Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.
I
Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto,
istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja
etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla
silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista
nuuskarasiaa.
»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari
vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.
Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin
kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.
»Yhden onkijan...? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi
pettyneenä.
»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.
Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään
ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten
vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla
varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen
haudannut pettyneitä toiveitansa.
Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan
odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt
vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka
kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä
vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet
hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta
nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.
»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit
minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos
sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini
mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle... ei, ne sellaiset
matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan
kyyneleet.
Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa
peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja
tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan,
kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan
nyyhkytykseen.
Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.
»No, no... älähän... tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli,
taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.
Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa
ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä.
Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo
mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi
paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi
ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa
odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa
suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket,
kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien
uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.
Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun
Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon
päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan
niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot
loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta
lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti,
että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei
näkynyt, vaikka kukunta kuului.
»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.
Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus
paljasti hänelle totuuden.
Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät
samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla
lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain
jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä
asioita.
»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä
on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole
tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai
jäniksille? »
Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa
niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan
pojan kysymyksiä.
Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki
kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia,
vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen
vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat
maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa
seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia,
että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän
sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi
näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien
koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella
kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli
näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.
Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin,
yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen
liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein
kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman
kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan
kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia
viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan
hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului
etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen
huomautti:
»Koro huutaa.»
Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin
herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin
kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset
kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa,
ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa
korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin
oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta
koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä
juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin
oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen
jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.
Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin
syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman
kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat
petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni
puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati
itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään
ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä
uiskenteleva yksinäinen kaakko.
»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi
Unto innostuneena.
»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:
»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»
»Tuohonko tervapyttyyn?... Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto,
ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.
»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata
syltä», liioitteli vaari.
»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»
»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi
oikein iso kala.»
»Kuinka iso?»
»Niin iso... niin iso, että se vie miehen mukanaan.»
»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa,
niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»
Vaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.
»Hm... eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä.
Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen:
hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista
erehtymään.»
»Erehtymään...?» jämäsi Unto.
Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä
rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin
kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta.
Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen
vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan
arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle,
ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se
on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika
mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»
»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.
»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä
pahaa,» sanoi vaari.
»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei
ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»
»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä
hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla
yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus
huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat
niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan.
Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»
»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin
toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa
huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille
niin turkasen kiire.»
»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta
ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin... Mutta
nostahan onkesi, näkyy nykivän.»
»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto
kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta
kuin lammen vesi.
»Annanko sen kaakolle?»
»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei
täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.
»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.
»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»
»Miksi ei?»
»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua
ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa
toivoakaan.
»Minä... Voikos vaari?»
»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan,
olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa
kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut
avannosta.»
»Vaan ettepä ole saanut.»
»Ei ole tullut aikani saada vielä.»
»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä
lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»
»Äitisi... Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa
tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia.
Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä
nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin —
mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana
käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa
juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo
käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti
merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa
sipoi, heilui häntä nielun suulla.»
»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.
»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti
hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»
Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen
ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa
tänne.
»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.
»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi
vaari.
»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»
»Sitä... Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».
Oltiin vaiti kotvan aikaa.
»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.
»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat
vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian
vähän tai liian paljon.»
»Ketäs ne semmoiset ovat?»
»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä.
Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään
pelkäävät tätä paikkaa.»
»Minkätähden?»
»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät
vielä kyllästyä siihen.»
Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen
liian viisasta ajatuksenjuoksua.
Vaari jatkoi:
»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman
sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa
kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä
tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku
toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»
»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja
leikin?» kysyi Unto murheellisena.
Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin,
tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti
elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli
lujempi.
He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja
saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä,
yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.
Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän
ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.
»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.
»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.
»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»
»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti
ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.
»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja
keitettiin.»
»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»
»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen
sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen
tällä puolen.»
Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa,
johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta
suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä
niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto
ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.