Komppanianpäällikön talo se oikein komealta näytti siinä tunturin
kyljessä, kun vasta oli kesäksi punaseksi maalattu, ja oli ikäänkuin
koristus koko seudulle!
Mutta Iso-Ola ei oikein käsittänyt mikä siinä oli, ettei kapteeni aina
siitä maalaamisesta asti ollut entisellään. Ei kait siitä oikeaa
siunausta liene ollut!
Hän tuli kerta toisensa perään ulos ja tullessaan unohtikin, mitä oli
ollut sanottavaa, niin ettei voinut muuta kuin palata takaisin. Eikä
pahaa sanaa enää hänen suustaan kuullut... Olikos se laitaa? Ei
keneenkään enää kiivastunut!
Oli enentynyt tuo taipumus pyörtymiseen. Hän kävellessään tavan takaa
pysähtyi ja se, jonka piti olla hänellä apulaisena hänen käydessään
töitä katsomassa niityillä ja vainioilla, jonka piti seisoa, kun hän
seisoi, ja kävellä, kun hän käveli, oli Inger-Johanna.
Oli niinkuin hän olisi mielinyt katsella itsensä terveeksi tuohon
solakkaan vartaloon ja sen ohessa tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei
tyttö surisi.
"Luuletko, että hän tahtoisi ratsastaa tai lähteä ajelemaan?" kyseli
hän äidiltä keittiössä ... "hän tuolla puutarhassa istuttaa kukkia ja
puhdistaa vanhat pensaat; näetkös äiti, eikö Inger-Johanna senlaiseen
ole tottunut!... Minusta hän on siellä niin surullisen näköisenä...
Mutta mitä sinä luulet hänestä tulevan?... Ohhoh!" hän huokasi...
"Niin, voitko sitä minulle sanoa?" hän otti napolla huitua
rajennasta... "Hyvää huitua! Rist käski sitä juomaan, se ohentaa veren,
ja pidentää elämääni, -- no niin, Inger-Johanna voi olla ja elää
kapteenintyttärenä täällä Giljellä niin kauan kuin mahdollista...
Kuules, äiti! minä olen tuumannut, etten lähdekään voudin
syntymäpäiville ensi torstaina; Thinka kyllä tulee pian tänne ja...
"Hohho, se on hyvää, kun kovin janottaa!"
Sanottuna Torstaina käyskenteli kapteeni talossa tavallista
hiljaisempana ja harvapuheisempana. Ei yhtä ääntäkään hänen suustaan
kuulunut heidän päivällistä syödessään aina siitä asti kun hän pöytään
istui ja siihen, kun äkäisenä pöydästä nousi ja raskain akselin nousi
portaita ylös nauttiakseen ruokalepoa edes siunaama hetki.
Ei hän tiennyt oliko ummistanut silmiänsä vai eikö; -- yhdentekevää se
lienee ollutkin!
Hän riensi pois konttorista...
"Siellä ne nyt juttelevat yhdessä, Scharfenberg ja muut... Mahtais olla
yhtä hauskaa lähteä sinnekin kuin täällä luhnustella."
Hän seisoi käytävän vaatekaapin edessä, hajamielisesti tuijottaen
eteensä, kun Inger-Johanna tuli sinne ulkoa.
"Tahdotko nähdä jotain?" sanoi kapteeni -- "Korkeavartiset kenkäsi
niiltä ajoilta, kun olit pikkutyttönä!"
Inger-Johannaa eivät taloudenpuuhat miellyttäneet, vaan hän osoitti
suurta ripeyttä ulkotöissä. Puutarhaa piti laajennettaman, ja Thinkan
tuloksi piti kukkamaitten olla valmiina ja aita pantuna.
Siellä hän seisoi puutarhassa leveälierinen olkihattu päässään,
varhaisesta aamusta asti. Oli niin rauhallista tehdä työtä raikkaassa
ulko-ilmassa, kun pääsi neuleensa ääressä istumasta ja ajattelemasta!
-- Kapteeni käyskenteli nureana paikasta toiseen ja vaikerteli menoa
asevelvollisten harjoituksiin. Äiti oli monta kertaa ehdoitellut,
että lähetettäisiin Ristiä hakemaan; mutta nyt päättivät hän ja
Inger-Johanna yhdessä, että siitä piti tosi tehtämän.
Tulihan sitä aina levollisemmaksi sen jälkeen, kun tohtori oli käynyt.
Leiriin hänen piti, se oli tietty! Vähäsen juoksumarssia joka
päivä, se olisi oivallista, vähentäisi liikaa lihavuutta ja panisi
veren säännölliseen liikkeesen... "Et sinä ole koskaan puhunut
pyörryttämisestä, kun olet siellä ollut, Jäger! -- Se on juuri tepsivä
keino, ja se voi sallia sinun tyhjentää lasillinen punssia tällä puolen
joulua!"
Gülcken ollessa käräjämatkoilla, tuli Thinka kotiin käymään.
Siellä taas sisaret asuskelivat ja puhelivat yhdessä, kuten entisinä
aikoina, mutta ei kumpikaan heistä enää kysellyt mitä mahtoi olla
ulkopuolella heitä, tuossa avarassa maailmassa...
He sitä kyllä jo olivat nähneet kumpikin.
Kapteenista tuntui niin hyvältä, hän sanoi, kun näki Thinkan
istuskelevan kutimensa ja kirjansa ääressä, väliin portailla väliin
puutarhassa...
"Hän huomaa kaiketi nyt itsekin, miten hänellä on hyvä olla", sanoi hän
äidille.
Kapteeni usein kertoi tätä samaa; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut
hiemasen levottomuutta tässä kohdassa. Inger-Johanna oli auaissut
hänen silmänsä ja hän taisi ainakin aavistaa sitä mahdollisuutta että
nais-ihminen kuitenkin saattaisi tulla onnettomaksi edullisissa
naimisissa.
Vaan hän rauhoitti itseään alituisesti sillä ajatuksella, että
siten saattoi olla ainoastaan senlaisen tytön laita, kuin hänen
Inger-Johannansa, joka oli suorastaan poikkeuksena koko sukupuolestaan,
ja jolla oli niin etevät luonnonlahjat ja jonka oli niin vaikea alistua
toisen tahdon alle.
Mutta tavallisille tyttölapsille ei ole tarpeellista antaa
ajatuksilleen ja tunteilleen senlaista valtaa; -- ja Thinkahan oli kuin
luotu elämään ja olevaan toisen tahdon mukaan!...
Mutta tämä kysymys se kuitenki käänteli ja väänteli kuin mato vatsassa.
-- -- "Katso, Inger-Johanna!" sanoi Thinka portailla, "oletko
huomannut, miten isä näyttää kyyristyneeltä tuolla aidan vierustalla
kävellessään; miten onkaan, niin unohtuu häneltä piippukin; se on vaan
puoleksi poltettu, kun se sammuu"...
"Vai on hän sinusta niin muuttunut", sanoi Inger-Johanna
tuumailevaisena iltasella makuuhuoneessa, ryhtyen jälleen heidän
entiseen puheesensa. "Isä raukka! -- hänen on niin vaikeaa tähän
mukautua... Minähän olin paraadihevoseksi määrätty... Mutta luuletko,
että hän nyt enää tahtoisi meitä kumpaakaan pakoittaa?"
"Sinulla on voimaa Inger-Johanna! Ja se on varmaankin oikein... Mutta
hän on tullut niin leppeäksi", huokasi Thinka; -- "ja sehän se juuri
on, joka minuun käy kipeästi"...
Mitä likemmäksi aika tuli, sitä enemmän rupesi kapteeni huolehtimaan
lähtöönsä harjoituksiin, ja äiti vihdoin rupesi uskomaan, ettei tainnut
olla hyvä lähteäkään, koska hänellä itsellä kaikki halu ja ryhti näkyi
kadonneen. Jäger käyskeli aivan yksinään päivät pitkät, ikäänkuin hän
olisi ruvennut arastelemaan ihmisiä.
Ja ensimmäinen valonvivahdus, jonka äiti oli pitkään aikaan hänen
kasvoissaan huomannut, näkyi silloin, kun äiti ehdoitteli, että
pyydettäisiin Ristiltä lääkärin todistusta.
Se asiahan kävi kyllä helposti, kun se vaan ensin oli alkuun pantu.
Mutta vähän rupesi mieltä karvastelemaan, kun myöntymys hänen
virkavapauteensa tuli postissa.
Hän oli äkäisellä tuulella ja ajatteli niitä kaikkia, jotka siellä
olivat koossa... Nyt kaiketi kapteeni Wonderthon pilaisi häneltä väen
hänen poissaollessaan... Ja yks ja toinen kaiketi toivoi hänen ottavan
eroa virastaan... Mutta hänpä niitä sillä ilahduttaa, että pitää kiini
viimeiseen asti, vaikka sitte pitäisi juoda huitua koko vuosi
umpeen!...
Tuo hänen mielestänsä niin suuresti kiihoittava leiri-aika oli nyt
ohitse ja hän oli äidin kehoitusten johdosta vähitellen ruvennut
myöntymään pieneen huviretkeen naapuripitäjään, kun pieni kirjelippu
tuli postissa Jörgeniltä ja saattoi heitä kaikkia hyvin huolelliseksi.
Hän ei sanonut enää jaksavansa istua huonoimpana oppilaana luokalla ja
oli ruvennut erään laivan palvelukseen, jonka samana iltana piti kulkea
Englantiin. Siellä luuli hän jonkin keinon keksivänsä, millä Amerikaan
pääsisi ja toivoi siellä oppivansa sepäksi, koneenkäyttäjäksi tai
joksikin muuksi. Hän ei tahdo laimiinlyödä kirjoittamista rakkaille
vanhemmilleen, jotta he saavat kuulla, miten hänen kohtalonsa
muodostuu.
"Kuules, äiti!" sanoi kapteeni matalalla, vapisevalla äänellä, kun hän
oli ehtinyt tointua ensi hämmästyksestään... "Se Grip, se on meille
paljo maksanut! Ei tämäkään muuta ole kuin hänen opetuksiaan"...
* * * * *
Oli jo syksyä kappaleen matkaa kulunut. Lunta oli satanut ja sulanut
pari kertaa ja nyt se taas oli kuin puhallettuna pois paljailta,
routaisilta teiltä.
Kukkulat ja mäenrinteet olivat valkoisia, sieltä täältä vaan näkyi
punasta ja keltasta puista karisseista, maahan jäätyneistä lehdistä, ja
järvi välkkyi tummansinisenä, valmiina jäätymään.
Kolinaa kaikui jäiseltä tieltä niin että kaiku vastasi lokakuun
hiljaisuudessa; aidanseipäillä istui variksia, toiset jäivät, toiset
lentoon lähtivät.
Kärryistä se senlainen rymäkkä tuli, ja niissä istui, pitkä ruoska
kädessä, turkit ja päällyssaappaat yllä, Giljen kapteeni.
Hän oli ollut virkamatkalla puolentoista penikulman päässä, Bardun
Klevenin luona.
Nimismies ei antanut hänen lähteä, ennenkuin oli ottanut pari kulausta
paloviinaa ja juonut lasillisen olutta ja pistänyt poskeensa muutaman
ruokapalasen. Oli hän ollut puolestaan varovainen. Tämä oli milt'ei
ainoa matka pitkinä aikoina, jos hän ei ottanut lukuun matkaansa voudin
luo.
Vanha-Musta juosta hölkötteli koko pitkän, lakean taipaleen samaa
tasaista vauhtia, johon se oli tottunut; iljangosta näki, että se oli
hyvässä kengässä. Se tiesi vasta silloin saavansa puhaltaa, kun puolen
peninkulman päässä Giljen ahteet tulivat vastaan.
Liekö syy ollut rausteikossa vai missä, vaan nyt se oli juuri
kompastumaisillaan.
Ensi kertaa senlaista tapahtui. Se tunsi sen itsekin ja joudutti
juoksuansa ... mutta vähitellen taas hidastui. Se tunsi suitsien olevan
höllällä, niiden mutka yhä suureni lavan kohdalla. Piiskansiimakin
kärryistä riippui, vielä alempana kuin ennen.
Kapteenia oli äkisti ruvennut värisyttämään, ikäänkuin pakkanen olisi
pujahtanut hänen sisällensä ... ja nyt oli pää niin painavan raskas ...
rupesi kovasti uuvuttamaan...
Hän näki suitset ja näki Mustan korvain ja harjan, kun niska nytkyi
ylös ja alas ... ja vähänen pala maata siinä alla...
Oli aivan kuin varis olisi lentänyt hänen kasvojensa eteen; hän sen
näki varjosta, mutta ei saanut kättään kohotetuksi ... ja niin jäi se
sillensä...
Ja ohrakuhilaat seisoivat aivan kuin vanhat köyryselkäiset akat ...
tahtoivat kostoa hänelle ... äkäisesti nousi olkitukku pystyyn niinkuin
noidilla; ne tahtoivat estää häntä suitsiin ryhtymästä ja pääsemästä
Giljelle.... Ne hyörivät ikäänkuin taivaan ja maan välillä, tanssien,
häälyen ... valkeina ja taas mustina... Sitte raikui jokin huuto, jokin
jyrinä jostakin. Tuolla tuli Inger-Joh...
Mustan suitset olivat jo nilkoissa asti, pian etujalat niihin
kietoutuivat...
Sen hidas juoksu muuttui vähitellen kävelemiseksi.
Sitte katseli se taaksensa, -- ja pysähty seisomaan keskelle tietä.
Ruoskan siima riippui kuten ennenkin. Kapteeni istui liikkumattomana,
pää taaksepäin painuneena...
Ne olivat vielä tasangolla, ja Musta seisoi kärsivällisesti katsoen
Giljen ahdetta, joka oli vähän matkan päässä, kunnes jälleen pari
kertaa käänti päätään ja katseli kärryihin...
Nyt se alkoi kuopia routaista maata toisella etukaviolla, aina kovempaa
ja kovempaa ... niin että kokkareet lensivät.
Sitten se hirnui!...
Hyvän tunnin aikaa sen jälkeen kuului pihassa puoliäänistä puhelua ja
pyöräin hidasta ritinää.
Iso-Olaa tuli eräs mies pyytämään portille; hän oli tiellä tavannut
hevosen ja kapteenin ja tuonut ne tänne...
"Mitä siellä on?" kuului rouvan ääni pimeästä porstuasta...
* * * * *
Kirkon edustalla seisoi kahdeksantena päivänä sen jälkeen Vanha-Musta
ja Nuori-Musta tyhjän reen edessä.
Kirkonkellot ilmoittivat kylälle, että tänne oli haudattu kapteeni
Peter Wennechen Jäger.