Giljen keittiössä oli juuri kiire jouluteurastusten jälkeen.
Porstuasta tuli kylmää uhoa ja se pani muskottikukan, inkiväärin ja
neilikan hajua muihin huoneisin lehahtamaan, ja kuului sieltä ...
hakkuuveitsien kalsketta, kumisevaa survoamista ja jyskytystä, niin
että lattiat tärisivät; puettuna valkoiseen esiliinaan ja servietti
pään ympäri oli itse Iso-Olakin keittiössä survoilemassa puisella
huhmarilla.
Pitkän pöydän ylipäässä istui rouva Jäger parsineulalla ja rihmalla
ommellen kääresylttyjä kokoon; muutamat akat ja Thea, valkoisina kuin
enkelit, leikkelivät lihaa hienoa hakkelusta varten.
Etempänä penkillä istui vasta kotiintullut Thinka ja täytti verellä
tahratuilla käsillään suuresta kaukalosta punasmakkaraa. Taitavasti ja
sukkelasti tukki hän makkaran ainetta sarven läpi, pujotti sitte tikun
suolen suuhun ja niin valmistui toinen tumma, hirveän näköinen verimato
toisensa perästä; niitä sitte siskot kiehuttivat suuressa padassa,
jonka mustaa pohjaa terävät liekit nuolivat, rätisten leimutessaan
savupiippua ylös.
Kapteeni oli tullut keittiöön ja katseli tyytyväisenä tätä
tappotannerta. Olihan täällä paljo hyvää niin suulle kuin sieramille,
ja vähä väliä lähetettiin konttoriin hänen arvosteltavakseen makupaloja
kustakin valmiista ruokalajista.
"Minäpä neuvon teitä, tytöt, miten teidän pitää hakata!" sanoi hän
leikillisesti, ottaen veitset Torbjörg'iltä.
Molemmat hakkuuveitset lensivät hänen kädessään ylös ja alas, niin että
niitä töin tuskin taisi erottaa toisistaan ja muut työntekijät jättivät
työnsä kesken silkasta ihmettelemisestä.
Tätä tosin kesti ainoastaan kaksi, kolme minuuttia kun sitä vastoin
Torbjörg'in ja Aslakin täytyi huivi päässä koko päivän seisoa sitä
tehden.
Mutta voitto on kuitenkin voitto ja kun kapteeni sitten astui
huoneesensa hyräillen innokkaasti ja tyytyväisenä, niin hän ei suinkaan
ollut muistamatta juuri tuota kepposta. Vaan toden totta, kyllä
pakottikin hänen käsivarsiaan. Ja hän koetteli niitä pari kertaa
ennenkuin hän sitoi servietin kaulansa ympäri ja istuutui pöydän
ääreen, maistaakseen lämmintä, rusinoilla maustettua ja voilla valettua
punasmakkaraa, jonka Thinka toi hänelle.
"Vähän sinappia, Thinka!"
Thinka hiipi hiljaa nurkkakaapille etsimään kaivattua sinappia.
"Kuules, lautanen olisi voinut olla lämpimämpi ... oikeastaan pitäisi
sen olla melkein polttava voin ja rusinoiden tähden..."
Hyväntahtoinen Thinka meni paikalla lautasta kuumentamaan ja toi sen
kohta taas isälle; se oli nyt niin kuuma, että serviettiin täytyi
kääriä jotta voisi sitä kantaa.
"Kaada vaan, isä, kaikki tälle lautaselle, niin saat nähdä."
Yksi Thinkan onnistuneimpia yrityksiä hänen kotiintulonsa jälkeen oli
hänen ihmeellinen tapansa palvella isäänsä; isä sai tuskin mitään
moitteen syytä tähän aikaan.
Thinkan lempeyttä, taipuvaisuutta, järkähtämätöntä mielentasapainoa
seurasi todellinen kodikkaisuus. Kapteeni tiesi nyt, ett'ei hänen
tarvinnut muuta kuin antaa pieni viittaus jostain maukkaasta ruuasta,
niin sai hän kohta toiveensa toteutetuksi. Thinka oli aina niin
taipusa, mutta kun äiti joskus teki hänen mielensä mukaan, näytti se
sitä vastoin niin kankealta ja vaivaloiselta, että isä aina tuli
pahalle tuulelle ja alkoi kiistellä, vaikka rouva kyllä tiesi, ett'ei
miehensä terveys kiivastumista sietäisi...
Maanantai-aamusta saakka oli saatu toimeen äärettömän paljon ja
huomeniltana toivottiin saada kaikki valmiiksi. Kaksi lehmää, hieho ja
sika, ei ollut mikään pieni teurastus, siihen tulivat vielä lampaat
lisäksi.
"Vouti! -- Voudin hevonen on pihalla!" ... ilmoitettiin äkkiä kesken
ruokapuuhia iltahämärässä.
Vouti! -- ikäänkuin salama olisi leimahtanut...
"Kiiruhda, Jörgen, ylös konttoriin ja käske isän tulla häntä
vastaan-ottamaan!" sanoi rouva maltillisesti... "Lakkaa sinä, Iso-Ola,
työstäsi ... vaikka se kuinka hullua olisikin!"
"Totta maar se tuntee makkaran hajun nenäänsä!" huudahti Marit
reippaalla tunturikielellään -- "eikö hän nyt jo toista kertaa tule
tänne näin kesken joulupuuhia! No, sittenpä on pois tieltä omassa
kodossaan!"
"No, no, vähemmällä, Marit!" varotti rouva. "Ei mahtane olla hauskaa
kotona, sen jälkeen kun ukkoraukalta rouva kuoli!"
"Mutta miten hän tuli näin tuiki sopimattomaan aikaan ... tuiki
sopimattomaan!"
Talon kunniaa täytyi ylläpitää, sentähden ei sopinut rouvan jäädä
keittiöön.
Kapteeni astui äkkiä sinne.
"Vouti viipyy täällä huomiseksi... Sitä emme voi auttaa! Minä kyllä
pidän hänestä huolta, jos vaan saamme vähän ruokaa."
"Niin, Jäger, sitä on kyllä helppo sanoa! -- mutta katsos miten me
kaikki puuhaamme täällä täysin käsin."
"Kylmää linnunpaistia! ... lihakokkareita ... vähän makkaraa!...
Tulemme kyllä toimeen... Minä lupasin hänelle teurasruokaa. -- Ja
sitten, Thinka!" nyykäytti kapteeni päätään, "hiukan totia, -- niin
pian kuin mahdollista."
... Thinka oli kohta valmis; hän vaan pyörähti sukkelasti kaapin luo.
Hän oli niin teeskentelemätön ja vaatimaton, eikä ollenkaan
ajatellut vaivojansa. Sentähden lennättikin hän puhtaasen, siniseen
esiliinaansa puettuna, tuulen nopeudella sisälle totitarjottimen; -- ja
tervehdittyään voutia, kiiruhti hän kaapille rommia ja arrakkia
hakemaan ja sitten piippuhyllylle sytytinpaperia etsimään, jonka pani
tarjottimelle herrojen eteen, ennenkuin hän jälleen katosi keittiöön.
"Torbjörg, pese itsesi puhtaaksi ja järjestä vierashuone voutia varten,
-- ja sitte täytyy lähettää hakemaan Annaa auttamaan meitä, sen verran
kuin hän kykenee... Jörgen kyllä juoksee sinne", -- huusi rouva, nähden
että tarpeellisimmat apulaisistaan vähitellen hävisivät.
Iso-Ola oli pitänyt huolta voudin hevosesta ja seisoi nyt taas siellä,
suureen messupaitaan puettuna ja survoi huhmarillaan... Kops ...
kops ... kops ... kops...
"Oletteko aivan mielettömät? ettekö vähääkään ajattele mitä teette?"
ärjäsi kapteeni raivoten; hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä
kiivaammalla... "Etteköhän vielä rupea mankeloimaan? -- niin saisi
vouti oikein kuulla kalsketta niin ylhäältä kuin alhaalta... Aivanhan
lattia tärisee!"
Rouvan kasvoille kuvautui epätoivo ja kapinallinen tunne välkähti hänen
tummista silmistään... Nyt kiusasi Jäger häntä liiaksi... Mutta hän
hillitsi itsensä ja sanoi päättäväisesti:
"Iso-Ola, vie huhmari kanssasi porstuan kivilattialle!"
Thinkan osaksi tuli nyt illallisen puuha, niin ettei äidiltä mennyt
hukkaan muuta kuin se hetki, jolloin ruualla oltiin; ja silloinkin hän
oli kuin polttehessa, vaan täytyihän näyttää siltä kuin ei mitään
kiirettä olisi ollut!
Ensin oli rouvan ja voudin väli vähä juhlallista, sillä he eivät olleet
tavanneet toisiaan, sen kovan surun jälkeen, joka voutia kolme
kuukautta sitten oli kohdannut. Hän vietti nyt hyvin yksinäistä elämää;
ainoastaan hänen sisarensa, neiti Gülcke, asui hänen luonaan... Viggo
ja Baldrian, toisinto nimestä Baltazar, kävivät latinakoulussa, ja
tulivat kotiin vasta ensi vuonna, Viggon päästyä ylioppilaaksi.
Vouti vähä räpäytti silmiään ja teki surullisen liikkeen, ikäänkuin hän
olisi tahtonut alakuloisesti pyyhkäistä toista silmäänsä, mutta ei sen
enempää. Hän oli siihen aikaan käynyt talosta taloon näyttelemässä
suruaan, vaan nyt oli hän täällä siksi järkevien ihmisten luona ettei
tarvinnut sitä kauan pitkittää, varsinkin kun nyt istuttiin katetun
pöydän ääressä, kuumat lautaset edessä...
Illallista syödessä alkoi lavea keskustelu -- sanottiin
kohteliaisuuksia joka kerta kun Thinka toi uuden ruokalajin, höyryäviä
herkkuja suorastaan paistinpannusta, -- olipa oikein muhkeat
teurastuskekrit! -- sitäpaitsi vanhaa, oivallista pullo-olutta;
jouluksi valmistettu oli vielä liian nuorta -- ja pari kolme oivaa
ryyppyä.
Vouti ymmärsi ja huomasi selvään mitä talossa oli tekeillä ja miten
rouva ja hänen tyttärensä olivat puuhassa.
Thinka korjasi ruuan pöydältä ja toimitti kaikki niin ketterästi ja
meluamatta, ilman joutavaa puhetta ja puuhaa -- ja niin huolellisesti,
niin ajattelevaisesti! Ennenkuin tiesikään oli heillä edessään pöydällä
piiput ja totilasit, sekä höyryävä vesikannu...
Vouti Gülckeen uteliaat, pienet silmät mulkoilivat kaukana toisistaan,
ja ne saattoivat katsella yht'aikaa kahdelle suunnalle, kun taaskin
hänen pyöreä, paljas kaljupäänsä loisti suoraan sitä kohtaan, jonka
kanssa hän haasteli. Oikeinpa hän tarkasteli nuorta, hieno-ihoista
tyttöä, joka oli niin solakkavartaloinen ja soma ja puuhaili niin
äänettömänä ja suloisena...
"Sinä olet onnellinen mies, kapteeni!" jupisi hän itsekseen.
"Ryyppää hiukkanen vielä, vouti", lohdutti hyväntahtoisesti kapteeni ja
kilisteli lasia hänen kanssaan.
"Niin, mikä sinulla olisikaan hätänä, kun on hauskuutta kodissasi ...
mihinkä vaan käännyt, niin saat pehmeän pään-aluksen levähtääksesi ...
ja niitä riittää lähettää kaupunkiinkin... Mutta katsos, minä",
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä -- "minä istun vaan konttorissani
pöytäkirjojen ääressä!... Tiedätkö, minuakin kovasti hemmoteltiin...
No niin, älkäämme puhuko siitä! Varmaankin ansaitsin minä sen
rangaistukseksi yhdestä ja toisesta."
"Eikö totta, neiti Kathinka!" sanoi hän leikillisesti, kun Thinka
astui sisään, -- "että se vouti on ilkeä, kun hän näin kesken
teurastuspuuhianne tuli teitä häiritsemään? Mutta sallikaa hänelle vähä
kodin hauskuutta, hän kyllä tarvitsee sitä, kun omasta kodistaan sen on
kadottanut"...
"Kas sitä, olin aivan unohtamaisillani!" huudahti hän samassa ja
kiiruhti piippu suussa pöytäkirjalaukkunsa luo, joka riippui tuolin
reunalla oven suussa. "Minulla on muassani teille toinen osa 'Viimeistä
Mohikania', jonka Bina Scharfenberg lähetti ... ja minun piti tuoda
hänelle -- niin mitähän se olikaan? Se on tuolle paperilipulle
kirjoitettu: -- 'Oikullinen nainen', kirjoittanut Emélie Carlén!"
Vouti otti kirjan kiireesti laukustaan ja antoi sen Thinkalle.
"Älkää nyt vaan unohtako antaa sitä minulle huomenna!" sanoi hän
uhkaavaisesti, "muuten suuttuu Bina Scharfenberg minuun silmittömästi!
-- Ei ole hyvä joutua hänen käsiinsä!"...
Thinka innokkaasti tarkasteli ensimmäisiä riviä voudin vielä puhuessa,
-- nähdäkseen varmaan, että tämä vaan oli jatkoa ... ja kohta oli hän
taas tullut takaisin huoneestaan, kädessään loppuun lukemansa Carlén'in
romaani ja ensimmäinen osa "Viimeistä Mohikania" pantuna rihmalla
sidottuun paperikääreesen.
"Neiti Thinka, tehän olette tarkka kuin asioitsija!" sanoi hän
leikillisesti, pannen hitaasti kääreen laukkuunsa, ja toinen hänen
pieniä silmiänsä loisti herttaisesti Thinkaa kohti.
Vaikka oli ollut teurastuspuuhia jo aamusta varhain, ei Thinka
kuitenkaan voinut levolle mentyään olla katselematta kirjaansa.
Hän luki luvun toisensa perästä, päätti aina lopettaa seuraavaan, mutta
turhaan. Kello kaksi yöllä paloi vielä kynttilä pään-aluksen takana;
Thinka nautti lukemisesta ja otti sydämestään osaa viimeisen Mohikanin
moninaisiin vaaroihin ja vainoomisiin.
Rouva Jäger ihmetteli, miten sinä talvena kului niin paljon
talikynttilöitä.
Voudin täytyi syödä vähä lämmintä aamiaista, ennenkuin hän sai lähteä
matkalle.
Ja nyt otti hän jäähyväiset ja kiitti hauskoista kotoisista hetkistä,
-- vaikka oli tullut näin häiritsemään; -- "oi rouva Jäger, kyllähän
teidänkin mielestänne tulin sopimattomaan aikaan! -- vaikka olettekin
saaneet apua taloudessanne... Niin, neiti Kathinka, minä olen kyllä
tarkastanut teitä; eihän minulla turhaan olisikaan poliisinsilmät!...
"Näkymättömänä, vaan kuitenkin aina saapuvilla, niinkuin hiljaisena
hyvänä haltijattarena kodissa, -- eikö se ole parasta, mitä voi
naisesta sanoa?" sanoi vouti kohteliaasti Thinkalle, sitoi vyön
turkkinsa ympäri ja meni reen luo ja sulaa lempeä hohti hänen
kasvoistansa; niiden alapuolta himmensi vaan harmahtava parrantynkä,
kun ei aamulla ollut ehtinyt sitä ajaa.
"Kunnon mies, tuo vouti!... Hänelläpä vasta on sydän", sanoi kapteeni,
palattuaan iloisena huoneesen, ja hieroen pakkasesta kohmettuneita
käsiään.
-- Mutta voimalliset ruoat teurastus-aikana tekivät isän sairaaksi!
Lääkäri kehoitti häntä juomaan vettä ja kävelemään vahvasti --
totikestit ainoastaan silloin tällöin olivat vaan virkistykseksi.
Ja kun joulu tuli kohta sen jälkeen, niin ei tuo veren nousu päähän
ensinkään vähennyt.
Isä kulki alakuloisena, vaan ei tahtonut antaa iskeä suontansa useammin
kuin tavallista oli eli kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Vaan pienten pitojen jälkeen, jotka pidettiin torstaina Buchholz'ille,
henkikirjurin apulaiselle, tuli hänen tilansa oikein surkeaksi... Hän
kuleskeli onnettoman näköisenä ja huomasi kaikkialla vaan tappiota,
laiminlyömistä ja vääriä laskuja.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää hakemaan lukkari Öjsethiä!
Paitsi kirkollisia toimiaan, opetti tämä vielä nuoria lukemaan, rokotti
ja iski suonta.
Kuinka hän ensimainittuihin toimiin pystyi jääköön mainitsematta;
mutta jälkimmäisistä voi sanoa, että hän oli syypää suureen
verenvuodatukseen, koska oli laskenut ämpärittäin kyläläisten verta
heidän suonistaan eikä suinkaan vähimmässä määrin verekkään kapteenin
verta, jota hän nyt säännöllisesti useampina vuosina oli vähentänyt.
Vaikutus oli suuremmoinen. Tukahuttavaa, kuumaa ukkosen ilmaa, joka oli
täyttänyt melkeinpä jokaisen raon koko talossa, ja synkistyttänyt
jokaisen kasvot, seurasi nyt kirkas auringonpaiste... Thinkan kanssa
laskettiin leikkiä ja tuumailtiin, miten koko perhe lähtisi kesäksi
katsomaan sotajoukon harjoituksia!
Mieli-ala oli niin iloinen, että äiti nyt uskalsi ottaa tilaisuudesta
vaarin, puhellakseen Jörgenin koulunkäynnistä; -- kaikki mitä täti
Alette oli luvannut asunnon suhteen ja muut asianhaarat olivat nyt
tarkoilleen määrättävät.
Laskettiin ja mietittiin niitä näitä, otettiin keskustelun-alaiseksi
kaikki pienimmätkin seikat kaupungin-olosta ja kulungeista.
Kapteeni selitti suuttuneilla kysymyksillään niitä suunnattomia menoja,
joilla äiti näkyi tahtovan saattaa häntä suorastaan perikatoon.
Vaan rouva taas uutterasti ja suuttumatta toi esiin mahdollisia tuloja,
tuoden vähän väliä esiin kaikellaista, mistä he saisivat voittoa.
Jos joskus, hänen alituisesti kertoessaan samaa, hänen päänsä joutui
pyörälle, niin että hän puhui liikoja, kesti monta ikävää hetkeä,
ennenkuin hänen onnistui rauhoittaa miehensä mieltä.
Kapteenia piti vähitellen totuttaa siihen, siksi kuin hän ymmärsi sen
verran, että taisi edes nähdä ja ajatella. Mutta taitavan ja
väsymättömän purjehtijan lailla osasi äiti myrskyssäkin pitää
tarkoitusperää silmällä ja niin alus vähitellen läheni toivottua
rantaa.
"Nämät rahat!" äidistä yhtä vaikeata niistä puhua kuin koskettaa
paisetta, jota kuitenkin täytyi leikata.
Seuraus oli, että kapteeni vähitellen siihen myöntyi ja tuli nyt
innokkaimmaksi puuhaajaksi.
Jörgeniä tutkittiin joka aineessa. Hänen täytyi istua konttorissa ja
kapteeni itse piti ankaraa huolta hänen lu'uistaan.
* * * * *
"Se seikka on kuin ikäinen", luki kapteeni... "Jos kana muutama kerta
pyörähytetään ja sitte pannaan selälleen maata ja vedetään liidulla
viiva pitkin nokkaa, niin makaa se aivan hiljaa eikä tohdi liikkua! Se
varmaankin luulee, että se on nauhalla sidottu kiini siihen paikkaan.
Minä olen kokenut sitä niin monta kertaa, sen tervehdyksen voit kertoa
hänelle, Thinka!"
"Mutta minkätähden Inger-Johanna senlaista kirjottaa", kysyi äiti
totisena.
"No, no, ei minkään tähden -- muutoin vaan". Thinka oli edellisenä
päivänä saanut erityisen kirjeen vanhempien kotelon sisässä, sisarilla
oli vähän neuvottelemista äidin syntymäpäivän johdosta.
Siinä kirjeessä oli Inger-Johanna samalla pitänyt hänelle esitelmän
siitä, miten Thinkan pitäisi tehdä vastarintaa ja oleman uskollinen
lemmitylleen jos todella pieninkään rakkauden kipinä vielä kyti hänen
sydämmessään. Kertomus kanasta ja liituviivasta oli Grip'in vertauksia.
Naiset tavallisesti antoivat kuvitella itselleen kaikenlaista ja olivat
valmiit vaikka kuolemaan jos vaan sattuivat saamaan liituviivan
nokkansa eteen!
Saattoipa se olla totta, arveli Thinka ... mutta koska kerran kaikki
vastustivat sitä ja kun hän näki, miten isä ja äiti siitä huolistuivat,
niin -- hän huokasi itku kulkussa, -- oli liituviiva todellakin
vahvempi, kuin mitä hän kestää voisi...
Inger-Johannan kirje teki hänet synkkämieliseksi. Hän tiesi olevansa
niin onneton, että olisi voinut itkeä, kun vaan joku häneen katsahti.
Ja sitä teki äiti päivän kuluessa useampia kertoja; luultavasti hän oli
itkusta aivan punaisena.
Yöllä luki hän Van der Velde'n kirjoittamaa Arvid Gyllenstjernaa ja
vuodatti katkeria kyyneleitä.
Sisaren kirje sisälsi erityisesti hänelle jotain, joka ei ollut isää
eikä äitiä varten.
... "Sillä tiedätkös, Thinka! se joka on käynyt täällä kaikki
tanssijaiset, niinkuin minä, ei enää kulje sokeana tuon silmiä
häikäisevän loiston ohi, vaan katselee tutkistelevaisesti
ympärilleen; pitäisi tulla ihmisissä jonkinlainen muutos ja
samoin heidän keskusteluissaan. Mokomat tanssijaispuhelut!
"Minä sanon, niinkuin Grip; minä olen kyllästynyt, kyllästynyt,
aivan kyllästynyt siihen. Tätikään ei niin innokkaasti tahdo
minua enää sinne, vaikka monta kertaa innokkaammin kuin minä itse.
"Minua pidetäänkin nyt ylpeänä, arvostelevana ja jos jonakin,
sentähden, ett'en aina keksi jotain juttelemista heidän kanssaan.
"Tädin mielestä on jonkinlainen omituinen jäykkyys tullut entisen
'vilkkaasen luonteeseni', luontainen 'levollinen arvollisuus',
joka miellyttää ja kiihoittaa, juuri sitä siis, joka oli suotavaa!
"Lieneeköhän se sitä laatua kuin kiinalaisten kuumaan taikinaan
leipoma jääpalanen, josta yhdessä luimme, muistathan?
"Tädillä on tänä vuonna monet tuumat. Nyt pitäisi meidän molempien
puhua keskenämme ainoastaan ranskaa! Mutta en oikeastaan pitänyt
siitä, että hän kirjoitti kapteeni Rönnoville minun täydellisesti
sitä osaavan. Minä en suinkaan tahdo, että hän, palattuaan
takaisin, kuulustaa minua niinkuin koulutyttöä. Ääntämisenikään
ei ole 'suloista', kuten täti sanoo.
"Minä en todellakaan häntä enää ymmärrä. Jos joku, niin juuri
hän voisi ja olisi velvollinen tähän aikaan puolustamaan Grip'iä,
mutta päinvastoin hän iskee kiini hänen sanoihinsa, milloin
vaan voi.
"Grip on ruvennut pitämään sunnuntaikoulua tahi esitelmiä niille,
jotka vaan haluavat tulla kuuntelemaan. Tämä tietysti herättää
huomiota, sen arvaat! Ja täti kohottaa olkapäitään ja ennustaa
jo edeltäkäsin, että Grip kohta tulee eroamaan hienon seura-elämän
piireistä, vaikka täti ennen aina on ollut ensimmäinen, joka oli
hänestä hauskuutettu ja jonka mielestä Grip keksi jotain uutta!
Minun mielestäni täti menettelee alhaisesti!"...