Kapteeni oli kauhistuttavalla tuulella; ovet jyskyivät koko
aamupuolen...
Päivällisen aikana oli rauhallisempi lomahetki; Jörgen ja Thea istuivat
hiljaa lautasilleen tuijottaen ja varoivat, ett'eivät syytä antaisi
vihan purkaukseen.
Vaan Jörgenin yritys jäädä huomaamattomaksi onnistui huonosti, kuten
tavallisesti. Velliä syödessä hän lujaa särpi lusikasta, ja silloin
rämähti ukkospilvi:
"Älä maiskuta kuin porsas!"
Iltapäivällä pisti äkillisesti kapteenin päähän tehdä kustannusarvio
talon korjaustöistä, joita oli alotettu jo syksyllä.
Ja nyt ei saanut mennä liiaksi likelle konttoria; hänellä oli oikein
indialaisen korvat kuulemaan pienintäkin hiiskahdusta ja tuli kamalan
tuittupäiseksi, jos häntä jokin häiritsi.
Talo oli käynyt aivan hiljaiseksi. Kuului vaan rukin yksinäinen hyrinä
tuvasta, hiljaa käytiin ovissa ja oikein tuska kurkkua kopristeli, kun
ne kuitenkin vähä narahtelivat.
... Mikä tuota Torbjörg-jömppöä vaivasi, kun hänen päähänsä pöllähti
juuri nyt ruveta portaita pesemään? Pian hän siitä pois lähti
hiekkakuppi ja vesisanko käsissä, vaan hänen ammottavasta suustaan
saattoi huomata, ett'ei hän voinut käsittää mitä hänen pesemisensä
koskisi kapteeniin, joka aivan mukavasti sai istua konttorissa; mutta
meni Torbjörg kumminkin, sillä muutoin olisi kapteeni rajuilman lailla
tullut toisesta kerroksesta alas.
Nyt huudettiin ylhäältä.
Kapteeni tuli konttorista hanhenkynä suussa.
Mihin oli hänen muistiinpanokirjansa joutunut? Se oli ollut porstuan
pöydällä...
Äidin piti mennä ylös kuulusteltavaksi, samoin Thean ja Jörgenin.
Tuossa, tuossa pöydällä ... tuossa! ... oli se ollut viisi kuukautta!
Oliko heidän tarkoituksensa saattaa hänet peräti onnettomaksi kaikella
pesemisellä ja siivoamisella?
"Mutta, rakas, rakas Jäger, kyllä me sen vielä löydämme, jos sinulla
vaan on kärsivällisyyttä ... kun etsimme"...
Ja siellä etsittiin koko vintti pitkin ja poikki, vanhain ikkunalasien,
ylös-alasin käännettyjen pöytäin, lankavyhtien, tappurakasojen,
paperikoppien alta ja kaikenlaisen romun seasta. Jörgen seisoi
tuskallisessa hädässään korkeassa tynnyrissä päällään ja kaivoi sieltä
kadonnutta kirjaa, kunnes äiti sai jälleen käännetyksi suunnan
konttoriin päin.
"Konttorin kaapin päällä on suuri sininen kääre, vaan sieltä sinä jo
kaiketi olet etsinyt?" kysyi äiti.
"Sieltäkö?... Tahtoisin tietää kellä olisi rohkeutta koskea" --
Kapteeni syöksi konttoriin.
Niin, siellä se oli!
Hän viskasi kynän vasten seinää; hänellä ei ollut vähääkään halua nyt
työhön! Ja hän istui synkkänä käsivarteensa nojaten ja tuijotti
eteensä...
"Se on sinun syysi äiti! -- Vai minunko päähäni se sukkela ajatus olisi
juolahtanut, että Thinka Rysylkeen lähetettäisiin?"...
Hän löi nyrkkinsä pöytään.
"Se raha vie turmioon, sanon minä. -- Jos menetellään tuolla tavalla,
niin mitä jää jälelle Jörgen'in kasvatusta varten? -- Hui, oikein minun
nousee veri päähän... Kahdeksan taalaria suorastaan virtaan
heitetty"...
"Totta kaiketi hänen täytyy saada pyhähame; Thinka on jo puolitoista
vuotta kuluttanut niitä vaatteita, joita hän sai kotoa."
-- "Entä sitte uudet korukengät Stavanger'ista! Jopa nyt jotakin!
ei vähempääkään kuin Stavanger'ista ... niin siinä seisoo", hän
sieppasi laskun pöydältä ... "ja lakeeri-nahkainen vyö ja kenkien
puolipohjaamisesta ja paikkaamisesta kaksi taalaria ja yksi äyri ... ja
sitten ompeluneuvoja; en ole milloinkaan kuullut nuoren tytön ostavan
taloon ompelutarpeita! -- ja postirahaa! yksi taalari, kaksi äyriä ja
viisi killinkiä? ... kaksi äyriä ja viisi!... Kerrassaan
selittämätöntä!"
"Puolestatoista vuodesta, ajattelehan toki sitä Jäger. Kuusitoista
killinkiä joka kirjeestä."
"Kehno kirjoittaja, sanon minä, joka ei edes maksa kirjeitään... Miksi
kirjoitti hän nyt viimein, kun hän jo edeltäkäsin oli pannut terveisiä
kälysi kirjeessä? Neljä ja puoli kyynärää silkkinauhoja! Miks'ei hän
pannut kymmentä, -- kahtakymmentä kyynärää ... niin pitkää kuin täältä
on Rysylkeen! -- sittehän olisi saanut isänsä varat loppumaan yhdellä
kertaa. Kyllähän näen, mihin tässä vihdoin joudutaan"...
"Vaan näethän, he vierailevat voudin ja papin ja maaherran luona; totta
kai hänen täytyy olla siististi vaatetettu."
"Mitä? en ole milloinkaan kuullut, että tyttäretkin maksavat rahaa; se
on ihkasen uusi asetus, jonka sinä näyt keksineen. Mitähän siitä vielä
tulee?"
"Se, joka ei kylvä, Jäger, ei saa myöskään niittää."
"Niin, eikö se sato sinusta näytä erinomaisen oivalliselta? -- tuo
naisten suosikki, henkikirjurin konttoristi, joka on alkanut Thinkan
eteen ansoja virittää, mokoma tutkinnon käymätön raukka, ha, ha, ha! On
päivän selvä, että tyttö häneen on takertunut, muutoin kälysi ei olisi
sillä lailla kirjoittanut."
"Thinkalla on niin pehmeä luonto", kuului rouvan hidas ja tuumaileva
vastaus ... "ja sellaisen tytön silmiä voi niin helposti häikäistä,
joka on niin lämmintunteinen ja vastaan-ottavainen! Mutta kun hän näkee
maailmaa vähä laajemmalta"...
"Ei sitä musiikin mukaan maailmassa marssita, sanoi luutnantti
Bausback, kun hän maksoi velkansa vanhalla Stenbergin muorilla, joka
oli täsmälleen kolme ja puoli kertaa vanhempi häntä, kun he naimisiin
menivät!"
"Thinka on aina ollut taipuvainen ... voimmehan toivoa että hän kuulee
mitä vanhemmatkin sanovat. Tahdon kirjoittaa hänelle ja varoittaen
kuvata asiaa"...
"Varoittaenko?... Älä sinä siihen sekaannu! Ei joka oksalla
naimiskauppoja kasva. Taikka luuletko hänen täällä miestä saavan? Kun
minä tulen vanhaksi ja pääsen pensioni-ikään, niin näyttäisipä hyvin
kauniilta, jos olisi kaikki tyttäret minun niskoillani!... Ei meidän
pidä kuitenkaan tulla höperöiksi ylpeydestä, äiti! aivan hulluiksi! --
sinussa ja kaikissa Zittoweissa onkin ylpeyttä tarpeeksi asti."
Äiti veti huulensa suppuun ja rypisti otsaansa; mutta hän muuttui
samassa tuokiossa entiselleen.
"Minä arvelen", sanoi hän, "että meillä oikeastaan voitaisiin enemmän
säästää voita ja sianlihaa; ei kumpikaan ole niin suolaista kuin olisi
tarpeellista meidänmoisille; ja kun sitte reidet lähetetään kuormassa
kaupunkiin, niin saamme niilläkin keinoin lisää kukkaroon. Muutoin minä
tulisin kokonaan pois suunniltani. Minun mielestäni sinun pitäisi heti
lähettää rahoja postissa, Jäger! heidän pitäisi uskoa sinun olevan
rahoissa."
Kapteeni nousi ylös ja puhkuili.
"Kymmenen ja viisi on viisitoista ... ja kolme lisää on
kahdeksantoista;" ja hän luki rahat laatikostaan. "Näitä rahoja emme
koskaan enää saa nähdä... Missä ovat sakset? sakset, sanon minä!"
Kapteeni alkoi leikata kirjekuorta vanhasta harmaasta virkakirjeestä,
kääntäen entisen sisäpuolen päällepäin.
"Päällystakki ja kaulahinen ovat tässä tuolilla", sanoi rouva
sisääntullessaan.
"Tuossa! -- pane lakka ja sinetti rintataskuun, ett'en niitä unohda,
muuten saan maksaa lakkaamisestakin." -- -- --
-- Kapteenin huono tuuli oli kokonaan kadonnut, kun hän kiireesti
palasi postista. Hän oli löytänyt sieltä kirjeen Inger-Johannalta ja
hän tirkisti siihen jo matkalla, mutta pimeä tuli esteeksi.
Päällystakin heitti hän yltään ja istahti lakki päässä kynttilän ääreen
jatkamaan kirjeen lukemista.
"Äiti, äiti! -- Käskekää äidin heti tulla sisälle! Ja tuokaa yksi
kynttilä lisää!"
Kapteeni ei nähnyt enää kuin kynttilän karsi oli pitkällä ja hänen
täytyi odottaa hetkinen, ennenkuin niistämisenkään jälkeen saattoi
nähdä.
Rouva tuli sisälle laskien alas hiojansa, jotka leipomisen aikana
olivat ylöspäin käärittyinä.
"Nyt saat kuulla", sanoi kapteeni ja jatkoi lukemista.
... "Voi, etteivät senlaiset tanssiaiset kestä kauempaa! Täti tahtoo
olla ensimmäisiä, jotka hyvästi jättävät, niin että minä kotiljongin
aikana olen alituisessa jännityksessä siitä, että hän tulisi minua
tahtomaan pois. Sitte minua kuulustetaan; vaan nyt en enää teekään
sillä lailla kuin ensi kertoina kotiin ajaessamme, jolloin rupattelin
hänelle kaikenlaiset, ja purkasin kaikki sydämmeni tunteet niin kuin
minkähän kukkaron sisällön tädin syliin!
"Eilen oli seitsemännet tanssiaiset ja minua on jo pyydetty kaikkiin
tansseihin, kahdeksannessa ja yhdeksännessäkin; ne ovat varmaan
viimeiset tanssihuvit, toivoakseni, tänä talvena (viiteen näytelmään
olen ottanut osaa). Eilen pääsin onnellisesti luutnantti Mejeristä
(tuosta, jolla Jörgenin mielestä oli hevosen luotaimet suussa)
joka aina pyytää minua kotiljongiin. Hän seisoo ja istuu meidän
seuroissamme kotona (siinä kaikki mitä hän taitaa, sillä sanaakaan
ei hänen suustaan kuulla) ja katsoa ällistelee minua.
"Näkisitte vaan minun tanssikirjojani! Olen pannut muistiini
luullakseni kolmannen osan kaikista tansseista tänä talvena.
Täti on lahjoittanut minulle vyön, jonka tummankeltaiset kivet
ihmeellisen hyvin kaunistavat pukuani. Tädillä on hyvä aisti;
mutta emme kuitenkaan koskaan ole yksimielisiä, kun minä puen
itseäni. Vanha täti Alette oli luonani eilen, ja hänen sain
pitämään minun puoltani. Siten pääsin renkaista, joiden piti
riippua korvistani; ne tuntuivat siltä kuin kaksi suitsenpätkää
olisi henkunut perässäni; ja pitäähän minun saada pukuni niin
väljäksi, että voin käsivarsiani liikuttaa; muutoin olen kuin
puunukki.
"Olen varmaankin kasvanut korttelin verran sitte kun kotoa lähdin.
Mutta en milloinkaan elämässäni vielä ole tiennyt mitä on elää,
ennenkuin tänä talvena. Kun suljen silmäni, voin uneksia ja nähdä
koko rivin komeita saleja, missä kynttiläruunut loistavat,
soitannon säveleet aaltoilevat, ja missä minä tanssin ja minua
tanssitetaan, niin että tie aukeaa ikäänkuin itsestään.
"Voin oivaltaa, miltä Eleonora tädille oli mahtanut tuntua --
hänelle, joka oli niin kaunis, ja jonka näköinen minä olen,
kuten sanotaan. Kuolihan hän tanssiaisten jälkeen, niin on täti
Alette kertonut; pelkästä riemusta hän mahtoi kuolla. Ei mikään
ole tanssin vertaista, ei mikään niin hauskaa kuin nähdä miten he
kilvan tanssiin pyytävät ja ikäänkuin silmillänsä rukoilevat ja
sitte joutuvat kovin hämillensä, kun vastaan heille toisin kuin
mitä ovat odottaneet.
"Ja ette voi uskoa, kuinka monta kertaa olen kuullut ihmeteltävän
miten mustat hiukset minulla on, miten erinomaiset, syvät silmät,
miten komea käytös. Miten monta kertaa liekään hienolla tavalla
siihen viitattu, miten monta kertaa suoraan sanottu? Tätikin on
ruvennut ihmettelemään. Melkeenpä toivoisin, että koko talvi,
koko elämä (niin kauvan kuin olen kaunis, ei kauvemmin) olisi
alinomaa kestäviä tanssiaisia, kuten puolalainen kreivi, joka
ajeli sokerin päällä.
"Soisinpa kuolevani, kun makaan ja ajattelen tuota kaikkea
ja soitanto vielä sormissani soi, kunnes sitte taas rupean
ajattelemaan tulevia tanssiaisia.
"Tulevalla kertaa pukeun vaaleankeltaiseen ja saan mustat
koristeet. Se puku ja valkoinen kaunistaa minua parhaiten,
sanoo täti, ja saan uudet vaaleankeltaiset silkkikengät, jotka
ovat nilkalta vähän niukat; täti sanoo, että korkea jalkarinta
ilmaisee rohkeutta; ja sitä minä tiedän minulla olevan,
todellakin, en ujostele vähääkään ajatustani lausumasta; ja
huvittavaa on nähdä, miten ihmiset luovat silmänsä selälleen
ja kummastelevat sitä, että kukahan sinäkin olet.
"Minä todellakin rupean epäilemään, ovatko kaikki tämän seudun
herrat edes nähneet elävää porsasta tahi hanhea tai varsaa (ja
varsa on kauniin eläin, mitä milloinkaan olen nähnyt). Ne ovat
niin tyhmiä kohta kun vaan mainitsen jotakin maalta; olisi ehkä
toista jos nimittäisin niitä ranskaksi un canard, un cheval,
un cochon, une vache!
"Ylioppilas Grip väittää, ettei yksikään niistä, jotka kaupungissa
ovat kasvaneet, ole nähneet lehmää lypsettävän. Hän kiusaa usein
tätiä ja sanoo, että kaikki, jota tehdään ranskaksi, on muta
hienompaa, että me mielellämme luemme kahdesta rakastavaisesta,
jotka juoksevat järveen Pont neuf'ista ja itkemme heidän kovaa
kohtaloansa; mutta otaksukaamme, että sama seikka tapahtuu
kotiseudullamme -- silloin on koko tapahtuma arvoton; mutta
todellakin hän oh mielestäni monasti oikeassa, vaikka täti
sitte naurakoon.
"Ja jos täti sanookin, ett'ei -- hänellä ole sujuvaa käytöstä
eikä syntyperäistä hienoutta -- niin hän kuitenkin on tädille
hauskuudeksi. Ja hauskuudeksi hän on kaikkialla, sillä tuskin
on yhtäkään iltaa viikossa, jolloin ei häntä olisi jonnekin
kutsuttu.
"Tänne hän mielellään tulee sunnuntaisin iltapuolella kahville,
sillä hän sanoo tietävänsä, että sekä täti että minä silloin
olemme ikävissämme (todellakin hirmuisesti! vaan mistähän sen
tietää?) ja että hänen ei silloin tarvitse keikkaroida eikä
pikkuvalheita laskea!
"Ja silloin täti ja hän ovat kovin hauskat yhdessä kun hän
laskee totuuksiansa, täti koettaa saada häntä pussiin.
Kiinteästi hän aina ajattelee, sitä kyllä päältäpäinkin voi
nähdä, kun hän istuu pää kallellaan ja hiljakseen hämmentää
kahvia kupissaan. Oikein minua huvittaa, sillä jos hän aikoo
sanoa 'ei', niin näkee sen jo tukastakin, ennenkun hän sen
sanoo.
"Kaupungissa hänestä kerrotaan yhtä ja toista; hän kuuluu
ylioppilaskokouksissa olevan kiivain puolustamaan uusia hurjia
periaatteita. Täti pitää häntä omituisena ja arvelee, että
nuorison täytyy saada riehua. Setä sitävastoin sanoo että
tuonlainen riehuminen on nuoren miehen tulevaisuudelle
turmiollisempi kuin suurikin hairahdus, sillä se tukahuttaa
kaiken taipumuksen alistumiseen.
"Mitä hän minusta ajattelee, sitä oikeastaan tahtoisin tietää.
Hän kyselee puheensa välissä niin pistävästi:
"Neiti kai menee tanssiaisiin tänä iltana? Minä vastaan hänelle
parhaan taitoni mukaan, kyselen tätiltä neuvoja lasityötäni
valmistaessa, haukottelen varsin hienosti ja katson ulos
ikkunasta juuri silloin kun hän puhelee mitä kiivaimmin.
"Minä huomaan kyllä, että se häntä harmittaa, ja viime kerralla
kysyi hän, eikö neiti Jäger edes hetkeksi olisi ajattelematta
tulevia tanssiaisia.
"Setä on usein harmissaan hänen taipumattomuudestaan ja pitää
häntä ikävänä henkilönä, mutta luulen, ett'ei hän mielellään
laske häntä konttorista, sillä Grip on hyvin taitava.
"Setä elää ja toimii vaan virassaan; hän on niin erinomaisen
jalo. Kuulisitte, miten hän on tuskissaan pienimmästäkin
virheestä tai laiminlyömisestä virassaan".
"Minä luulen, että paholainen on perämiehenä, kun _hän_ on
kuvernöörinä!" tokasi kapteeni.
"Josias parka!" huokaili äiti, "hän oli aina närkkäin kaikista
veljistä; mutta hän oli etevin kaikista".
"Niin, Rysylken kirjuri, hän on saanut osakseen sekä tahdon että
voiman!"
* * * * *
Neljätoista päivää sen jälkeen saivat he odottamatta taas kirjeen
maaherran rouvalta ja sen sisässä oli kirje Inger-Johannalta.
Maaherran rouva halusi kaiken mokomin vielä pitää rakkaan
Inger-Johannansa luonaan vähintäänkin vielä vuoden. Hän oli tullut
heille, sekä maaherralle että hänelle, aivan välttämättömäksi, niin
että heillä oli milt'ei vaikeaa ajatella, että hänellä oli toinen
koti...
"Setänsä on jo totuttanut tuohon nuoruuden iloisuuteen, jota
hänen kanssa on kotiimme tullut. Rakas Zittow'ini, joka on niin
ylen tunnollinen tärkeässä virassaan ja jota painaa niin monet
murheet ja suuri edesvastaus, tarvitsee kyllä tuon rattoisuuden
monen yövalvonnan perästä. Niin itsekkäät olemme; tahtoisin
ehdotella että jakaisimme tytön omistamisen sillä väärällä
tavalla että hän saisi käydä teillä kesän aikana, vaan olisi
muuten meillä. -- En uskalla ajatellakaan, että kieltäisitte.
"Mutta älkäämme ehkä suotta aikojaan hänestä riidan kapulaa
tehkö; voisi käydä hänen samalla lailla kuin tuon sievän
saaren Välimeressä, josta valtiot riitelivät: kesken heidän
keskustelujaan se katosi! Ja enhän uskalla luottaa siihen,
etteikö meidän rakas riidan esineemme ennen pitkää voisi omaa
kotia hallita, sellaista kotia, joka täydelleen vastaisi
toivomuksia, joita sen luontoinen ja niin kaunis tyttö kuin
hän vaatinee.
"Ett'ei hän ole ainoastaan hemmottelevan tädin silmiä häikäissyt
-- siitä voitte olla varmat. Niin on esim. eräs minun mielipiteeni
kannattajia, yhteinen arvokas, kokenut ystävämme, kapteeni Rönnov,
joka viime viikolla tuli Tukholmasta tänne kuninkaallisten
vieraitten kanssa ja joka nyt -- ohimennen sanottuna -- on
saamaisillaan kuulumattoman ylennyksen virassaan. Hän oli aivan
hurmautunut nähdessään Inger-Johannan, sanoi hänen olevan
täydellisen ja komean naisen, joka on omiansa herättämään
huomiota ei ainoastaan tavallisissa seurapiireissä, vaan mitä
korkeimmissa; ja paljo muuta hän sanoi, josta emme saa kertoa
mitään rakkaalle lapsellemme. Tahdon vaan lisätä, että hän
erotessaan lämmöllä ja jonkinlaisella huolenpidolla sulki
Inger-Johannan ja hänen kehityksensä minun turviini.
"Vaikka ensi nuoruutensa jo on ohi, on kapteeni Rönnov
kuitenkin mitä kauniin mies, ainakin kauniimpia ja hienoimpia
miehiä koko maassa, ja hänen ei mahtane olla vaikea voittaa
vaativaisintakaan..."
"Ei ole, konna soikoon!... No, äiti," sanoi kapteeni iskien silmää,
"mitäs nyt sanot? Sopiiko sitä jo kuusehen kurkoittaa."
Kapteeni aivan haltijoissaan asteli edestakaisin lattialla, tempasi
sitte Inger-Johannan kirjeen käsiinsä ja luki:
"Rakkaat vanhemmat!
"Nytpä voin kertoa teille jotakin! Kapteeni Rönnov on ollut täällä!
Hän tuli juuri paraiksi kun täti piti iltahuvit. Hän on nyt kaksi
kertaa niin kaunis ja uljas kuin käydessään meillä Giljellä, ja
minä näin selvästi, että hän vähä säpsähti, kun hän tätiä vielä
tervehtiessään tuli luoneeksi silmänsä minuun.
"Kylläksi asti minussakin sydän pamppaili, sen arvaatte, kun
hänet tunsin, sillä minä todellakin epäilin, että hän jo olisi
ehtinyt unohtaa minut.
"Mutta hän tuli luokseni, otti molemmista käsistäni kiini ja
sanoi varsin lämpimästi:
"Se ruusunnuppu, jonka näin Giljellä, on todellakin kukaksi
puhjennut!
"Luulin hiukan punastuneeni, sillä tiedänhän, että hän se
juuri oli, joka pani alkuun minun matkani tänne.
"Senlainen olento on harvinaista; käytöstapa niin vapaata ja
suoraa! Erittäin puhelias hän oli, vaan ei sen ohessa milloinkaan
kadottanut miehuullisesta arvollisuudestaan niin kipinääkään,
ja ei puhettakaan siitä, että juuri muita kuin häntä koko sinä
iltana olisi huomannut. Minun täytyy tunnustaa, että tästälähin
tulen asettamaan toisenlaiset vaatimukset sen kavaljeerin suhteen,
jota minä mieheksi sanon, ja tulee niitä olevaan monta, joiden
käy ohraisesti vertailussa.
"Täti on myöskin laveasti häntä ylistellyt; minä luulen hänen
olevan mielissään, kun Rönnov oli niin rakastettava ja sydämmellinen
minua kohtaan. Hän on jälestäpäin ollut aivan loistavalla tuulella.
"Sen jälkeen oli kapteeni Rönnov täällä joka päivä. Hänellä oli paljo
kerrottavaa meille Tukholman elämästä ja hovista; hän puhui minun
kanssani teistä siellä kotona, -- isästä, joka huolimatta siitä, että
hän on vanhempi"...
"Niin, paljo, paljo vanhempi!" vakuutti kapteeni kiihkeästi -- "neljä,
viisi vuotta vähintäinkin!"
... "kuitenkin on hänen unohtamaton ystävänsä.
"Voitte arvata, että ne illat olivat hauskoja! Täti ymmärtää
senlaisia seikkoja. Nyt on oikein ikävä häntä! Samoin tädinkin
mielestä; me olemme istuneet näinä kahtena iltana hänen lähtönsä
jälkeen puhumassa hänestä, tuskin mistään muusta kuin hänestä.
"Eilen illalla kävi Grip täällä. Me emme ole nähneet häntä sitte
kuin ensi iltana kapteeni Rönnovin ollessa meillä. Ja kuka voi
käsittää senlaista ihmistä? hän ei ole huomaavinaan hänessä mitään!
Hän intti vastaan koko illan ja oli niin ynseä ja ikävä, että täti
oikein häneen kyllästyi. Hän mainitsi jotain pintapuolisesta
elämästä, tyhjästä sotilasrummusta, ja muuta sentapaista, niinkuin
ei muka Rönnovin paraimpia ominaisuuksia juuri olisi tosi
miehuullisuus ja luonnollisuus!
"Hui! minä valvoin puoli yötä harmittelemassa tuosta puheesta!
Hän istui teekuppiaan hämmennellen ja puhui ihmisistä, jotka
voivat kulkea maailman läpi tyhjiä puhetapoja ja kohteliaita
korupuheita täynnä! Kummasteli, miten osattiin imarrella
tervettä järkeä aivan suunniltaan pois, niin että lopuksi oli
taas jälellä paljaaksi nypitty -- kuulin selvään hänen mutisevan
-- syöttöhanhi! Mahdottoman häpeämätöntä! Olen varma siitä,
että hän tarkoitti minua.
"Hänen mentyään sanoikin täti antavansa tulevalla kerralla sanoa
Gripille, jos ei sattuisi muita vieraita olemaan, ett'emme ole
kotona; täti oli väsynyt hänen juttelemiseensa näin kahden kesken
ja arveli, että senlaiset ihmiset älkööt lentäkö korkeammalle
kuin siivet kantavat. Mitään loistavaa uraa hän ei tule astumaan,
luulee täti, sillä hän pitää liian lujasti kiini omista
ajatuksistaan.
"Muuten on ikävää, jos Grip ei tule! sillä kaikkine omituisuuksineen
on hän usein hyvä sotatoveri tätiä vastaan."