Vuosi oli taas yksi vierinyt -- joulu oli mennyt, oltiin puolivälissä
helmikuuta.
Kapteeni istui kahden kynttilän ääressä polttaen tupakkaa ja lukien.
Pöydän toisessa päässä sai Jörgen käyttää kynttiläin valon hyväkseen,
kun hän siinä istui läksyinensä; hänen piti siinä venytellä määrätyt
tuntinsa, siitä vähän väliä, taisiko läksynsä vai eikö tainnut niitä.
Kuuraiset ikkunaruudut kimeltelivät kuutamossa valkoisina kuin marmori;
niistä kuvastui toinen ikkuna arkihuoneen pimeälle peräseinälle.
Kuuluipa varmaan kulkusia!...
Jörgen kohotti keltaista, karkeatukkaista päätään kirjasta ylös. Hän
kuuli sen jo toistamiseen kaukaa joltakin ahteelta.
"Minä kuulin kulkusia tieltä", mutisi hän ... "hyvin kaukaa."
"Loruja, -- lue läksyjäsi vaan, poika!"
Mutta vaikka kapteeni näytti olevan tutkimisiinsa lujasti kiintynyt,
tarkkailivat hänen korvansa kuitenkin jokaista ääntä...
"Kauppiaan aisakello se on, luulen minä, se kuuluu niin komealta",
virkkoi Jörgen jälleen.
"Jos vielä kerran minua häiritset, niin saat kuulla kulkusten helisevän
ympäri korviasi!"
Maakauppias Öjseth oli niitä vieraita, joita kapteeni kaikkein
epäkernaammin olisi nähnyt taloon saapuvan! Tämä kirjoitti, kirjoitteli
uudestaan ja uudestaan muistuttamaan kolmestakymmenestä taalaristaan,
joiden hän luuli muka saamattomissa olevan... "Hm, hm", mutisi kapteeni
punaisena kasvoista ja luki eteenpäin lujasti päättäen, ettei tahtonut
nähdä tuota miestä ainakaan ennenkuin seisoisivat huoneessa
suutatusten.
Aisakello vaikeni todellakin pihalla.
"Hm, hm!"...
Jörgen kavahti pystyyn.
"Siirry sinä, poika, vaan paikaltasi, niin hakkaan sääresi ja kätesi
palasiksi!" raivosi kapteeni punasena kuin kupari. "Istu, -- istu
hiljaa ja lue!"
Hän itse istui myöskin hiljaa. Tuo kauppiasraato saa kyllä itse panna
kiini hevostansa tankoon porraspäässä ja auttaa itseänsä miten
parhaiten taisi.
"Ulkona puhutaan ... Iso-Ola"...
"Suusi kiini!" sanoi kapteeni synkällä, syvällä bassoäänellä ja iski
poikaan senlaisen silmäyksen, joka olisi voinut naulata lattiaan kiini.
"Mutta, isä, sehän on" -- Samassa retustettiin häntä tukasta ja hän sai
aikamoisen korvapuustin, niin että hän lensi keskelle lattiaa.
... "tohtori!" ulisi Jörgen.
Samassa hetkessä nähtiinki että Jörgen oli todellinen marttiira, sillä
tohtorin lyhyt, neliskulmainen olento ilmestyi oveen.
Turkit olivat napista auki ja hänen pitkä vyönsä laahasi maata. Hän
piti kelloa kädessään:
"Paljoko kello on?"
"Sinä, sen kadotukseen tuomittu helvetin sikiö, sinähän siinä tuletkin,
Rist!"...
"Paljoko kello on, kysyn minä, katso!"...
"Ja tämän tähden olen täällä Jörgeniä kurittanut... No, no poika!
Pääset läksyistäsi ja saat pyytää siirappia puurolle tänä iltana.
Juokse pian äidin luo ja sano, että Rist on täällä!"
Kapteeni aukasi kyökin-oven: "hoi Marit! ... Siri! -- -- tulkoon piika
sisälle vetämään päällyssaappaita tohtorin jaloista! Koko seurakunnan
taudit istuvat kai vaatteissasi".
"Paljoko kello on, kysyn minä, -- etkö voi katsoa!"
"Viisi minutia yli puoli seitsemän."
"Kolme penikulmaa ajettu kahdessa ja neljännestunnissa Jölstadista
Liinukalla tänne asti, -- sepä on jotakin!"
Tohtori oli saanut turkit yltään. Tuo lyhyt, vantera mies leveine
kasvoineen ja punaisine partoineen seisoi melkein uponneena suuriin,
pitkävartisiin matkasaappaisinsa:
"Ei, ei!" tiukkasi hän palvelustytölle, joka aikoi vetää niitä hänen
jaloistaan... Kuulepas, Jäger, tuletko kanssani pihalle koettamaan
Liinukan toista takajalkaa. Se alkoi vähä nilkuttaa, niin näytti
minusta tuolla eräässä ahteessa ja ontua."
"On kaiketi hiemasen nyrjähtynyt!" Kapteeni sieppasi kiihkeänä lakkinsa
pianon päältä ja seurasi vierasta.
He seisoivat reen vieressä vähissä vaatteissa jäisessä pakkasessa ja
tarkastelivat Liinukan reisiä ja nostelivat sen vasenta takajalkaa. He
seurasivat sitä talliin vielä tarkempaa tutkimusta tehdäkseen.
Kun palasivat sieltä, olivat he kiivaassa väittelyssä.
"Sen minä sanon, että yhtä suurella syyllä voit sanoa sillä olevan
räkätautia takajaloissa... Jos et paremmin ymmärrä ihmisten
parantamista kuin hevosten, niin en anna neljää äyriä koko tohtorin
tutkinnostasi."
... "Se sinun Ruskeasi, Jäger! Kummallistapa ruokaa se syö. Eihän se
toki mahtane pelkkiä seimenlastuja syödä?" ilkkui tohtori
veitikkamaisella ivalla.
"Mitä? -- näitkö sinä sitä, sen ... lurjus!"
"Kuulinhan sitä, kuulin, -- panihan se kuin saha siellä pilttoossansa.
Mokoma junnari on sinua veijannut oikein hyvänpäiväisesti!"
"Eikä niinkään, ei niinkään! Vuoden kuluttua se jo on yhtä komea kuin
muutkin Jägerin hevoset... Mutta sen sanon, että hyvän kaupan teit, kun
ostit Liinukan viidelläseitsemättä."
"Kuudellakymmenellä ja harjakannu päälliseksi ... mutta minä en sitä
möisi, vaikka tuossa paikassa siitä antaisit sata!"...
Edustuvassa odotti rouva.
Aslak oli telannut jalkansa viime torstaina hirsimetsässä, -- rouva oli
sitonut haavan; -- ja itsellinen Andres makasi keuhkokuumessa; lukkari
oli käynyt iskemässä suonta; lapsia oli tupa täynnä ... mikä tulisi
neuvoksi jos isä kuolisi!
"Vetäkää muutamia kuppisarvia selkään, ja jos hän ei siitä virkoo, niin
pitää vielä hyvästi suonta iskeä".
"Hän oli pyörtyä viime kerralla", muistutti rouva vähän arvelevaisena.
"Laskekaa verta pois! laskekaa verta pois! -- Veren pitää
vähetä rinnasta, muuten polte hänet lopettaa. Huomenaamulla
menen tupaan katsomaan häntä... Ja Thean kaulaa pitää voidella
kamferttilinjamentilla, kääritään villasukka ympärille ja sitte sänkyyn
hikoilemaan -- ja kelpo lusikallinen resiini-öljyä tänä iltana! --
Kamfertilla voitte myös voidella ruotimuorin sydänalustaa, jos hän
kovasti rupeaa valittelemaan. Saatte sitä lisää vielä"...
-- Illallisen jälkeen istui talon vanha ystävä piippuineen ja
punssilasineen toisessa päässä sohvaa ja kapteeni toisessa. Tuo punanen
hohde tohtorin nenällä ja poskilla ei yksistään ollut seurauksena tästä
muutoksesta pakkasesta huoneen suloiseen lämpöön. Ihmiset puhuvat, että
hän vanhanpojan-yksinäisyydessään aika lailla lohdutteli itseänsä
väkevältä maistuvilla.
He olivat jo pakinoineet kylläksi asti hevosista ja viimevuotisista
muistoistaan Mon kartanosta, kunnes nyt puhe kääntyi perheellisiin
seikkoihin.
"On, näetkös, kuulumisia sekä kaupungista että länsipuolelta... Vanha
Alette-täti kirjoitti ennen joulua, että kuvernöörin rouva nyt kyllä on
saanut luokseen sen, jonka kanssa hän sai koetella sekä makeat että
karvaat"...
"Enkös sitä sanonut?" sanoi tohtori, "ensimäinen, mikä maneesissa on
tehtävä, on hevosen luonteen tutkiminen. Ja Inger-Johannan luonne ei
ole taipuvaisimpia; sitä pitää hyvyydellä voittaa."
-- "Ja ett'ei käly koskaan ollut ajatellut moisten syntyperäisten
ainesten siinä määrin voivan kehittyä autiolla maaseudulla."
Kapteeni veteli kiihkeänä savuja piipustaan ... kun se äiti nyt
päättäisi tuon pitkällisen pöydästäkorjaamisen, että vihdoinkin
saataisiin esille tyttärien kirjeet!
"Voit ajatella, että se on vasta omituinen pelikaani tuo henkikirjuri
Rysylke'ssä! -- komentelee ja tömisee ... pitää ihmiset kurissa niin
hyvin kodossaan kuin konttorissa. Mahtaneekohan tuo milloinkaan hakea
sieltä pois: sillä sitä hän uhkailee joka kerta, kun näkee jonkin viran
olevan avoinna, kirjoittaa Thinka...
"Anna meille kirjeet, äiti! -- ja silmälasini", virkkoi kapteeni, kun
rouva tuli sisälle.
"Ensin se kirje, joka tuli Marraskuussa, niin saat sinä, Rist, kuulla
kummityttösi tulosta kuvernöörille"...
... "Kun Iso-Ola nosti kapineita kadunpuolisesta ovesta
ylöskäytävään, oli minulla eniten halua istua uudestaan rattaille
ja ajella toiset kolme päivää takaisin kotiin; mutta sitte
ajattelin samassa: paras on marssia rohkeasti eteenpäin,
kuten isä sanoo! Minä menin portaita ylös palvelijan ohitse
ja aukaisin oven. Siellä oli niin valoista ja naulikoilla paljo
päällysvaatteita, hattuja ja huiveja, ja pari kertaa pujahti
ohitseni pari palvelusneitsyttä kantaen tarittimia ja teekuppia,
katsomatta vähääkään minuun. Mutta minä ajattelin, että se, joka
nyt tällaisiin oli joutunut, oli juuri teidän tytärkultanne!
Päällysvaatteet riisuin yltäni yks kaks; -- naputin ovelle
kerran, kaksi, olin kuin unissani, ja sitte tartuin lukkoon ja
väänsin sen auki. Kas niin, siellä ei ollut ketään! Siellä oli
toinen ovi ja sen edessä uutimet, joita tarvitsi vaan hiukkasen
vetää syrjään ja -- samassa pujahdinkin niiden läpi ja seisoin
keskellä kaikkea! Niin, mitenkä tästä kertoisinkaan. Se oli
nurkkahuone, tuo, johon saavuin; siellä on pelkkiä mahognysia
huonekaluja ja pehmeiksi topatuita nojatuoleja ja sohvan
yläpuolella on kultapuitteisia tauluja; kaikki jotenkin tummaa.
Mutta tuosta en nähnyt rahtuakaan silloin, sillä minusta näytti
ensimmältä kuin olisi ollut melkein pimeä. Mutta siellä oli
tuonlainen suloinen hämäryys vaan. Korkean pöytälampun päälle
oli pantu varjostin, ja lampun ympärillä oli kokonainen seura!
Nurkkasohvassa istuivat rouvat juoden teetä ja monta muuta.
"Minä seisoin keskellä lattiaa, ja luulin, että punasenruskeassa
arkihameessani ei olisi moitteen syytä.
"Täti Zittow!... Sain minä sanotuksi.
"Kuka se on?... Mitä?... Eihän vaan rakas Inger-Johannani? --
Mieheni sisarentytär! sanoi eräs nainen pöydän luota... Sinähän
olet kuin tuore metsän ruusu, kun vielä on sadepisareitakin
kasvoillasi ... ja kylmä näyttää sinun olevan! -- hän tarttui
minua kädestä kiinni. Mutta näin kyllä hänen katselevan pukuani.
Saat nähdä, että se on liian pitkä liivistä -- sanoin minä;
samaahan sanoin jo kotona! Mutta sitte unohtui koko pukuni,
sillä tuohan olikin täti ja hän syleili minua ja sanoi:
tervetultuasi, rakas lapseni! Arvaan että kuppi kuumaa teetä
nyt on hänelle hyväksi, neiti Jörgensen! Ja käskekää Minan
laittaa hänelle makuuhuone kuntoon ylhäällä vintillä! Ja
sitte vei hän minut istumaan pehmeään nojatuoliin seinällä.
"Siellä istuin minä hämärässä teekuppi ja rinkeli kädessäni,
-- millä tavoin ne minulle tulivat sitä en muista, -- ja
ajattelin minäkö tässä istun vai kuka?
"Ensin ei ollut helppoa nähdä niitä, jotka istuivat ympäri
huonetta pehmeisin nojatuoleihin vajonneina. Aivan minun
ääressäni kiikkui ylös ja alas kannuksella varustettu jalka
ja punaraitanen housunlahe. Silloin tällöin pisti silmiini
joku komeasti kirjaeltu, valkoinen kaulus, kun joku nousi
asettamaan kuppinsa pöydälle. Lampun varjostin muodosti
ympyriäsen valopiirin huoneesen, tuskin puolen kyynärän
etäisyydelle pöydästä.
"Oi, kuinka siellä oli leposaa ja hienoa!
"Aivan lampun varjostimen alla istui täti kumartuneena
jonkinlaisen mustan laitoksen yli, jossa oli neekeripoikain
kuvia ja poltti suitsutuspaperia; hänen harmakkaat hiuksensa
olivat kammatut hirveän säännöllisesti alas otsalle.
"Pöydällä oli kiiltävän kirkas teekeittiö ja sen ympärillä
komeita sinisiä kuppia vanhaa Kööpenhaminan porsliinia,
samanlaisia kuin ne neljä paria, jotka äidillä on kaapissaan
ison-äidin perintöä. Minun piti koko ajan katsoa sivullepäin
tädin suuria korvarenkaita, jotka niin loistavina riippuivat
kaulan pitsien sekaan. Minusta näytti kuin tuo vanhan-aikuinen,
uurnanmuotoinen teekeittiö olisi ollut hänen näköisensä. Oli
kuin he olisivat kuuluneet yhteen, -- en tiedä miltä ajoilta,
vaan eihän toki luomisesta asti. Ja kun keskustelu hetkeksi
taukosi ja tuli senlainen hiljaisuus, niinkuin siellä ei olisi
ollut yhtäkään ihmistä, surisi ja sihisi keittiö ikäänkuin
tädin tanskalaista r:ää sorahtamalla: perintö! perintö!
-- ja sitte se taas sihisi: Zittow, v. Zittow... Se juttu
häilyi mielessäni, jonka sinä, äiti, kerroit minulle tuosta
tanskalaisesta Zittowista, joka oli diplomaatina Brüsselissä!"
"Entäs mokomaa! -- hänellä on tuo veressään" ... nauraa hohotti
tohtori.
"Mutta ei siltä näyttänyt kuin täti olisi pitänyt kiirettä
minulle setää esitellä. Ja kun hän lähetti neiti Jörgensenin
taritsemaan teetä viereiseen huoneesen, jossa herrat korttia
löivät, pöllähti päähäni kysyä, enkö minä saisi mennä hänen
kanssaan.
"Hyvin kernaasti, lapseni, olisi väärin kauemmin koetella
kärsivällisyyttäsi! -- Ja sitte, neiti Jörgensen, menette
saattamaan pientä matkustavaistamme ylös hänen huoneesensa ja
pidätte huolta siitä, että hän saa jotain syödäkseen ja pääsee
ajoissa levolle. Mutta minä näin selvästi, että täti veti
lampun varjostimen alemmaksi siltä puolelta, josta minun tuli
mennä; tuota tulin ajatelleeksi jälestäpäin.
"Mitä? mitä, mitä? sanoi setä; olisitte vaan nähneet miten hän
katsoi minuun. Hän oli niin sinun näköisesi, äiti, otsasta ja
silmistä, että minä heitin käteni hänen kaulansa ympäri.
"Hän piti minusta kiini ja katsoi minua. Enkö voisi luulla itse
täti Eleonoran ilmestyneen eteeni! No, no, elä kuitenkaan
kuvittele olevasi niin loistava kaunotar!
"Senlainen oli vastaanotto!
"Vähää jälkeenpäin makasin minä vuoteellani sievässä sinisessä
kamarissani pitkähesuisine uutimineen ikkunain edessä. Uunissa
oli suitsutusta ja ajattelepas sitä! neiti Jörgensen, joka
kutsui minua neideksi! auttoi minua riisumaan vaatteet yltäni
ja kätki minut pehmeisin untuvapeitteisin.
"Siinä minä makasin ja tuumailin kaikenmoista, niin että pääni
kävi yhä kuumemmaksi, kunnes vihdoin olin ajaa jytkyttävinäni
rattailla Ison-Olan kanssa."
"Niin, rattaat ne palasivat tyhjinä kotiin!" sanoi kapteeni
huoahtaen...
"Saat nähdä, että hän vielä tulee vaunuissa Giljelle!" tuumasi tohtori.
"Se tyttö oli kaunis!" virkkoi kapteeni liikutetulla mielellä... "Voin
nähdä hänen seisovan siellä sedän luona keskellä lattiaa, mustat
hiukset nutturalla niskassa. Kun hän oli saanut pitkät hameet ja oli
nostanut ylös pitkät lettinsä, jotka ennen aina pitkin selkää
riippuivat, oli hän äkkiarvaamatta muuttunut joutseneksi... Muistathan,
Rist, miltä hän näytti silloin, kuin pääsi ripille!"
"Mutta rakas Jäger!" sanoi äiti moittivalla äänellä.
Kapteeni aukasi vieläkin yhden suuren, tiheään kirjoitetun
postipaperin.
"Tässä saat kuulla lisää; tämä on 23:lta päivältä Tammikuuta.
"Ne rahat, jotka sain kotoa" --
"No, no"...
"Larssonin laskuun meni" --
"Voit jättää lukematta koko tuo sivu", sanoi äiti päättäväisesti.
"No niin! niin, niin -- pikku-asioita vaan kaikki nämä ... mutta
tässä"...
... "Voi, kun et sinä, isä, etkä sinäkään, äiti, saa nähdä
kumpaistakaan uutta pukuani! Täti on arvaamattoman hyvä. On
mahdotointa kävellä muulla lailla kuin kauniisti tämänkaltaisissa
kengissä; ja täti sanoo minun kävelevänkin somasti; tuntuu
siltä kuin aina astuisin tanssilattialla. Ja eilen antoi täti
minulle puolikalossit, joista lähtee soljet jalan päälle.
Oletteko moista kuulleet! Niin, minä suutelin häntä sillä
kertaa; sanokoon siitä mitä tahtoo, arvelin. Sillä, tietäkää
se, että ensimmäinen sääntö naiselle, sanoo täti, on jonkinlainen
arvollinen levollisuus, joka kuitenkin siltä saa olla sydämmellinen!
Minulla on sitä luonteessani, sanoo hän, ja minun tarvitsee sitä
vaan kehittää, pianoa minun pitää oppia soittamaan ja suorittaa
täydellinen kurssi tanssikoulussa.
"Täti on niin äärettömän hyvä minua kohtaan. Mutta on niin
kummallista, että aina kun hän tahtoo sulkea ikkunat, tahtoisin
minä pitää niitä auki. En tarkoita tietysti alakerroksen
kaksinkertaisia ikkunoita, joiden eteen on liimattu paperia,
vaan niitä, mitkä ovat omassa huoneessani. Ajatelkaapas,
ensiksikin kahdet ikkunalasit ja lisäksi pari kerrosta uutimia,
ja sitte nuo monet talot, jotka ovat ahdatut meidän talomme
ympärille; eihän sitä voi henkeänsäkään vetää, ja se muka
auttaisi, että ylintä osaa ikkunasta pidetään auki kaksi
kertaa päivässä!
"Täti sanoo minun kyllä vielä tottuvan kaupungin ilmaan. Mutta
miten se tulee tapahtumaan, sitä en tiedä, sillä en milloinkaan
saa sitä oikein tuntea; ei kertaakaan ole käteni ahvettuneet
koko talvena! Me olemme joka aamupuoli hetkisen ajelemassa, ja
iltapäivällä käymme, täti ja minä, puotiloissa, -- siinä kaikki.
Toista on täällä käydä ulkona kuin kotona, sen arvaatte; kun
satuin hyppäämään pienen lumikinoksen yli tullakseni pikemmin
rekeen, sanoi täti että jokainen tuonlaisesta heti voisi nähdä
jälkiä -- luontotilastani. Minulla voisi kyllä olla raudat
jaloissa, kuten vangeilla, joita joka päivä näen linnan kohdalla,
ja kuitenkin pääsisin liikkumaan niin nopeasti kuin tarvitsee.
"Ja täti on kieltänyt, ett'en saa käydä avojaloin makuukamarini
lattialla! Niin, olisitte vaan nähneet hänen hämmästystänsä,
kun kerroin, mitenkä Thinka ja minä jään lähdön aikana kahlasimme
yli puron päästäksemme oikotietä myllylle! Lopuksi täytyi hänen
kuitenkin nauraa kanssani. Mutta minä olen varma siitä, että
minua varten ne tohvelit ovat, jotka pistivät esiin eräästä
kääreestä; hienot, untuvareunaiset. Katsokaas, niiden sisäänhän
sitä sentään koetetaan pusertaa omaa herttaista pikku tahtoani!"
"Pitää kyllä varansa, ett'ei päitsiä niinkään helposti päälle saada",
mutisi tohtori.
Rouva huokasi syvästi.
"Sellaiset herttaiset pikku tahdot kasvavat kernaasti juuriksi, ja" --
vieläkin syvä huokaus -- "nainen ei senlaisella tule toimeen
maailmassa."
Tohtori tuumaili tuijottaen lasiinsa:
"Naisen suurimpia ansioita on taipuvaisuus; mutta runoilijat ylistävät
uhkeita, ylpeitä neitosia!... Siinä on hieman ristiriitaisuutta
siinä"...
"Mitä vielä, ukkoseni! Ja'a heidät kahteen osaan! Sillä rumat naiset,
ne enimmäkseen saavat olla taipuvaisia", virkkoi kapteeni.
"Se kauneushan on niin katoovaista, ja parempi on ajatella niitä
aikoja, kun täytyy olla taipuvaisena", huomautti rouva kutimensa luota.
"Ranska se sujuu niin että hei vaan!" jatkoi kapteeni kirjeen
lukemista. "Minä luen sen aina ennen aamiaista, ja täti on
erittäin mielihyvillään ääntämisestäni. Mutta sitten pianon
ääreen yhdeksästä yhteentoista, hui, pelkkiä sormiharjoituksia!
Sen jälkeen tulee tädin vastaanotto-aika.
"Ja arvaappas, kuka tuli meille toissapäivänä? Ei kukaan muu
kuin -- ylioppilas Grip! Tuntui siltä kuin olisimme olleet
hyvinkin tuttuja ja kuin olisin pitänyt hänestä vielä enemmän
kuin ennen, sillä kovin iloiseksi tulin saadessani kerrankin
tavata ihmistä, joka tunsi kotini. Vaan ajatelkaapa! minä vähä
epäilen, eikö hän koettanut mestaroida tätiä; ja sitte uskalsi
hän vielä luoda minuun senlaisen katseen, ikäänkuin minä olisin
ollut samaa mieltä kuin hän! Täti oli toimittanut hänelle paikan
enon konttorissa, koska oli kuullut hänen tutkintonsa onnistuneen
erittäin loistavasti ja että hän oli hyvin lahjakas, vaan ei
saanut mitään varoja kotoaan lukujensa jatkamiseen."
"Uskalsin antaa hänelle kolme taalaria ... mutta sitä en ymmärrä
mitenkä se veitikka jaksoi tutkintonsa suorittaa", sanoi kapteeni.
"Vaan ne hän maksoi takaisin, Jäger, postimaksut ja kaikki."
Kapteeni nosti taas kirjeen kynttilän taakse ja alkoi lukea.
... "Ja sitte täti arveli, että hänen suora käytöksensä tarvitsisi
vähä sievistämistä ja kutsui tulevaan viikko-iltamiinsa; täti
kokoo niin kernaasti nuorisoa ympärilleen; mutta täti huomasi,
että tämä kutsumus oli Gripille kuin käsky jonkun velvollisuuden
täyttämiseen. Ja tällä kertaa tuli hän poissa-oloaan pyytämään
anteeksi. Sepä oli vieraissakäynti sekin!
"No, saamme Teidät luoksemme jonakin toisena tuorustaina sen
sijaan, sanoi täti.
"Te tietänette syyn poisjäämiseeni, vastasi Grip. Se on minun
-- sivistymätön vastenmielisyyteni niitä yksimielisiä teekuppeja
kohtaan, jotka muodostavat korkeimman tuomioistuimen Teidän
tee-iltoinanne!
"Kas, kas, kas, naurahteli täti. Ehken suuresti erehdykään,
kun sanon, että teillä alkuaan on taipumusta seura-elämään.
Siinä vasta kaikki luonteen paraimmat ominaisuudet tulevat
näkyviin.
"Kaikki liukkaimmat, pintapuolisimmat tarkoittanette!
"No, no, ei pidä taantua, herra Grip, jos pyytää uskallan!
"Sanoin niin hyvästi kuin suinkin osasin, kunnioitettu rouva;
sillä oikeastaan tarkoitin: kaikki valheellisimmat.
"Te olette taas vastaansanomisen tuulella; ja silloin joutuu
niin helposti tylyksi.
"Minä puolestani vaan luulen, että silloin valhettelee, jos
on väittämättä vastaan, kun toisin ajattelee.
"Silloin uhraa hyvälle tavalle; ilman sitä ei seurusteleminen
olisi mahdollista.
"Ja mitä uhrataan? Totuutta!
"Paremmin ehkä hiukkanen omaa turhamielisyyttämme, tilaisuutta
näyttämään jotain loistavaa ominaisuutta; se on luullakseni
suuri kiusaus erittäinkin nuorille herroille.
"Mahdollista, mutta -- ei sittenkään, virkahti ylioppilas.
Näettekös!
"Mutta sitte sanoi täti, joka ei milloinkaan luovu omista
ajatuksistaan: sievä käytöstapa ei ole halveksittava; ja kun
näen nokkelan ylioppilaan seisovan konverseeraamassa kädet
taskuissa tai rinkuttelevan tuoliaan, niin koetan aina pienellä
viittauksella korjata tuota puutetta hänen kasvatuksessaan, --
vaikka asianomainen sitte suuttuisi tai olisi suuttumatta
äidilliseen suoruuteeni!
"Olisitte vaan nähneet häntä! Kädet pois taskuista ja samassa
seisoi hän siinä edessämme suorana kuin kynttilä.
"Jos kaikki olisivat kuvernöörin rouvan kaltaisia, niin kyllä
neuvoisin osan-ottoa seuraelämään, hän sanoi, sillä te olette
rehellinen vaimo!
"Vaimoko? Rouvaksi tavataan kutsua!
"Tarkoitan olevanne rehellinen kuvernöörin rouva; muuten en
sanokaan hyväntahtoinen rouva! ja sitte pudisteli hän ruskean,
paksun tukkansa otsalle.
"Mitään valokuvaa en Teistä kotilaisista tarvitse, sillä illalla
maatessani kuvailen aina olevani kotona. Näen niin selvästi
miten isä kävelee viheltäen lattialla ja sitte juoksee konttorin
portaita ylös, ja minä tukistan Jörgeniä ja koputan hänen päätään
maantiedekirjalla, niin että saan hänen kimppuuni ja hän ajaa
minua takaa läpi koko talon. Niin, minun on välistä niin haikeasti
ikävä, vaan en uskalla näyttää sitä tädille, sehän tuntuisi
hänelle kiittämättömyydeltä. Hän ei usko ihmisten muualla
voivankaan elää kuin kaupungissa.
"Ja sitten on koko joukko asioita, joita aivan täytyy piiloon
pistää, vaikk'en tiedä miksi. Ajattelepas äiti, hätinä juuri
saa sanoa, että meillä kotona on lehmiä, neuvoi täti, mutta voi
minua, jos sanoisin, että joku niistä on poikinut! Tahtoisinpa
tietää, millä lailla he luulevat saatavan uusia lehmiä, kun
vanhat tapetaan jouluksi?"
Kapteeni nauraa röyhäsi pari kertaa. Mutta rouva näytti huolestuneelta,
ja hän valitti:
"Se on siitä, ett'emme ole voineet pidättää lapsia tupaan menemästä; he
ovat siellä kuulleet väen puheita!"
"Nähkääpäs, rouvaseni!" selitti tohtori, "kaupungissa ollaan niin
hienoja, että tuskin uskalletaan antaa kanan munia... He tahtovat vaan
tietää maaseudun harrastusten hedelmistä ja nauttia niitä!"
"Niin", lisäsi kapteeni, "ei ole juuri suotavaa, että jokin Polle
raukka on kyllä hävitön tekemään varsoja siellä!"
Rouvaa rupesi yskittämään ja hän teki itselleen asiaa neulomapöytään.
-- -- Rouva oli tunti sitte mennyt levolle; kello kävi kahtatoista.
Kapteeni ja tohtori istuivat nyt hieman unisina juomajäännösten
ääressä, ollen noitten himmeäin talikynttiläin näköisiä, jotka
pitkäkarsisina ja talia juoksevina pöydällä törröttelivät.
"Pidä sinä Liinukkasi, Rist! Usko pois ... harvassa on miestä, joka
minulta hevosen saisi, -- niin kokeneelta kuin minä, näet, joka
eläissäni senlaisen joukon komeita Jägeri-hevoisia olen kasvattanut!"
Tohtori vaan katsoa tähysteli lasiin.
"Sinä ajattelet seimenjärsijää!" muistutti kapteeni kiihkoisena. "Mutta
se kauppa tehtiin oikein akkamaisella kavaluudella, -- suorastaan
petoksella, niin että miestä voisi siitä oikeuteen haastaa... Mutta,
niinkuin jo sanoin, pidä sinä Liinukkasi itse!"
"Olen siihen hiukan kyllästynyt!"
"Kas niin! kas niin! mutta se on sinun syysi se, ukkoseni, eikä
Liinukan. Sinä saat aina kylläksesi elukoitas... Jos lukisit kaikki
hevoset, joita olet itsellesi vaihtanut, niin tulisi niistä joltinenkin
talli täyteen!"
"Se oli jo varsana pilattu saviranan kiertämisessä."
"No eikö muuta? Sen vian minä siitä saisin, jos parina viikkona sitä
juoksemaan opettaisin".
"Minä niin väsyn vetää ja nykiä toista ohjasta saadakseni sitä pois
tienpuolesta; -- jos ei sitä vikaa olisi, niin ei se milloinkaan minun
käsistäni luiskahtaisi! Jos vaan ei olisi suurempaa vikaa ollut kuin
että se seimeä hiukkasen nakertaisi!"
Kapteeni näytti tuumailevalta; hän nojautui sohvaa vasten ja veti pari
hyvänmoista haikua piipustaan.
"Ruskean viasta ei paljo ole lukua, -- vähä järsii vaan ... toisella
kulmahampaalla".
"Ja Liinukka myöskin pyrkii vaan toiselle sivulle tietä."
Jälleen muutama sakea savu piipusta. Kapteeni kynsäsi korvallistaan.
"Jos joku sen osaisi parantaa, niin kyllä minä ainakin."
Hän ahneesti veteli savuja.
Tohtori kopisteli piipustaan perät pois.
"Minun Ruskeani on muuten hyvin joutuisa juoksussaan ... ei oikein
tahdo kärsiä seimeä tallissa, mutta se ei ole suurimpia vikoja
hevosessa!... Ja niin hölläsuinen, huomaa jos hieman koskettaakin
ohjaksiin ... niin ihmeellisen hienotunteinen ... oikein sillä kelpaa
herrastella maantietä ajaessaan!"
"Niinpä niinkin, ei minulla ole erinomaisia sitä vastaan, -- oiva
elukka!"
"Kuules, Rist! Siinä todella olisikin sinua varten ajohevonen ...
seisoo niin tottelevaisena kohta kun vaan nostaa suitset seljälle!"
"Liinukkaako vaihtaisin, sitäkö arvelet?" tutkisteli kapteeni
epäileväisellä äänellä; -- "en tosiaankaan ole sitä ajatellut"...
Tohtori pudisteli päätänsä... "En vaan ymmärrä, mikä siinä on, että
toista ohjasta aina täytyy niin lujalla pitää."
"Mutta minä sen ymmärrän ukkoseni!"
"Jospa ei sinua vaan peijattaisi siinä, Jäger! Tiedäthän, että kauppa
se aina on kauppaa?"
"Minuako peijattaisiin? -- ho, ho, ho, ho." Kapteeni nauroi
ylönkatseellisesti ja taatulla itsetunnolla, niin että oikein tuoli
jytkyi... "Olkoon menneeksi sitte! me vaihdamme!"
"Sinä, Jäger, aina niin suin päin päätät asiat!"
"Se on minun luontoni, näetkös, ... asiat selville yks, kaks!
"Ja niin me juomme harjakaisia", huusi kapteeni kuumeentapaisesti; hän
oli ravistanut peruukinsa kallelleen ja hypähti pystyyn.
"Katsokaamme onko äidillä konjakkia vielä kaapissa!"...
* * * * *
Mikähän oikku sillä hevosella oikeastaan oli?...
Kapteenilla oli täysi työ opettaessaan Liinukkaa juoksemaan. Se käänsi
päänsä oikealle ja tahtoi tien syrjään niin paljo kuin ohjaksilta
saattoi. Mahdotonta oli tuosta pahasta päästä!
Aamulla oli hän ajanut portin pieleen toisen aisan poikki. Pelkäsikö se
varjoaan? -- oli selko siitäkin saatava! Kapteeni päätti lähteä
kuutamossa illalla ajamaan.
Kun hän iltapuolella tuli talliin, kohtasi häntä kummallinen näky.
Iso-Ola oli taluttanut hevosen keskelle lattiaa ja seisoi uhkaamassa
sitä puiden vasten otsaa nyrkkiään.
"Kuulkaa, kapteeni! nyt olen koetellut sitä monella lailla; ja ei se
räpytä silmiään eikä hiiskahda vaikka uhkaisin sitä kirveellä!
"Ja katsokaas vaan kuinka se nyt säpsähtää!"... Iso-Ola nosti nyrkkinsä
toiselle puolelle hevosen päätä.
"Mutta vasen silmä se on sokea, on kuin kiini paiskattu kellarin
luukku!"
Kapteeni seisoi hetken aikaa sanaakaan sanomatta; suonet otsassa
pullistuivat, ja kasvot lensivät niin punaisiksi kuin univormun kaulus.
"Mitä sinä, sen" --
Hän veti hirmustuneena Olaa korvalle. "Seisotko siinä hevosta
uhkaamassa, senkin roisto!"...
Kun Iso-Ola oli hevosta illastamassa, saapui kapteeni jälleen talliin.
Hän otti lyhdyn ja meni Liinukan ääreen.
"Ei auta sinua mitkään opit ojahan kaatumasta... Kas tuossa saat
rahakolikon, Ola."
Olan leveät kasvot kirkastuivat ja valtioviisaasti hän virkkoi:
"Kyllä se tohtori nyt saa itselleen lautoja varustaa; sillä se, jonka
hän sai, se söi täällä ollessaan kolme kahden tuuman lautaa."
"Kuule sinä!" jupisi kapteeni päätään nyökäyttäen, "ei pidä olla
millänsäkään; luulkoon vaan, että se meillä näkee molemmilla silmillä."
-- Kun Iso-Ola kevätpuolella kaljamalla maantiellä ajoi halkokuormaa
Giljen mäissä, väisti hän jo ajoissa tiepuoleen, että Rist, joka
Pohjoiskylästä päin näkyi pienessä kirkkoreessään ajaa karahuttavan
jälessään, pääsisi ajamaan ohi.
"Liinukka se on, näen mä! Onko kapteeni siitä hevosta saanut?... Tukkii
se kai yhtä paljo vieläkin tien sivuun?"
"Ei maar tulikaan! Kapteenissa kyllä oli miestä sitä parantamaan; se
pysyy tiellä yhtä hyvin kuin minä!"
"Kyllä uskon sinun valehesi, uskon kyllä..." mutisi tohtori, lyödä
läimähytti hevostaan ja ajeli eteenpäin.