla.
Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa
tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa
liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:
»Vaari?»
»No mitä?»
»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä
kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai
tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten
sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.
»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään
vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.
»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan,
sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi
pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»
»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»
»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä
en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne
visusti sydämeeni.»
»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.
»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää
kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»
»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.
»Hyvä on... Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme
talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme
ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo
paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä
ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»
»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.
»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle
ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista
on maailman meno.»
»Niin se taitaa olla... Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?»
kysyi Unto.
»Arvatenkin.»
»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat
kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu
hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän
maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa
porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia
katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia
sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori
mies' — niinkö?»
»Hehehe... aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan
pojan kuvauksessa oman itsensä.
»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.
"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta
kuin hauskaa", sanoi vaari.
»Kuinka niin?»
»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen
eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme
mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten
ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»
»Ettekö sitten saaneet?»
»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat
meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme
hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin
eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten
kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin,
ikävöidä uutta vihkimystä.»
»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.
»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset
häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari
ja jatkoi:
»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun
sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua
jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän,
'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta
aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja
sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan,
niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun
sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi,
nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että
niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä
sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»
Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi
tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän
vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon,
sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:
»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»
»Kyllä minä nyt...»
»No minkätähden, sanoppas se!»
»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»
»Ikävä... niin, ikävä, ikävä... Mutta ei taida sinulla olla käsitystä
siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut
kokea mitään semmoista.»
»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta
siitä nyt onkaan — tätilässä.»
»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»
»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin
kotiin vaarin luokse.»
»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän
vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon.
Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi
eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä
asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni
oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut
rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja
murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»
»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.
»Ehkä onkin parempi niin... Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun
vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät
— vai eikö niin ole?»
»Niin on, vaari kulta.»
»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni,
niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme
ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme.
Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt
kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut
kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen
määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja
kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä
sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen
ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon
mummo haudassansa vielä jonkun aikaa... Hohhoh... kylläpä se nyt
raukaiseekin...»
Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan
äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä
sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki
senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot,
joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen
soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä
kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa
sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.
Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät
kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi
nähdä unta.
Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin
sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta
jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla
vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen
työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä
valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen:
'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa
Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen
tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti,
että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.
Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki
onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.
»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.
»Iso kala!... Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös
niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.
»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.
»Sinun...!»
Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista
niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa
kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut
yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla
pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla,
joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.
Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta
sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen
tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli
niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen
työn.
»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten,
sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.
Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa
rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain
kädellänsä silittämään pojan päätä.
»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa
kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin
viilekkeistä selkäänsä jatkoi:
»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen
luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan
jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä
voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille... hyvästi... jos
niinkuin sattuisi niinkin käymään, että... viim... että ette enää...
tämän koommin... toisianne näkisi...»
»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen
kohottivat korkeita kaulojansa.
Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin
ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella,
niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.
»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.
»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi
hautaan saatoin», sanoi vaari.