Ensimmäisinä päivinä Maaliskuuta tuli Inger-Johannalta kirje:
... "Ei ole pitkä aika kulunut siitä kuin teille viimein kirjoitin,
mutta sain juuri Rönnov'ilta kirjeen, jonka johdosta tahtoisin
teidät, rakkaat vanhempani, puolelleni, ennenkuin tädin kirje,
kuten arvaan, tulee selittämään teille asiat aivan vastakkaiseen
suuntaan!
"Rönnov kirjoittaa jo aivan varmana, että viettäisimme häitä kesällä,
joko kesä- tahi heinäkuussa. Täti tahtoo, että ne vietettäisiin
heillä ja että ainakin sinun, isä, pitäisi tulla siksi tänne.
"Rönnov mainitsee niin monta viehättävää syytä, jotka sitä
puolustavat, ja minä luulen, että täti ylenpalttisessa
hyvyydessään on koettava saada tämän tuumansa perille,
kirjoittaen teille siitä neljä sivua pitkän kirjeen.
"Mutta tätä kaikkea vastaan on minulla ainoastaan se, -- ett'en
minä, antaessani Rönnov'ille suostumusta ollenkaan aavistanut
hänen puoleltaan mitään kiirettä, vaan päinvastoin ikäänkuin
toivoin itselleni vähän aikaa ja vapautta.
"Mahdollista on, ett'eivät muut voi käsittää tätä minun tunnettani,
ja näyttääpä siltä kuin en minä tädin mielestä osottaisi sitä
sydämmellisyyttä, jota Rönnov'illa olisi oikeus itselleen vaatia.
"Mutta tähän viimeiseen, joka oikeastaan onkin ainoa, joka
ansaitsisi vastausta, tahdon vaan lisätä, ett'ei Rönnov'in
tarkoitus suinkaan liene loukata sisimpiä tunteitani, saatuaan
ensin tietää mitenkä minä ajattelen.
"Enhän paljoa aikaa pyydäkään, vaan edes ensi talveen. Tahtoisin
niin mielelläni tämän vuoden, ainakin kesän ja syksyn, viettää
levossa ja rauhassa. Olisi niin paljon miettimistä, muun muassa
tulevaa asemaani. Ranskan kielioppia tahtoisin kesällä perinpohjin
tutkia, mieluummin yksin kotona; ja tahtoisin ylipäänsä koettaa
valmistautua kaikin tavoin. Naimisiin meneminen ei kuitenkaan ole
samaa kuin pukeutua uuteen silkkihameesen.
"Oi, oi, oi, oi, jos saisin kesällä olla Giljellä! Minulle muistui
eilen mieleeni nuo suloiset hetket, joita viime vuonna vietin
korkeilla tuntureilla.
"Ei, täti ja minä emme enään kauemmin sopisi yhdessä olemaan.
Pääjuonne hänen luonteessaan on kuitenkin itsevaltaisuus (vaikka
hän sitä peittääkin suloisuudellaan ja kauniilla puheellaan).
Sentähden tahtoo hän nyt määrätä minun häitäni, ja sentähden,
joka minua harmittaa, niin ett'en löydä sanoja suuttumukseeni!
-- on hän nyt saanut minun kiltin setäni (mutta ei suinkaan
voimakkaan, sillä niin olisi synti sanoa) eroittamaan Grip'in
hänen konttorivirastaan. Se ei ole sen vähempää, kuin että
häneltä siten ryöstetään tulot, joita hän tarvitsee voidakseen
elää täällä ja jatkaa lukujaan, ja sen täti teki muka vaan
siitä syystä ett'ei voinut kärsiä hänen aatteitaan!
"Minä sanoin hänelle aivan suoraan, että se oli sydämmetöntä
ja säälimätöntä; minä oikein kiivastuin.
"Mutta mistä syystä hän vielä nytkin väijyy häntä, -- sitä
tahtoisin myös hyvin mielelläni tietää"...
-- -- Täytyi tietysti jättää häitten viettäminen Inger-Johannan
päätettäväksi. Ja siitä asiasta syntyi pitkä kirjevaihto.
Mutta sitte tuli tieto Rönnov'in uudesta nimityksestä ja tämän kautta
tuli selväksi, että uusi koti olisi järjestettävä ja häät vietettävät
jo lokakuussa ennen muuttoaikaa.
* * * * *
Giljellä oli suuri siivoaminen, niin hyvin sisällä kuin ulkonakin.
Vinttikamarin seinät valkaistiin, ja muutenkin koko huone laitettiin
kaikin puolin kuntoon vastanaineitten tuloksi, sillä heidän piti
Giljellä viettää osa kesästä, sen jälkeen kun oli vietetty häät
heinäkuun alussa.
Ja mahtoi Inger-Johanna sitte hämmästyä, kun oli koko talo niin
upo-uutena ja kauniina, verrattuna köyhän seudun muihin rakennuksiin,
-- uudeksi punattuna ja ikkunanpielet hohtavan valkoisina.
Kapteenin arkitakki oli pilkkuja täynnä, sillä hänen piti itse olla
läsnä katsomassa maalausta, -- ensin kun alusmaalia siveltiin ja sitte
maalattaissa toista ja kolmattakin kertaa. Hyvä oli että kuiva
tuulenhengähdys kävi, niin seinät sitä pikaa kuivuivat...
Välistä kapteenin päätä huimasi tässä kiireellisessä puuhassa, niin
että hänen silloin tällöin täytyi istua huoahtamaan, mutta siihen
lienee sekin syynä ollut, että lukkari tänä vuonna, hänen terveempänä
ollessaan, ei ollut laskenut hänestä kylliksi paljo verta! -- ja sitte
ehkä siitäkin syystä, että hän liiallisesti kiiruhti töitä, sillä sitä
hän halusi, että kaikki olisi niin kuin olla piti.
Hän ei muusta puhunut kuin Inger-Johannasta, hänen tulevaisuuden
toiveistaan, hänen kauneudestaan ja luonnonlahjoistaan ja kuinka äiti
ei voisi kieltää, ett'eikö isä ollut jo tytön pienuudesta asti nähnyt
mitä aineksia hänessä piileili.
Äiti vaan ajatteli hiljaisessa mielessään, kun kapteeni siinä käveli
iloisena ja puheliaana, että tämä kuitenkin oli ollut terveempi ja
laihempi siihen aikaan kun oli enemmän huolta ja kun elämä näytti
synkemmältä. Täti Aletten arveluita Jörgenin lukemisesta oli hän
vähitellen ilmaissut miehellensä.
"Tiedätkös, Jäger, minä en voi olla ajattelematta sitä, että Jörgenille
kuitenkin olisi onnellisempaa kääntyä toiselle uralle."
"Mille toiselle uralle tarkoitat? Pitäisikö hänen ruveta suutariksi ja
seistä polvillaan ottamassa meistä muista mittaa!... Oho! eipäs vaan!"
sanoi hän vakuuttavaisesti ja ojensi suoraksi. "Jos meillä on niin
paljo varoja, että jaksamme antaa hänen lukea, niin voi hän hiljakseen
päästä perille. On niitä monta vähempiälyisiäkin, joista on tullut
pappeja ja vouteja"...
Eräänä päivänä löysi kapteeni postilaukusta virkakirjeittensä joukosta
kirjeen täti Aletteltä; hän viskasi sen pöydälle äidin eteen, jotta
tämä muka "suvaitsisi" lukea sitä. Jos siinä oli jotain häntä varten,
niin kertokoon äiti sitte hänelle, huusi hän mennessään portaita ylös
konttoriin. Kapteeni oli käynyt koko joukon lihavammaksi viime aikoina;
hän hengästyi helposti ja käytti yhä uskollisemmin käsipuita avukseen.
1:nä p:nä Toukokuuta 1844.
"Hellästi rakastettu Gitta!
"Tällä kertaa sinulle kirjoittaessani valtaa mieltäni jonkinlainen
hivuttava alakuloisuuden tunne, -- ja ehkei sekään nimitys ole
kyllin voimakas. Minun vanhaan korvaani kuuluu ikäänkuin huokaus
siitä että niin monet iloiset toiveet painavat päätään alas maata
kohti; ja minä voin löytää lohdutusta ainoastaan siinä lujassa,
pitkän elämän kautta saavutetussa uskossani, ett'ei mitään tapahdu
ilman korkeamman viisauden johtoa.
"Samoin kuin tähän asti olen koettanut kertoa sinulle kaikki, mikä
Inger-Johannaa koskee, yhtä selvästi kuin se omille silmilleni on
esiintynyt, niin nytkin pidän oikeimpana olla salaamatta sinulta
sitä taistelua, jota hän nähtävästi taistelee erästä tunnetta
vastaan, jonka vallasta kuitenkin hänet pelastanee se onnellinen
kohta, että se ei ole saanut kylläksi aikaa oikein tuleentuakseen
hänessä. Se on kuitenkin olemassa, mutta enemmän, niin ainakin
toivon, jonkinlaisena mahdollisuutena, joka vielä ei ole kylliksi
häneen juurtunut, kuin todellisuutena, elävänä kasvina, jota ei
voitaisi sortaa ja tukehuttaa ilman toivottomuuteen syöstämättä
hänen sisintä olentoansa.
"Vaan ei koskaan ole valtioviisas aprikoitseminen huonompaa
voittoa saanut, kuin kuvernöörin rouvan keksintö poistaa
asian-omaista, vieläpä vainota häntä niin että hänelle vihdoin
kävisi mahdottomaksi oleskella kaupungissa! Kun ajattelee että
Inger-Johanna huolimatta kaikesta siitä pilkasta, jota Grip on
kärsinyt aatteittensa tähden, kuitenkin on niistä pitänyt, jopa
kiivaasti niitä puolustanutkin, olisi jo ennakolta voinut sanoa,
mikä seuraus tulisi olemaan.
"Ja eräänä talvi-aamuna tuli Inger-Johanna kovalla pakkasella tänne;
hän oli suuressa mielenliikutuksessa ja tahtoi Jörgenin kautta
saada tietoja hänestä. Sillä kertaa se oli, kun hän kehoitti
Jörgeniä pyytämään, että Grip ottaisi ollakseen hänen opettajanaan
neljä tuntia viikossa.
"Siinä tilaisuudessa sain myös selville sen, mitä ennen olin
ainoastaan aavistanut, vaan jota kälysi terävä katse kyllä oli
keksinyt, että ylioppilas Grip, Inger-Johannan sitä tuskin
itselleen tunnustamatta, oli vallannut hänen mielensä ja
tullut hänelle yhä miellyttävämmäksi persoonallisuudeksi.
"Sitä ei käy salaaminen; tämä on vaihekohta, jonka läpi hänen
täytyy voitollisesti päästä, ennenkuin tulee toisen omaksi,
ettei asemansa tulisi valheelliseksi ja ettei hänen tarvitsisi
kantaa surun taakkaa läpi elämänsä!
"Ja todenmukaiselta näyttää, että tieto hänen kihlauksestaan
on tuolle nuorukaiselle ollut masentava pettyminen, jos kohta
hänen toivonsa olisi ollut varmuutta vailla.
"En vaan milloinkaan unohda niitä molempia nuoria, totisia
kasvoja, jotka hetken aikaa katselivat toisiaan kun he minun
luonani eräänä iltapäivänä tapasivat toisensa! Paljoa ei puhuttu.
"Inger-Johanna jotain senlaista sopersi, että oli tehty
vääryyttä Gripiä kohtaan.
"'Se on mahdollista!' sanoi Grip vihlaisevalla äänellä ja
tarttui oviripaan. 'Maailmassa särkyy niin moni vesikupla.'
"Inger-Johanna jäi seisomaan ja tuijotti lattiaan. Tuntui siltä
kuin hänessä tapahtuisi jokin muutos; hän huomasi varmaankin
jotain siitä, mitä Grip tunsi.
"Monelle perheelle oli mieluista että kuvernööri eroitti hänen
konttoripalveluksesta, koska he niin yht'äkkiä lakkasivat
tarvitsemasta hänen apuansa koti-opettajana. Miestä, jolla oli
niin eroavat mielipiteet, ei halulla kukaan nähnyt talossaan.
Ja nyt oli esimerkki annettu!
"Avomielisellä ystävyydellä taritsin minä hänelle lainan,
jotta hän voisi elää pari kuukautta siksi kun taas saataisiin
hankituksi joku sopiva opettajapaikka; vaan hän oli joko
liian loukkautunut ja ylpeä tai hän luuli Inger-Johannan
olleen tässä osallisena.
"Että kannatuksen täydellinen puute on ehkäissyt hänen ylpeitä,
uhkamielisiä tuumiansa koulun suhteen, että hän nyt on, laillaan
pilkan ja ivan esineenä on varmaan syvästi häneen koskenut. Hän
joutilaana harhailee ympäri katuja kertoo Jörgen, ja koettaa
saada velalla anniskeluista ja ravintoloista, joissa hän istuu
kaiket illat ja myöhäseen öillä!
"Ymmärsin kyllä, ett'ei Inger-Johanna vanhan tätinsä tähden
tai asiansa vuoksi tullut minun luokseni niin usein oppimaan
vanhan-aikuista kutomista helmillä ja kultalangalla, vaan hän
tuli siinä toivossa, että saisi kuulla jotain Gripistä. Hän oli
niin levoton ja hajamielinen, ja säpsähti, kun Jörgen palasi
kotiin, kun paha kyllä! -- turhaan oli ollut hakemassa Gripiä
opetustunnille mennäkseen.
"Gittani! minä näen niin selvästi edessäni nuo kalpeat kasvot ja
mustan-kiiluvat silmät, kun hän eräänä iltana vaikeroi: täti ...
täti ... rakas Alette täti!
"Se oli kuni tukahutettu huuto.
"Hänen nykyisestä asunnostaan ei Jörgen voi saada selkoa;
luultavasti on hän varojen puutteen tähden ajettu asunnostaan.
"Minä kerron kaikesta tästä nyt niin tarkoilleen, koska on
luultavaa ja toivottavaa, että vaikein aika ainakin
Inger-Johannalle on mennyt ohitse.
"Sen illan jälkeen, kun hän huomasi tunteitaan ilmaisseensa,
ei hän ole puhunut Gripistä, eikä myöskään, olen vakuutettu,
ole sanaakaan hänestä maininnut Jörgenille. Tämä tuntunee
Inger-Johannalle vähäiseltä pettymiseltä, sillä hän oli
kuvaillut Gripillä olevan suurta mielenlujuutta.
"Ei ole helppoa, kun on nuori ja sielussa on eloa, joka voi
kärsiä: sen sanon sinulle: sen laita on kuin hammasten; ei ole
lepoa, ennenkuin ne ovat kaikki järjestänsä pöytälaatikossa"...
"Ei, tämä ei sovi isälle luettavaksi" -- arveli äiti.
* * * * *
Iso-Ola puhkaili rautakanki kädessä. Iso kivi oli sovitettava aitaan.
Mutta routa oli vielä kova vuoristossa, vaikka aurinko kyllä kuumasti
paahtui, niin että hänen piti lakilla pyyhkäistä hikeä otsaltaan joka
kerta, kun lepäsi.
Ala-upseerit olivat palanneet konttorista palkkaansa saamasta yksi
toisensa perästä, pitkin aamupäivää; eikä siellä saattanut kehuttavaa
keliä olla, koska rattaille oli niin räiskynyt, että näyttivät rapaan
vajonneilta.
Hän taas aikoi painaa kankea kiven alle, kun hän äkkiä taukosi. Jokin
veti hänen huomiotaan puoleensa: -- kiesit ja vieressä käveli pieni
kyytipoika; keltanen hevonen, joka oli mahaa myöden ravassa...
Suitsina oli vaan nuoranpätkiä, joista poika nyki ja repäisi, kun
hevonen vähä väliä tahtoi puhaltaa vetää raahatessaan raskaita ajopeliä
Giljen huonoilla teillä... Aurinkokin kylläksi paahtoi tuohon
mäenrinteesen!
Se oli Drevstadista tuleva kyyti; -- hän tunsi niin hyvin hevosen kuin
muutkin romut.
Ei se juuri se ollutkaan, jota hän niin katseli; mutta siinä istui
joku ... eräs nais-ihminen jolla oli hattu ja harso...
Ei hän tiennyt ... mutta eikös näyttänyt tuo päänkeikaus ... eikös se
näyttänyt...
Hän käveli tutkivaisena pari askelta eteenpäin, vaan alkoi yht'äkkiä
juosta, hypähti aidan yli ja sitä pikaa oli hän hevosen ääressä:
"Herran tähden, meidän Inger-Johannahan se oli!" riemahteli hän.
"Mitähän kapt --"
Vaan katsellessaan neitiä rupesi hän yht'äkkiä aavistamaan ett'ei
kaikki mahtanut ollakaan niinkuin olla piti. --
"Ja tuonlaisilla romuillako sinä kyydität, poika?" sanoi hän tointuen.
"Onko senlaiset herroja varten?"
"No, päivää, päivää, Ola! Onko isä kotona ja äiti?...
"Niin, eihän minulla ole kovin hyvä nyt olla, mutta tulee kai parempi."
Inger-Johanna vaikeni.
Iso-Ola talutti hevosta suitsista, kun Inger-Johanna ajoi pihaan.
Isä seisoi maalarin tikapuitten ääressä ja katseli ylöspäin.
Hän varjosti samassa kädellä silmiään ja syöksi kiesien luo.
"Inger-Johanna!"
Tyttö syleili tulisesti isäänsä ja kapteeni pelästyneenä ja hämillään
vei häntä sisälle porstuaan äidin luo, joka oli aivan mykkänä.
"Mikä, mikä sinua vaivaa, Inger-Johanna?" kysyi hän vihdoin.
"Mikä nyt on? mikä nyt on, Inger-Johanna?" huudahti äiti.
"Mene sisälle, mene vähä sisälle sinä, Jäger!" Hän tiesi, ett'ei
miehensä saattaisi suuria kärsiä.
"Anna Inger-Johannan ensin puhella minun kanssani, sitte tulemme sinun
luoksesi ... ei suinkaan asiat parantumattomissa liene."
"Isäkö, äiti? -- Miks'ei isä minua ymmärtäisi?"
"Tule, tule, lapsi!" kiirehti kapteeni, vaikka henki se ei oikein
tahtonut kulkea kurkussa.
Ja edustuvassa istui Inger-Johanna isän kanssa sohvalla ja äiti
tuolilla, kertoen heille, miten oli taistellut ja työskennellyt
voidakseen kuvitella, että hänen tuli täyttää elämänsä tehtävä yhdessä
Rönnovin kanssa.
Niin, hän oli rakennellut tuulentupia koko pitkän rivin...
Mutta sitte tuli päivä, hän muisti kyllä mikä se olikin, jolloin ne
raukesivat kaikki tyyni! -- pilkkopimeä ja tyhjää, minne vaan katsoi,
-- ei näkynyt sitä, mitä oli kuvaillut, mitä toivonut! ... oli aivan
kuin syöksyminen syvyyteen...
"Ja täti kiusasi minua valitsemaan vaatetta morsiushameeksi!...
"Luulen, että kuitenkin olisin sokeasti astunut eteenpäin, silmät
ummessa, -- sillä minä ajattelin, mitä sinä, isä, siitä sanoisit, ja
äiti, ja mitä koko maailma ympärilläni sanoisi, jos niin ilman syytä
hänen hylkäisin... Ja sitten ajattelin, että olihan se kaikki jo
päätetty. Kun kerran olin veteen heittäynyt, niin upposin nyt
uppoamistani ... ja minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin hukkumiseen!
-- Mutta sitte" --
"No!" kuului lyhyt, ukkosta ennustava puhkuminen; kapteeni istui kädet
polvilla ja katsoi karsaasti eteensä.
... "Sitte", jatkoi Inger-Johanna matalalla äänellä, entistä
kalpeampana ja tunteittensa kiihoittamana... "Niin, enhän tahdo sitä
salata teiltä, isä ja äiti, koskette muuten minua ymmärtäisi -- sitte
niinkuin salaman kirkkaudella välähti mieleeni, että yhden, jopa
kahdenkin vuoden kuluessa oli koko sieluni, asunut erään toisen
luona"...
"Kuka se olis?"
"Grip!" kuiskasi hän.
Kapteeni oli kuunnellut kärsivällisesti, aivan kärsivällisesti -- aina
viimeiseen sanaan asti.
Mutta nyt hypähti hän pystyyn, kääntyi Inger-Johannaan ja väänteli
tuskasta käsiään.
"Mitä taivahan nimessä?" sai hän vihdoin huudahtaneeksi. "Mitä hurjia
sinä aiot? -- Mitä sinä ajattelet?... Ethän toki voi hetkeksikään
verrata tuonlaista -- Gripiä! senlaiseen mieheen kuin Rönnov? -- Sen
sanon sinulle, Inger-Johanna: isäsi on aivan peräti ... sinä ...
sinä ... kyllä voisit yhtä hyvin nousta lyömään minua ojeti kuoliaaksi,
heti tuossa paikassa." --
"Kuules, isä!" kuiskasi Inger-Johanna; hänkin oli samassa hypähtänyt
ylös ja seisoi isänsä edessä;
"Eikö Thinka ja toiset ole turvatut ... minua ei kukaan polje maahan!"
Äiti istui kuni jäykistyneenä, otsa rypyssä.
"Senlaista sulaa mielettömyyttä!" Kapteeni löi nyrkkinsä otsaan ja
asteli epätoivoisena lattialla... "Mutta nyt minä sen ymmärrän", mutisi
hän pysähtyessään ja nyykäytti päätänsä... "Sinua on hemmoteltu,
ylenmääräisesti hemmoteltu, -- pilattu aina lapsuudesta asti!
"Ja tällä lailla meille kostetaan vaan sen vuoksi, että sinua niin
rakastimme!"
"Koko maailma olisi voinut sanoa minua vastaan, isä! -- ja minun olisi
kuitenkin pitänyt kulkea määrättyä tietäni, tehdä, kuten olen tehnyt,
-- kirjoittaa Rönnoville ... antaa suora tunnustus, sanoa tädille
kaikki!
"Ja", -- hän nojausi sohvaa vasten ja kertomansa muistot painoivat alas
hänen katkeran katseensa, "täti on tehnyt, minkä on voinut, sen voin
Teille vakuuttaa! ... arveli, kuten sinäkin, isä, että se oli sulaa
mielettömyyttä ... hän piti niin paljo minusta, ett'ei huolinut mitä
kurjuus siitä seuraisi, kun vaan olisin noihin naimisiin mennyt. --
Nuori ja turhamielinen kun olin, niin luuli hän ett'ei muuta
tarvittaisi kuin tukistaa ja sortaa Gripiä, niin että hän jäisi kaikkia
varoja vaille ja peräti neuvottomaksi, -- joutuisi naurun-alaiseksi
mieheksi, jonka täytyisi luopua kaikesta ... aivan samoin kuin
isänsäkin.
"Helpostihan se oli tehty, hän kun aivan yksin soti aatteittensa
puolesta, -- ja taisihan sen arvata, miten mieluisasti ihmiset häneen
iskivät."
Hän seisoi siinä, niin ylön-annettuna, värisevänä ja ajatuksiinsa
vaipuneena, ja maahan tuijottivat silmät ruskeitten ripsien alta. Hän
oli laihtunut ja tullut vartaloltaan hienommaksi...
"Ja nyt olen palannut teidän luoksenne tänne kotiin, ja mielessäni on
enemmän surua kuin voin sanoa teille tai selittää, -- niin tuskaa
täynnä."
Seurasi hiljaisuutta, ja sen kestäessä liikkui kapteenissa
eriskummaisia tunteita:
"Sitäkö ... sitäkö arvelet ... että me emme sinusta pitäisi ... emme
sinun parastasi tahtoisi...
"No niin! Voi olla, että taas myöhemmin en pidä tekoas aivan oikeana...
"Ehkä siitä sinulle vielä puhun... Mutta nyt sanon sinulle, että tee
miten vaan tahdot ja me olemme sinun puolellasi. Sinä kuitenkin itse
paraiten ymmärrät!
"No, minä näen, ettet vielä edes ole ehtinyt istuakaan, lapseni...
Laitahan, äiti, hänelle jo jotakin ruokaa vahvistukseksi!"
Kapteeni syöksi samassa ovesta ulos. Piti viedä osa kapineista pois
hänen huoneestaan, ettei hän huomaisi korjaustöitä.