Jörgenin täytyi lähteä matkalle, ennenkuin rekikeli loppui, sillä
kelirikon aika oli pian tulossa ja suoraa mielettömyyttä olisi lähettää
hevoset kulkemaan huonoja teitä. Jos häneltä ei menisi kokonaista
vuotta hukkaan, niin täytyi hänen lähteä hyvissä ajoin, erityisesti
valmistuakseen koulututkintoonsa.
Jörgen vaan mietiskeli kaikkea, mistä hänen nyt täytyi erota. Pyssy,
kelkat, sukset, sorvauspenkki, työkalut, mäelle rakennetut tuulimyllyt,
kaikki nämä täytyi hänen jättää toisille, tietysti etupäässä Thealle;
tämän tulisi pitää niistä huolta, siksi kun hän kerran palajaisi
kotiin.
Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän mielummin tahtoi, olisi hän
varmaankin vastannut: sorvariksi, mylläriksi tahi sepäksi; se mikä
viimeiksi olisi hänen mieleensä juolahtanut, vielä vähemmin herättänyt
hänessä halua ja ikävöimistä, oli kohouminen kirjojen korkeisin
maailmoihin. Mutta Hellas ja Latium olivat kerrassaan välttämättömänä
kohtalona hänen elämänsä tiellä, niin ett'ei muusta puhetta.
Matkapäivän aamuna pistettiin Jörgenin uusien vaatteitten taskuun,
jotka olivat kapteenin vanhoista valmistetut, salaisia kirjeitä, jotka
uskottiin hänen perille vietäviksi.
Ensiksikin oli Inger-Johannalle neljätoista sivua pitkä kirje, jonka
Thinka yöllä kirjoitti, katkeria kyyneleitä vuodattaen, ja jossa hän
tarkoilleen selitti rakkautensa Aas'iin, miten se alkoi, jatkui ja
toivottomuudessa kehittyi. Thinkalla oli häneltä kolme muistia: --
pieni rintaneula, hajuvesipullo, jonka oli saanut joululahjaksi, ja
sitten kirje, sisältävä hiuskutrin, jonka oli saanut sinä aamuna,
jolloin Aas lähti pois, kun hän erotettiin konttorivirastaan. Ja koska
hän ei tahtonut tehdä vasten vanhempiensa tahtoa, vaan mieluisammin
saattoi itsensä onnettomaksi -- niin oli hän kuitenkin tehnyt
mielessään sen järkähtämättömän lupauksen, ett'ei koskaan Aas'ia
unohtaisi, -- vaan ajattelisi häntä aina viimeiseen hetkeensä!...
Toinen kirje oli äidiltä täti Alette'lle, ja se sisälsi paitse joukon
taloudellisia ehdoituksia pyynnön, että hän tutkisi Inger-Johannaa
kapteeni Rönnov'in palattua Parisista. Äiti ei nimittäin näinä
viimeisinä aikoina oikein voinut päästä tytöstään selville!...
-- Kapteeni ei voinut kuvaillakaan, että tuntuisi niin tyhjälle
Jörgen'in poislähdettyä. Olihan hän tavallaan hauskuttanut päiviä,
antanut aihetta moneen mielenliikutukseen, rasitukseen ja suuttumukseen
ja niin useasti saattanut kapteenin veren liikkeesen, jonkatähden
kapteeni nyt, kun hän lähti pois, kaipasi tuonlaista kiihoittavaa
ainetta. Hänellähän ei enää ollut ketään, jota olisi vartioinnut ja
johon olisi tuimasti silmänsä iskenyt, sillä Thea, jonka kanssa hän nyt
luki, oli niin tottelevainen ja laupias.
Lääkäri oli hänelle neuvonut verta puhdistavaa voikukan-teetä.
Ja nyt kun kevät tuli, -- tuo huikaiseva auringonpaiste sulatti suuret
kinokset -- oli Thinka ulkona veitsi kädessä kaivamassa maasta
voikukkia juurineen. Alussa ne olivat vielä pieniä ja vaaleita, mutta
tulivat päivä päivältä yhä vahvemmiksi.
Kapteeni joi säännöllisesti ja tarkasti joka aamu kupillisen tuota
hänelle määrättyä juomaa ja riensi ulos kävelylle.
Porstuan ovella tuprueli jääkylmä raesade ja lumipyry häntä vastaan.
Taas olivat tunturin rinteet valkoisina!
Näinä viimeisinä aamuina oli hän tottunut käymään vasta raivatulla
perunamaalla, jota par'aikaa kynnettiin, mutta tämmöisessä ilmassa --
"Täytyy jättää kyntäminen kesken, Ola", kuului hänen päättävä äänensä
pihalla, "näyttääpä paremmin siltä kuin konit saisivat taas mennä
lumiauraa vetämään."
Hän astua tallusteli eteenpäin, ei hänen tehnyt mieli pysyä yhdessä
kohdin, kun oli näin mahdottoman kylmä...
Ruokahuoneen ikkunoita vasten sataa lorisi rajusti, niin että vähä
väliä täytyi kuivata ruudut ja panna vaateriepuja ikkunalaudoille.
Äiti ja Thinka seisoivat sisällä iltapäivän hämärässä tarkastellen
talven aikuista, yhteistä työtänsä valkaisematonta kilpikangasta, jota
mittailivat saadakseen tietää kuinka monta pöytäliinaa ja pyykinliinaa
siitä tulisi.
Ovi avattiin selko selälleen ja kapteenin lihavat, sateesta kastuneet
kasvot näyttäytyivät samassa.
"Minä tapasin äsken kaukaisen matkustavaisen, joka toi jotakin sinulle,
Thinka!... Voitko käsittää keltä!"...
Thinka pudotti kilpikankaan käsistään ja astui tulipunaisena isää
kohti, mutta pudisti kohta päätänsä.
"Rejerstad poikkesi tänne sitä tuomaan, hän oli matkalla ylös
tuntureille... Hänen piti jättää se tänne."