Kapteeni oli pitänyt merenvahapiippunsa kantta liidulla kirkastettuna
kolme päivää perätysten eikä malttanut ottaa sitä alas laudakolta. Hän
oli pitänyt oikeat puhdistamistalkoot, siivottiin pois vanhat tupakan
jäännökset, piipunperät ja maahan varissut nuuska ja kapteeni veisti
monta uutta hammasluuta kuluneitten sijaan. Hän oli pyytänyt lukkarin
paraimman taitonsa mukaan pianoa virittämään, ja asetti kaksi
valkoiseksi maalattua rahia kuistiin. Puutarhanaitausta oli nyt
vihdoinkin monen aikomuksen perästä korjattu ja siinä välkkyi siellä
täällä vereksiä valkeita riukuja ikäänkuin uudet hampaat, jotka
pistävät näkyviin vanhan harmaan hammasrivin välitse. Puutarhan
käytävät siivottiin ja sannoitettiin, piha lakaistiin ja vihdoinkin
saatiin kaivon ympärille aita, joka aina piti sinne saataman lasten
pieninä ollessa.
Kapteeni se oli, joka oikein innoissaan nyt talossa puuhasi.
Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi
polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli
maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle
asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte
joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:
"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!... Jos tulee hieno
neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on
se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"
Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin
hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti
hänen eteensä:
"He, Kari! He, Siri ... tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin
varaksi!"
Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla
olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada
purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä
haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti
hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä
tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä,
jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois
Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti
korvan juuressa.
Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti
tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen,
jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken
pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota
vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.
Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon
ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä
basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun
Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla
kohdalla, toisella puolella järveä.
Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen
sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen
ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine
pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.
-- Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään,
kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa
ohikulkevalle joku sana.
Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja
hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen
matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky.
Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta
huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit
iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.
... Siellä seisoivat äiti, isä, Jörgen, Thea ja alaupseeri Tronberg
laukkuinensa talon kulmassa ja talon väki sekä palvelustytöt
porstuassa; -- ja Iso-Ola odotti saadakseen nostaa neitiä rappusille,
mutta tämä hyppäsi itse alas kiesin astuimelta suorastaan isän syliin;
sitte suuteli äitiä, syleili Theaa ja tukisti Jörgen'iä sekä pyöritteli
häntä rappusilla, että hän oikein tuntuvalla tavalla saisi ensi
vaikutuksen sisaren kotiintulosta.
Niin, hän oli pudottanut päivänvarjonsa portaille ja palvelustyttö toi
sen hänelle. Äiti pani sen huolellisesti säilöön, ... tuo kallis, hieno
päivänvarjo, jossa oli oikein norsunluinen varsi, se oli maannut
hetuloineen portaitten ja pyörien välillä.
Kapteeni otti itse häneltä vaipan ... hiukset, puku, hansikkaai, --
sellaiselta hän siis näytti! ... hienosti kasvatettu nainen kiireestä
kantapäähän.
Ja nyt Giljen aurinko oli edustuvassa!
"Minä olen koko päivän rattailla istuessani ikävöinyt tuota tupakan
hajua ja olen halunnut nähdä savupilviä pääsi ympärillä, isä! Luulenpa,
että sinä olet vähä lihonnut ... ja vieläpä juhlatakki! ... minä olen
aina kuvaillut sinua puettuna tuohon vanhaan, kiiltävään! -- Ja
äiti! ... äiti!"... Inger-Johanna juoksi hänen jälkeensä ruokahuoneesen,
missä viipyi kauan aikaa.
Sitten tuli hän sieltä rauhallisempana.
Keittiössä loisti kirkas tuli. Siellä seisoi Marit, lyhyt-kasvuinen,
punaposkinen tyttö, jolla oli valkoiset hampaat ja pienet kädet,
hämmentämässä puuroa, niin että hiki tippui otsalta; hän kyllä tiesi,
että Iso-Ola tahtoi puuroa niin kovaksi, että viisitoista miestä voisi
tanssia sen kuorella; -- ja nyt tuli neiti hänelle avuksi... Sitten
täytyi Inger-Johannan mennä kehräämään Torbjörgin rukilla.
Kapteeni kyynelsilmin seurasi häntä katseillaan ja kun he taas tulivat
sisään, sai Inger-Johanna kaapista pullon, antaakseen jokaiselle
ulkoväestä ryypyn kotiintulijaisiksi.
Huoneessa odotti illallinen; puhtaalla pöytäliinalla oli tuoretta,
punaista lohta ja hänen mieliruokaansa mansikoita ja kermaa.
-- -- Ei puhettakaan siitä, että häntä herätettäisiin kun hän oli eilen
illalla matkasta väsynyt, niin oli isä sanonut!
Ja sentähden istuikin Thea oven takana kello seitsemästä saakka,
odottaen, että sisältä kuuluisi jotain melua, niin että hän olisi
voinut rientää sinne viemään tarjotinta pienine leivoksineen, -- sillä
Inger-Johannan piti juoda kahvia heti herättyä, sängyn ääressä.
Jörgen piti hänelle seuraa, tutki innokkaasti hänen kirstunsa
kummallista lukkoa ja tarkasteli hänen keveitä hienoja kenkiänsä. Hän
silitti niillä otsaansa ja nenäänsä ja henkäsi niiden kiiltävälle
nahalle, joka silloin hetkiseksi tummeni ja kävi kosteaksi.
Nyt heräsi Inger-Johanna, -- ovi aukeni ja sisään astuivat Jörgen,
Thea, Vahti ja heidän jälestään Torbjörg kahvin kanssa.
Niin, nyt hän oli kotona!...
Tuoreen heinän tuoksu tunkeutui sisään avonaisesta ikkunasta ja hän
kuuli miten heinäkuormaa ryskien ajettiin navetan parvelle.
Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta kapeaa laaksossa kiertelevää jokea ja
vuoren kukkuloita, jotka jyrkkinä kohosivat taivasta kohti läpi keveän
sumuvaipan, ymmärsi hän käsittää äitinsä tunnetta, kun tämän mielestä
oli ahdasta täällä ja kun oli kaupunkiin kolmekymmentä yksi pitkää
penikulmaa. Mutta oli täällä niin tuoksuvaa ja ihanaa, -- ja olihan hän
nyt kotona Giljellä!
Mutta hänen täytyi lähteä mukaan heinään ja Jörgen sai pitää kiini
pukista, joka tahtoi puskea, niin että hän pääsisi ohitse, ja sitte
katseli hän Jörgen'in verstaata ja metsästyskivääriä, jota veli
par'aikaa salaisesti itselleen valmisteli vanhan pyssyn lukosta ja
piipusta.
Tämä oli erityinen luottamus hänen täysikasvuiseen sisareensa, sillä
ruudin ja kiväärin käyttäminen oli Jörgeniltä mitä ankarimmin
kielletty, mutta se ei estänyt häntä säilyttämästä isänsä isojyväistä
patruunaruutia piilopaikoissa missä mitäkin mäkien rinteillä.
Ja niinpä tuli Inger-Johanna olemaan Theankin kanssa ja sai tietää yhtä
ja toista puutarhasta ja seurasi isää hänen kävelymatkoillaan sinne
tänne; ... he kulkivat pitkin karjatietä liehuvien sananjalkojen,
paksujen koivunrunkojen ja viheriäisten lehtien välitse ylöspäin
viettävälle Giljen harjulle.
Hän oli iloinen, melkeinpä kuin hurmautunut kolme, neljä päivää
kotiintulonsa jälkeen!
Mutta vasta sitten kun kaikki tuli ikäänkuin jokapäiväiseksi,
alkoi äiti puhua yhtä ja toista talouden toimista ja tutustuttaa
Inger-Johannaa kaikellaisiin huoliinsa ja suruihinsa.
Mitä tulee Jörgen'istä? Pitihän heidän kerrankin koetella saada hänet
kaupunkiin! Äiti oli usein aikonut kirjoittaa täti Alettalle ja
neuvotella hänen kanssaan ... isää ei saisi huolestuttaa liian suurilla
rahamenoilla... Jos täti Alette ehdottelisi ottaa hänet luoksensa
asumaan, niin ei isälle tulisi kovin suuria rahamaksuja. Voisivathan he
lähettää sinne monta lajia ruokatavaraa, voita, juustoa, reikäleipää,
palvattua lihaa ja niin usein kuin vaan sattuisi olemaan kaupunkiin
kulkevia.
Hänen piti talven kuluessa alkaa puhua isän kanssa, kun vaan oli saanut
tietää, mitä täti Alette siitä ajatteli.
... Ja Thinkan kanssa oli hän kokenut paljon! Äiti oli niin paljo kuin
taisi koetellut pitää sitä isältä salassa, -- sinä tiedät kuinka vähä
isä kestää huolia, -- ja hän oli joka keskiviikko kaikin tavoin
koettanut vartioida Jörgen'iä hänen tuodessaan postia, että hän
kaikkein ensiksi saisi Thinkan kirjeen.
Äiti oli keväällä kirjoittanut useampia kirjeitä ja kuvaillut hänelle,
minkä tulevaisuuden hän itselleen valmisti, jos hän heikkoudessaan ja
mielettömyydessään ei koettaisi vastustaa ajattelematonta rakkauttaan
konttoristi Aas'iin.
Mutta alussa tuli sieltä vastaukseksi kirjeitä, jotka olivat vallan
toivottomia. Saattoihan sitä tyytyä vähempäänkin, hän kirjoitti; oli
nimittäin puhetta vähäisestä nimismiespaikasta, ja sen sanoman hän
viimeiseltä luuli tepsivän. Äiti oli totisesti koettanut kuvailla
hänelle, millä lailla tuonlainen asia voisi päättyä. Jos mies tulisi
sairaaksi ja kuolisi, -- mihin sitte hän joutuisi koko lapsilauman
kanssa?
Täytyy voittaa tuonlainen ensimmäinen mielenhurmaus... Tuleehan hän
kotiin jouluksi ja toivottava on, että hän silloin on muuttanut
mielensä!... Onhan Birger veljeni tosin hyvin tuittupäinen; mutta että
kohta saatuaan asiasta vihiä siihen määrään asti kiivastui, niinkuin
kälyni kirjoitti, että hän antoi Aas'ille matkapassin ja kokonaan eron
virasta ja lähetti hänet samana päivänä pois luotansa, se näkyy
kuitenkin tehneen hyvän vaikutuksen... Pari viimeistä kirjettä
ilmoittavat, että Thinka on rauhallisempi"...
"Thinka on kauheasti taipuvainen!" huudahti Inger-Johanna säihkyvin
silmin. "Luulenpa, että he vielä lopuksi voisivat hillatakin hänet ja
panna ruukkuun ja sitoa ruukun suu kiini; hän ei rahtuakaan nurisisi.
Jos setä Birger olisi tehnyt minulle sillä lailla, niin en olisi
viipynyt siellä päivääkään kauemmin!"
"Inger-Johanna! ... Inger-Johanna!" pudisti Äiti päätään. "Tuo on
vaarallista; sinua on hemmoteltu. Ainoastaan harvat -- ani harvat
meistä naisista saavat tehdä mitä mieluimmin haluavat!"...
-- -- Kapteeni ei laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta näyttääkseen
muille pääkaupungista kotiin tullutta tytärtään.
Hän oli hyödykseen käyttänyt aikaansa, sillä nousevan viikon
alussa piti hänen lähteä virkamatkoilleen pitäjälle ja sitten
ase-harjoituksiin.
He olivat käyneet kirkonkylässä pappi Horn'in luona, pysähtyneet tiellä
tervehtiäkseen lukkari Semmeling'iä ja nimismies Bardon Kleven'iä ja
sunnuntaiksi heitä pyydettiin vouti Gülckes'in luo, -- puolenviidettä
peninkulman päähän laaksoon päin.
Vanhat, satoja kertoja korjatut vaunut vedettiin esiin katoksesta ja
niiden aisojen välillä piti Pikku-Mustan ja Valkon -- sokea Liinukka
oli jo aikoja sitten pois talosta -- jatkaa sopimus-yrityksiään, joita
kolmen kuukauden aikana olivat saaneet pilttoossa harjoitella.
Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin
mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen
ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät
puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.
Kapteeni oli yleensä tunnettu suuresta säntillisyydestään; jo kello
puoli viisi aamulla kulki koko perhe matkapuvussaan, kapteeni ja
Jörgen, housunlahkeet ylöspäin käännettyinä ja naiset, hameet
sonnustettuina, jalkaisin Giljen mäkiä -- ne kun olivat korkeimmat koko
matkalla -- Ison-Olan ajaessa tyhjiä vaunuja maitotielle.
Valko jaksoi paremmin vetää, kuin myötämaassa pidättää vastaan,
jonkatähden Musta oikeastaan sai yksin jännittää voimiansa alamäissä ja
Iso-Olan, kapteenin ja Jörgen'in täytyi taas ylämäissä auttaa.
Päivä tuli rasittavan kuumaksi ja vaunut vierivät tukehduttavassa
pölyssä, joka kohosi hevosten jaloista ja vaunujen pyöristä. Mutta kun
koko matka enimmiten oli myötämaata, täytyi hevosten joskus penikulman
perästä levätä ja puhaltaa.
Kello puoli yksi ei heillä enää ollut kuin lautalla mentävä joen yli ja
siitä vaan rannan töyräs noustavana voudin pihaan.
Lautalla vähä jo järjestettiin pukuja, ja kapteeni otti vaunujen
kirstusta uuden virkatakkinsa ja pani sen päällensä. Sitä lukuun
ottamatta, että Jörgen oli pyörien voiteesta saanut likaa uusille
housuillensa, ei koko matkalla tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta.
Kohta kuin he saapuivat rannalle, näkivät he henkikirjurin vaunujen
vierivän portille päin ja pihalla tunsivat he lääkärin ja prokuraatorin
kiesit... Siellä seisoi vouti itse auttaen henkikirjurin rouvan ulos
vaunuista, asian-ajaja ja tyttäret olivat kaikki vielä portailla.
Naisten täytyi tietysti matkan jälkeen puhdistaa ja sievistellä
pukujaan, ennenkuin mielestään taisivat näyttäytyä. Prokuraatorin
molemmat tyttäret olivat puetut erittäin hienosti, toinen punaiseen,
toinen valkoiseen hameesen, ja henkikirjurin kolmesta tyttärestä oli
kahdella valkoinen, yhdellä sininen puku.
... Jotkut erityiset asianhaarat ovat kaiketi olleet syynä siihen, että
kapteeni vähäisillä varoillaan saattoi antaa tyttärensä käydä ruskeassa
silkkipuvussa ja kiiltävissä vaatekengissä, kuiskasi rouva Scharfenberg
vanhalle neiti Horn'ille; se oli varmaankin kaupungista maaherran
rouvan vanha, korjattu puku.
Asianlaita oli niin, että nuori Horn, jonka luultiin tulevan isänsä,
kirkkoherran, apulaiseksi, oli paljon kohteliaampi Inger-Johannalle
kuin rouva Scharfenberg'in tyttärelle, Bine'lle, jonka kanssa Horn
jo melkein oli kihloissa; ja asian-ajajakaan ei ollut huomaamatta
Inger-Johannaa, kumpikin olivat kilvan hankkimassa hänelle tuolia!
Sohva oli erityisesti jätetty henkikirjurin ja kapteenin rouvaa varten.
Sekään ei rouva Scharfenberg'in mielestä ollut paikoillaan, koska hänen
miehensä oli koroitettu toiseksi henkikirjuriksi pitäjässä ja syynä
siihen, että vouti tänäänkin oli kutsunut rikkaan Matami Giljen
luoksensa, oli, niinkuin hänen miehensä sanoi, ainoastaan yleisen
suosion hakemista, sillä hän pysyi kuin pysyikin aina entisellään, --
maakauppias Gilje'n leskenä!
Aika tuntui pitkältä heidän istuessaan ja keskustellessaan, ennenkuin
päivällisen kunnia, suuri paisti, oli tarpeeksi asti paistunut ja rouva
tuli kuiskaamaan miehellensä, että tämä saisi kutsua vieraita ruualle
suureen saliin.
Ainoa, joka oli hymyillyt ja puhellut päivällisen edellä, oli
Inger-Johanna, ja oli ruvennut vilkkaasti juttelemaan henkikirjurin ja
sitten Horn'in sekä sotalääkärin kanssa.
Rouva Jäger puri levottomana huuliaan, istuessaan sohvalla, ja näytti
olevansa innostuneena rouva Brinkman'in puheesen; hän tiesi mitä he
kaikki selän takana tulivat hänestä sanomaan...
Keskipäivä oli ollut jotenkin kuuma. Vaan matkalla tullut väsymys ja
nälkä oli voudin yltäkylläistä ruokaa nautittua, puheitten ja laulun
vaihdellessa muuttunut iloiseksi mieli-alaksi.
He istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, kunnes henkikirjurin nariseva
tuoli ilmoitti, että jo oli aika nousta.
Vouti seisoi nyt siellä lihavana ja loistavana, ottaen vastaan
kiitoksia ruuasta, ja vaadittuaan sai hän palkinnoksi isännän virastaan
suutelon jokaiselta nuorelta naiselta.
Miehet istuutuivat kahvikuppineen viileään käytävään ja portaille,
taikka menivät tupakkipiippu suussa pihalle, sillä aikaa kuin naiset
istuivat edus-tuvassa kahvipöydän ääressä.
Henkikirjuri puheli jokseenkin ääneensä voudin kanssa, ja kapteeni
seisoi punaisena ja palavissaan pihalla vilvoittelemassa.
Tohtori tuli hänen luoksensa ja taputti häntä olkapäälle:
"Voutipa otti tapin tynnöristä tänään; me joimme vahvasti!"
"Oi, -- jospa nyt vaan olisi piippu! -- ja saisi laiskotella"...
"Onhan sinulla se kädessä, mies!"
"Onko? -- mutta täytetty, näetkö!"
"Sinähän juuri täytit sen tuolla sisällä"...
"Minäkö?... En suinkaan! mutta tulta, näetkös, tulta"...
"Kuule, Jäger! Scharfenberg on vielä tuolla ylhäällä päivällislevolla."
"Niin, niin; mutta muistatkos Valkoa, sillä sinä petit minua
häpeällisesti."
"Älä lörpöttele, Petter! Sinun seimenpureskelijasi nakerteli itseänsä
melkein läpi seinän... Madeira, tiedätkös, oli kovin väkevää."
"Kuules Rist! -- tyttäreni Inger-Johanna"...
"Niin, näetkös Petter, -- minä annan sinulle anteeksi, että hän saattaa
sinut oikein mielettömäksi, hän kyllä voi panna muittenkin päät
pyörälle!"
"Hän on -- suloinen -- suloinen!" ääni kuului arveluttavan
liikutetulta.
Molemmat sotilaat marssivat sitten hiljaisessa tahdissa ylös
makuuhuoneesen.
Pitkä Buchholz, henkikirjurin asian-ajaja, seisoi kahvikuppi kädessä
jäykkänä ja äänettömänä käytävässä, nojautuen seinää vasten; hän
mietiskeli, taisiko kukaan hänestä mitään huomata. Hän oli käynyt
sisällä naisten luona ja koetellut keskustella neiti Jäger'in kanssa.
"Oletteko olleet täällä kauan aikaa, neiti Jä-äger?"
"Kolme viikkoa."
"Ja kuinka ka-auvan aiotte viipyä?"
"Elokuun loppuun."
"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.
"En ollenkaan."
Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa.
Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.
Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven
suloisesta mausta sekä -- asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti
siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli
mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen
kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta -- johon hän
tiesi olevansa kykenemätön.
Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat
menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."
Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota
oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi...
"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan.
Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän,
nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa ...
"kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."
Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti
istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin
käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle,
että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti
juoksee, -- niin että sukat oikein tulevat näkyviin! -- Mutta matami
Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän
ivallisesti, -- "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä
haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin
hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."
Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai
tilaisuutta:
"Älä juokse noin kiivaasti, lapsi! Se ei näytä kauniilta ... täytyy
antautua kiinni!"
"Tuolle asianajajalleko, -- en ikipäivinä!"
Rouva Jäger huokasi.
He leikkivät iltaan asti, jolloin päivällisestä saakka kaivatut herrat
näyttäytyivät tarpeeksi levänneinä ja valmiina illan kuluessa vielä
pelaamaan korttia.
"Mutta Jörgen... Missä on Jörgen?"
Hän tuli huudon kuultuansa kalpeana ja kylmä hiki otsalla alas, vaikka
varsin reippaasti, konttorirakennuksesta, missä oli istunut polttamassa
salaa tupakkaa voudin konttoristin kanssa. Kortinpeliä jatkettiin
illallisen jälkeen monenlaisilla kirouksilla ja vaihtelevalla onnella,
kapteenin, voudin ja prokuraatorin kesken.
Toisessa huoneessa istui rouva Jäger levottomasti odottaen isän
poislähtöä ... heillä oli pisin matka kotiin ja kello oli jo kymmenen.
Vouti oli turhaan kehoittanut heitä jäämään yöksi; mutta se ei nyt
mitenkään sopinut, Jäger'illä oli aivan päteviä syitä, joiden tähden
heidän täytyi seuraavana aamuna olla kotona.
Hänen hiljainen toivonsa oli, että pikku, teräväkielinen rouva
Scharfenberg rohkenisi näyttäytyä herrojen huoneen ovella.
Mutta sitä iltaapa kesti; -- toiset rouvat varmaankin puolestaan
luottivat häneen!...
Hän viittasi Inger-Johannalle.
"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että
jo olisi aika lähteä; ... mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"
Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa -- sen jälkeen kuin
vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen
"vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan
kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen
massahtelevista suuteloistaan.
Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.
"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.
Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa,
kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän
puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja
äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein
mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli
onnistunut päästä voudin suutelemisista.
Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin --
mäkiä ylös ja mäkiä alas -- ... hiljaan vaan, askel askeleelta --
paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta
kovemmin.
Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua
vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa
kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja
yö levitti hämärän huntunsa yli seudun... Iso-Ola haukotteli, kapteeni
haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin
huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan
puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle...
Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen
sammakon, pienine uteliaine silmineen ... ja sitten se hyppäsi
isomahasena ja kömpelönä ... suoraan häntä kohti...
Hevoset pysähtyivät.
"Hui! -- minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten
viluisena.
"Meidän täytynee astua alas!" virkkoi kapteeni unisesti ... "näissä
Rognerud'in mäissä äiti voi jäädä istumaan Thean kanssa."
Päivä koitti... He näkivät auringon kulloittavan taivasta ja alas
tunturin kukkuloilta. Se ensin ikäänkuin kätkeytyi heiltä, kunnes se
vihdoinkin nousi itäisen harjun yli ja loi punaisen valonsa metsän
rinteiden ja läntisten kukkuloiden yli, alas nurmikolle asti, jossa se
kimalteli kasteessa.
Yhä vielä sitä rytkytetään mäkiä ylös, toisia alas. Giljen niityillä
oli työväki jo kauan aikaa ollut levittelemässä heiniä, kun he näkivät
kapteenin vaunut.
"Oikeinpa tuntuu hauskalle päästä jälleen omaan kotiinsa!" sanoi rouva
Jäger... "Saa nähdä, onko Marit muistanut savustaa lohia."
Marit tuli etehisen ovesta heitä vastaan.
"Tänne tuli eilen illalla hieno matkustaja kaupungista ... sama, joka
kävi täällä kaksi vuotta sitten ja sai saappaansa paikatuiksi... Kun en
keksinyt parempaa keinoa tein hänelle vuoteen siniseen kammariin!"
"Vai niin! -- ylioppilas Grip!... Hän on varmaankin matkalla kotiinsa."
Äkkiä katsahti äiti Inger-Johannaan ja tuli miettiväisen näköiseksi.
Kiireesti nousi hän alas vaunuista.
* * * * *
"Jäger lähtee huomenna virkamatkoilleen kauas tuntureille Grönnelidin
karjamajoille säätereille saakka!" selitti rouva, "ja sitä varten on
paljo valmistuksia".
"Vai nii -- inkö? Joko varhain huomenna?" kysyi ylioppilas pannen
painon sanoihinsa.
"Aikomukseni on matkustaa kotiin suoraan tunturien yli, samoin kuin
viimein täällä käydessäni ... sillä kaupungin tomusta ja lukujeni
aprikoimisista päästyäni halajan hengittää raitista ilmaa."
"Mutta sittenhän voisittekin seurata Jäger'iä, teillä olisi ainakin
viisi tahi kuusi penikulmaa tuntureilla yhdessä matkustettavaa, -- ja
Jäger olisi todellakin iloissaan, jos saisi teiltä seuraa! -- Ette
suinkaan paheksu jos valmistan teille vähän evästä?"
"Kiitoksia, kiitoksia hyvä rouva kaikesta ystävällisyydestänne."
"Hän ei tahdo pitää minua kauemmin, kuin harmillista!" mutisi
ylioppilas, kuljeskellessaan aamupäivällä edes takaisin pihalla; kaikki
muut paitsi rouva olivat nukkumassa.
Mutta ei hän tullut tänne saatellakseen kapteenia...
Iltapäivällä, kun ilma tuli viileämmäksi, lähtivät kapteeni,
Inger-Johanna, Jörgen ja ylioppilas Grip kävelemään kaunista tietä
pitkin myllylle päin. Iso-Ola ja talonvouti Aslak seurasivat heitä;
myllyn pyörässä oli jotain korjattavaa, sillä oja oli melkein kuiva.
Miehet seisoivat nyt tuumailemassa miten pyörää parhaiten voisi nostaa
pois akselista.
"Tuo Jörgen ... tuo Jörgen! hän tietysti löysi korjattavan paikan
pyörässä!" huudahti kapteeni.
"Sinä saat, Ola, ottaa nikkari Toren avuksesi, kohta kun hevoisinesi
palaat tunturilta... Ja anna Jörgen'in neuvoa teitä, hän ymmärtää!
Lukeminen se kangertaa, mutta kyllä hän muuhun pystyy."
"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin
jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se
loppuu", lohdutti Grip.
"Kas niin! -- olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa
huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo...
Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen
Grip'iin.
"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein
haluttaa päästä tuntureille... Minä palaan sieltä aina kolme, neljä
leiviskää keveämpänä!"
"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa
maasta", huomautti Grip -- "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän
seudun sisäjärvestä ... että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten
keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran
ampujat tunsivat."
"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin
Afrikan sisusta ... ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni.
"Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa,
sekä kansan että karjalauman kautta ... ja tuntureilla on jo vanhasta
ajoista omat nimensä kansan kesken."
"Se on kyllä totta, -- tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat
maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan
tunne", nauroi Grip... "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa
salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi
nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta
ajoilta ... laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä ... ja silloin
tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"...
"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; -- "me saamme sieltä
ylhäältä monta makeaa peuran paistia."
"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran
ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."
"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.
"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" -- --
"Sepä ei olisi niinkään tuhmaa!" arveli kapteeni ... "ei ollenkaan
mahdotonta -- ... ei suinkaan, saisit ratsastaa Grönnelid'in
karjamajoille saakka."
"Niin, jospa isä toteuttaisit tuon tuumasi!" huudahti Inger-Johanna
innokkaasti. "Nyt haluttaa minuakin nähdä minkälaista siellä on...
Luulen, että me aina ennen ajattelimme maailman loppuvan tuolla omaan
karjamaahamme."
"Minullahan on peite kanssani satulalla, -- ja jos he kerran minulle
voivat hankkia yösijaa, niin kyllä sinäkin saat siitä osaa."
"No, no, Morten! -- jätä ihmiset rauhaan!"
Kapteeni otti tupakkakääreen ja ojensi osan siitä pukille, joka pihalta
syöksi heitä vastaan.
"No partaniekka! Tuo peto tahtoo osansa sekin!"
"Kuuleppas äiti!" huusi hän, nähdessään vaimonsa tulevan aitasta.
"Mitäs arvelet, kun minä olen aikonut ottaa Inger-Johannan huomenna
mukaani?... Perjantainahan voisivat hän ja Jörgen palata kotiin
Iso-Olan ja hevosten kanssa!"
"Mutta rakas Jäger! Mitä tekisi hän siellä tuntureilla?"
"Hän voi jäädä yöksi Grönnelid'in karjamajoille."
"Mutta se olisi liian rasittava matka... Sinunhan täytyisi kulkea aivan
raivaamattomia metsäteitä!"
"Saa hän istua hevosen selässä aina karjamajojen toiselle puolelle.
Musta kulkee kyllä kun sinä istut satulassa vankkana kuin pappi
tunturien, rämeitten yli. Minä puolestani otan Valkon"... Kapteeni oli
oikein hurmautunut tyttärensä tulemisesta mukaan.
"Tietysti sinun täytyy päästä!"
"Äiti, valmistapas meille hyvää evästä vaan! Huomenna kello viisi
täytyy meidän jo lähteä matkalle.
"Tronberg yhtyy hevoisineen meihin kauempana, niin että tekin Grip
saisitte vuoroonne ratsastaa."
Grip ajoi pihalla Jörgeniä takaa ja saatuaan hänet vihdoin kiini,
työnsi hän hänet sisään avonaisesta keittiön ikkunasta.
* * * * *
Punaisena ja palavissa ja niska auringon paahtamana kuljeksi kapteeni
paitahihasillaan ylhäällä tunturilla.
Ensimäisenä ratsasti Inger-Johanna tavarain kanssa ja kapteenin
vieressä kulki muutamia talonpoikia, jotka kuumuuden tähden kantoivat
takkiaan kepin nenässä olkapään yli, ja joka kerta kun pysähdyttiin,
osoittivat he hänelle tilusten rajoja ja kaikellaisia merkkiä, joiden
mukaan kapteenin piti pyykittää metsää.
Yön makasivat he Grönnelidin karjamajoilla ja kello viidestä saakka
olivat he jo tutkimusretkellään ja ratsastivat lakeiden tunturien yli
pajupensaikon välitse, jolloin hevoset vähän väliä kahlasivat saman
joen mutkissa.
Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa
Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.
Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen
peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän
edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.
Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi
himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella
nenäliinallaan.
Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken
aikaa vielä...
"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia ...
varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"
Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja
huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden
huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi
viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:
"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"
Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet
kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään.
Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä
tunturimatkoillaan.
"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki
tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.
"Lohtako ... tänäänkö olette pyytäneet?"
"Tänä aamuna, herra kapteeni!"
Kapteeni otti kalat ja katseli niiden kitasiin.
"Niin, niin, tämänpäiväisiä tämä näkyy olevan!"
Ala-upseeri otti lakin päästään ja pyyhkäsi hien otsaltaan.
"Pitkin kallionsolia astuessani, olisin melkein voinut paistaa lohet
tunturin seinällä", arveli Tronberg.
"Kauniita kaloja, katsokaapa niitä, Grip! ... painavat varmaankin viisi
naulaa."
"Herran tähden, tekin täällä, neiti!" huudahti ala-upseeri ja ojenti
hetikohta vartalonsa suoraksi tervehtiäkseen häntä sotilaan tavalla,
kun Inger-Johanna ohjasi hevosensa sinne ja tarkasteli punaisen
täplikkäitä, kiiltäviä kaloja, jotka riippuivat satulalla. Mutta vanha
Lars Opidalen, hän, joka rajan määräämistä oli pyytänyt, silitteli
karkealla kämmenellään tytön kättä, kun tämä luki pajuvitsalle
pujotettuja lohia.
"Voiko tämmöinenkin olla tuhkaa ja tomua!" sanoi hän hiljaisesti
ihmetellen.
"Lars, auta neitiä astumaan alas! Hänen on mahdoton tästälähin
ratsastaa tuolla jyrkällä, aukealla tunturilla."
Tie oli yhä jyrkempää, välistä sitä ei näkynytkään harmaalla
tunturiseinällä.
Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi
yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee
varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.
Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta
kotka ei ollut kylläksi likellä... Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä
suurten kivien takana sitä väijymässä!
Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.
Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti
siipiään, estääkseen itseään putoamasta.
Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä.
Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.
"Hyi, ... se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.
"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.
"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.
"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen
ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!... Mutta tällä kertaa hän
kuitenkin pääsee selkäsaunasta -- sillä olipa tuo totta tosiaan aika
laukaus!... Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä
liikuttamasta."
"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip -- "neiti Inger-Johanna, eikö
ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on
kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän
kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on
kuitenkin senlainen kasvatus ... tuottaa se kyllä terävä-älyisiä
ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."
Grip ja Inger-Johanna kävelivät edellimäisinä. -- Kummallinen, tiheä
auer oli tänä iltapäivänä; se verhosi kokonaan alhaisen laakson, mutta
ylhäällä tunturilla oli ilma niin heleän kirkasta.
Hitaasti raivasivat hevoset itselleen tien kivikoissa alasvyörineitten
kalliolohkarein välitse, jotka muistuttivat sammaltuneita, harmaita
hökkeleitä, joiden katolla seisoi joku vaivaiskoivu hienoja hapsiaan
levitellen, ja joiden halkeemista riippui kirjavia monivuotisia sanan
jalkatöyhtöjä.
"Katsokaapa noita kummallisia kierteisiä kasvia! Voisi luulla, että
kaikki täällä on kivettynyttä ja kuollutta mutta kuitenkin pyrkii elämä
kaikkialla näkyviin."
Hän pysähtyi.
"Tiedättekö, neiti Inger-Johanna, mitä nyt haluaisin?"
Entinen sala-iva oli jo kadonnut hänen kasvoistaan.
"Minä vaan tahtoisin päästä opettajaksi ... tahtoisin opettaa
lapsille heidän omien selvien ajatuksiensa avulla kaikkein ensimmäiset
opin-alkeet ... juuri perusteet ovat meillä huonot ja väärennetyt!
Lapsille pitäisi opettaa juuri niin paljo ja niin vähä kuin he
todellakin voivat käsittää. Ja sitte hylkäisin minä kaikki nuo rakkaat,
turvalliset kiellot!... Minä vaan näyttäisin heille seuraukset ...
sekoittaisin heidän nähden yhteen ruutia ja tulitikkuja, kunnes ne
räjähtäisivät ja sanoisin sitten: Tahdotkos, Jörgen! minun puolestani
saat kernaasti pitää nuo taskussasi, mutta saat itse kärsiä
seurauksia... Edesvastauksen tunto, kas se on kasvatuksessa
edistettävä, jos meistä on tuleminen kelpo ihmisiä."
"Teillä on tavattoman paljon aatteita, Grip!"
"Sukkeliako tarkoitatte? Jospa minulla vaan olisi taitoa kirjoittaa! --
mutta siihen en ollenkaan kykene.
"Katsokaas, meillä on vaan neljä uraa kuljettavana; niiden nimet ovat:
-- jumaluus-oppi, kieli-, lääke-, ja lakitiede; vastaiseksi olen
kolkuttanut viimeiselle vievää porttia. En itsekään tiedä
minkätähden!... Oletteko, neiti, kuulleet kerrottavan kissasta, joka
pantiin lasikupuun, mistä ilma pumputtiin pois? Se huomasi, että
jotakin hullunmoista oli tekeillä; oli vaikea hengittää, ilma yhä
vähenemistään väheni, sitten se hoksasi pistää käpälänsä läpeen...
Samoin tahdon minäkin koettaa pistää käpälän henkiläpeen. Sillä ilmaa,
ilmaa ei ole kylliksi. En tarkoita tuolla ylhäällä runoilijain luona
pilvissä, en suinkaan! Siellä säkenöitsee ja hohtaa; siellä
kirjoitetaan työskentelemisestä kansan ja vapauden sekä kaikkein
korkeitten, suurten aatteitten hyväksi niin monella eri tavalla kuin
kompassissa on suuntia. -- Mutta todellisuudessa, alhaalla maan päällä
... tällaiselle proosalliselle ihmiselle, joka vähänkin tahtoo
toteuttaa noita kauniita puheita -- siellä on tie kokonaan suljettu.
Kaikki meidän parhaimmat harrastuksemme ja aatteemme eivät voi tulla
käytäntöön elämässä, sen sanon teille neiti! Ei edes senkään vertaa,
että niiden kautta voisi tehdä itsensä onnettomaksi.
"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii -- ja kumppanien kanssa
lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän
teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".
"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin
lasillinen hienointa ... kaikkein hienointa, -- niin mitä sanoinkaan?"
"Punssia!" kuului kuiva vastaus.
"Ei, elämää!... Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele.
Tunturien, auringon ... kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten
koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä... Jos vaan ihmiset
tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät
koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää
maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan!
Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan
sellaisina... Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa
Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen
pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen
kokoushuone!"
"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi
Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.
"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.
Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan
valkoisena.
He kuuntelivat.
"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen
yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.
"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme... Abel kuoli!
Minkätähden? -- Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, -- "ei,
ilman puutteesta!"
Grip kulki paitahihasillaan ja kuori pajukeppiä, jonka oli puhellessaan
katkaissut itselleen alempaa vuorenkolosta.
"Tuossa näette, kapteeni, Opidalen'in rajan senlaisena, kuin se on
kulkenut vanhoista ajoista saakka!" selitti vanha Lars ... "suoraan ...
aivan suoraan tuota vuorenhalkeamaa pitkin, tuossa, josta meidän tulee
astua alas, ja suoraan järven poikki ... melkein Torsknutin Punavuorta
kohti... Katsokaa, kapteeni, tuonne noiden kolmen viheriän saaren
poikki aina siihen kiviseen rantaan asti."
Hän osotti kiivaasti kepillään rajan suuntaa.
"Siihen hankin todistajia ... ja jos kaikki, jotka ovat kalastaneet
vesillämme ... isäni ja iso-isäni ajoilta saakka olisivat vielä elossa,
niin olisi heissä miehiä kylliksi saamaan kumoon mokomat Rognelidien
konnankoukut"...
-- Iltapäivän varjo lankesi vuorenrotkoon, jossa jäinen vesi tippueli
alas mustan tunturiselän halkeamia pitkin. Paikkapaikoin loi aurinko
vielä säteensä keltaiseen peuransammal-mätästöön, tahi paikoittain
kasvaviin, sinertäviin, valkoisiin tai keltaisiin tunturikasveihin,
jotka ottivat elääkseen väririkasta elämäänsä täällä valkoisen lumen
rajalla asti.
"Tuollapa jo tuleekin Mathis veneineen!" huudahti vanha Lars.
Vene, jolla heidän piti mennä Larsin pojan karjamaille, luikerteli kuin
hyönteinen vihertävällä peilikirkkaalla veden pinnalla.
Astuminen vuorta alas oli todellinen virvoitus kapteenille, joka oli
lihava ja hengitti hyvin raskaasti ja ajatellessaan mielitointaan,
kalastusta, tuli hän vielä iloisemmalle tuulelle.
"Me saavumme sinne juuri parhaasen aikaan, jolloin kalat eniten
nykivät", arveli hän.
Kun he istuutuivat ruuheen, joka odotti heitä kala-aitan luona,
selvitteli hän siimaa. Hän oli innokkaasti pitänyt huolta pukinsarven
täyttämisestä hyvillä onkimadoilla.
Ne, jotka eivät enää saaneet tilaa veneessä, ajoivat järven ympäri
hevosilla. Vähä väliä näkivät soutajat heidän pujahtavan esiin jossain
kallioiden välillä.
"Mitä arvelet, Mathis, jos vähän uistelisimme pitkin rantoja, tuolla
varjossa? Etkö luule kalan siellä purevan? ... emmehän kumminkaan souda
suoraan järven yli", sanoi kapteeni suopeasti.
Mathisin siima oli teljon alla ja nyt tahtoi Inger-Johannakin koettaa.
Kapteeni pisti madon hänen koukkuunsa. Mutta Inger-Johanna ei malttanut
odottaa kunnes saapuisivat kalastuspaikalle; vaan jo soutaessa heitti
hän siiman järveen ja antoi sen soljua veneen perästä, vähän väliä sitä
nykäisten.
"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on
perittyä... Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä
olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua...
Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös
Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää... Mutta
mitä? Mitä?"
Loisketta kuului. Inger-Johanna nykäsi äkkiä, keltainen kalan vatsa
tuli päivänpaisteessa näkyviin vedenpinnalle.
Muutaman kerran rajusti nykäistyään siimaa, nousi hän puoleksi
seisoalleen ja veti sitä ylös järvestä.
Nostaessaan kiiltävän kalan korkealle veneen laidan yli, huudahti hän
riemuissaan:
"Tämä on ensimmäinen kala, jonka olen saanut eläessäni!"
Grip irroitti sen koukusta ja heitti sen kauas järveen.
... "Sentähden saakin se elää."
Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene
heilahti.
Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen
silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.
Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi
kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden
laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.
Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.
Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.
Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän
allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen
laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo
jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi
veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.
"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi
kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan
maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"...
Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja
pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja
varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata
auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä
Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.
He olivat syöneet illallista -- lohta ja hätäisesti valmistettua
kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.
Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen
virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin
tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla
tunturihuipuilla.
Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes
ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä
ruusunpunaisina... Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja
linnoja ... kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi
ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden
takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa
varjot liikkuivat...
Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta
näkyisi.
"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi
kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on
useampia kuin majaan sopiikaan."
"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä
äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla
viettänyt, on niitä harvoja elämässäni ... en ole tarvinnut sanoa
ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta ... enkä halveksia itseäni" ...
lisäsi hän tuimasti.
"Tuonlaisena, niin, -- juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren
olkihatun lierin alta, -- noin hienona, solakkana ja noin huimana,
juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen
tapaamme toisemme kaupungissa!"
"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni,
jäähyväisiä jättäessään... "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."
-- Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian
noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.
"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.
Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä... Aurinko loi viimeisen vaalean
hohteensa hiilakkaasen iltailmaan... Hänen kasvoillaan eleili niin
lämpimät tunteet.
* * * * *
Muutama hyönteinen -- mettiäinen, tahi ampiainen lensi suristen
sisään avonaisesta ikkunasta, siniseksi maalattuun, siistittyyn
huoneesen ... hyrisi ruutua vasten, niin että se häiritsi tuota nuorta
paksutukkaista, tumma-ihoista, kaunista tyttöä, joka aamu-untaan vielä
sohvalla nukkui.
Hän makasi kyljellään syvään uneen vaipuneena, palattuaan vasta yöllä
kotiinsa... Illan tunteet liikkuivat vielä hänen mielessään.
Hänellä oli jo toinen lohi koukussa... Se kiilsi ja pyristeli
vedessä... Grip toi kaksi tikkua, pannakseen ne ristiin...
Hurr ... surrr ... suoraan hänen kasvoilleen, niin että hän heräsi...
Päivä oli jo pitkälle kulunut.
Valkoisten uutimien ympäröimällä pesupöydällä, joka oli järjestettynä
hänen tuloansa varten, oli orvokkisaipua, hopeapaperiin käärittynä.
Se se varmaankin viekotteli tunturin kokemattomia hyönteisiä
onnettomuuteen ... ne olivat vainuneet tätä aivan uutta kukkaismaailmaa
ja syöksivät nyt suin päin uskaliaasti uutta keksintöä kohti --
aavistamatta ajan monituisia ihmeitä, ett'ei orvokin tuoksu
tarjonnutkaan mitään orvokin mehua, vaan vaikutti ainoastaan ilkeätä
vatsan kivistystä... Niiden ajatukset olivat varmaankin kovin sekavat,
koska ne vastatulleet hyönteiset niin levottomasti hyörivät sinne
tänne, ikäänkuin aavistaen jotain pahaa ja lensivät pari, kolme kertaa
huoneen ympäri, ennenkuin kiusaus tuli liian suureksi, ja koska
entiset, joihin tuoksu jo oli vaikuttanut, hitaasti ryömivät seinää
pitkin, jopa menivät tainnoksiinkin tai pyristellen makasivat
ikkunalaudalla.
"Ui! -- ja suovastaan pesuveteen!"
Hän katseli suuttuneena saipuata, joka oli syypäänä tähän.
Toiset ajatukset ikäänkuin juohtuivat hänen mieleensä, hänen
haistellessaan sitä...
"Äidin keltainen saipua on rehellisempää!"
Hän heitti sen reippaasti ulos ikkunasta ja pyyhki huolellisesti noita
taistelukentälle kaatuneita käsiliinalla ikkunalaudalta.
-- Aamupäivällä olivat rouva Jäger ja Inger-Johanna poimimassa
sokeriherneitä päivälliseksi.
"Ota ainoastaan kaikkein suurimpia palkoja, Inger-Johanna -- senlaisia
jotka tulisivat liian kovakuorisiksi, jos niitä säästäisimme isän
kotiintuloksi."
"Mitähän täti sanoo, jos saa kuulla, että olemme antaneet sinun seurata
isääsi etäälle tunturille... Hän ei varmaankaan pidä sellaista retkeä
minäkään erityisenä hauskuutena, eikä voi käsittää, että sinä voit noin
kaunopuheliaasti kertoa kivistä ja kannoista."
"Ei, hänen mielestään ei mitään voi verrata heidän teeseuroihinsa!"
naurahti Inger-Johanna.
"Ojenna lautanen minulle, niin tyhjennän sen koriin", sanoi äiti.
"Tätihän kirjoitti, että Rönnov jää koko talveksi Pariisiin!"
"Rönnov, niin... Mutta minäpä oikein huvittelen itseäni sillä ensi
talvena, että luen ääneen tädille Gedeckeen kertomuksia Sveitsistä ja
sitte aina vähä väliä liitän niihin pienen kuvauksen omasta
matkastani!"
"Nyt puhut sinä, Inger-Johanna, aivan ajattelematta ... on aina suuri
erotus sivistyneen seudun ja aution erämaan välillä täällä tunturilla".
Rouva Jägerin hunnun peittämä pää vajosi hernevarpeitten väliin... "Isä
sanoo, että Rönnov varmaankin kartuttaa ranskankielen taitoaan
sentähden, että he tahtovat hänet Tukholmaan."
"Niin, häneltä varmaankin tulee jotakin ylhäistä... Voit kyllä
käsittää, kuinka erinomaisen hauskaa ja kodikasta meillä on, kun joskus
iltaisin olemme yksin kotona ja minä luen ääneen tädille."
Rouvan suuri, sinisen täplikäs huntu kohoutui, pöytäveitsi kädessä
ojensi hän lautasen tyhjänä takaisin.
"Ja sitte on hänen käytöksensä varmaankin sellainen, että se sitä
paremmin sopii hänelle, kuta korkeammalle hän kohoaa".
"Aivan täydellisesti!... Vaan en tiedä miksi ei häntä juuri sovi
ajatella täällä vuoristossa."
Rouva Jäger seisoi hetkisen pöytäveitsi kädessään.
"Olkoon jo kylliksi!" hän huoahti ja ryhtyi väsyneenä koriin... "Tänä
vuonna emme enää saa paljo herneitä!"