Oli kesäsydän. Vuoristo oli hämäränä kuumuudesta, kaikki kukkulat
olivat kuni savun sisässä.
Komppanianpäällikön talossa kävivät tytöt avojaloin, lyhyt hame ja
väljä mekko yllä. Aurinko paahtoi, niin että pihka tahmeisena ja
kirkkaana tiprueli hirsistä vasta rakennetussa sikoläätissä, jonka
ovella Marit seisoi sioille antamassa juomista. Kaivon luona oli rivi
hiekalla pestyjä piimä-astioita kallellaan kuivamassa, jonkun varpusen
tai västäräkin hypätessä kaivon ympäri tai seisoessa kumarrellen sen
reunalla, ja liiteristä kuuluessa puunhakkuuta iltapäivän
hiljaisuudessa. Porstuan ovi oli auki ja sen varjossa makasi Vahti,
leukojaan levitellen. Kapteeni oli nauttinut päivällis-untansa ja
seisoi pellolla katsomassa miten Iso-Ola hevosilla kynti vanhaa
kesantoa, joka nyt oli raivattava pelloksi.
Puutarhassa surisivat mehiläiset. Melkein samalla yksitoikkoisella
äänellä sopersivat Thinka ja Inger-Johanna huvihuoneessa katekismoaan
ja sen selityksiä, kun he siellä istuivat käsikynkässä ja pää päätä
vastaan kumartuneina noiden haljenneiden sinisten kansien ja tahraisten
lehtien yli, 84:ltä aina 87:lle sivulle asti heidän tuli oppia
illalliseksi; sormia pitivät he korvissa, ett'eivät häiritsisi
toisiaan.
Viereisen puutarhan-aidan kohdalle lankesi varjo; mutta he eivät mitään
nähneet eivätkä kuulleet, tuo pitkä raamatunlause ulottui aina toiselle
sivulle asti.
Sitte sukkelasti yskäistiin puheen aluksi: "Uskallankohan keskeyttää
nuoria neitosia maallisella asialla?"
He katsoivat molemmat yhtaikaa ylös. Humalisto huvihuoneen seinustalla
ei ollut vielä kokonaan kierrellyt purjelankoja myöten ylös.
Aidan yli kurottautui nuori mies -- hän oli ehkä seisonut siinä
kauankin! -- melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä;
kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo
silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!...
Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta
lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen
kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä
laittamassa illallista:
"Tuossa seisoi, -- tuolla oli ... ulkona puutarhan-aidassa... Ei se
ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin
senkaltainen!"...
"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka
helposti käsitti aseman, "tuota tietä -- auki porstuan-ovi! Ole
ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".
Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen
raosta.
Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi
hänestä ja meni kyökkiin.
Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea
raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään
koko asiasta.
"Onko isäsi kotona?"
"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta,
kuulethan! ... ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene
sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.
"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".
Nyt tuli äiti itse; hän oli toki muuttanut hät'hätää siistin hameen
päällensä, vaikka se olikin vähä vinossa.
"Vieras näen minä, joka varmaankin on kävellyt pitkältä tänään...
Tehkää hyvin, tulkaa sisälle!"
Hänen hymynsä oli ystävällinen, vaan silmät sitä vastoin ankarat kuin
upseerilla tarkastusta tehdessä. Ja tarkastettavana oli tässä
tilaisuudessa reikiä ja paksulla rihmalla tehtyjä parsimisia ja suuri
määrä revittyjä aukkoja, eikä ollut siis helppo päästä luulemasta häntä
joksikin epäiltäväksi, kuleksivaksi henkilöksi, etenkin kun hän sisään
astuessa huomautti:
"Minä tulen niinkuin mustalainen vuorilta, rouvaseni! Täytyy pyytää
anteeksi että tänlaisena tulen luoksenne"...
Rouvan tarkasteleva katse oli ottanut kaikki huomioonsa. Valkoinen
raita otsassa auringon paahtaman päivetyksen yläpuolella sekä koko
hänen tapansa käyttäytyä saattoi rouvan varovaiseksi.
"Ettekö tahdo istua, kyllä Jäger tulee pian" ... rouva teki itsellensä
asiaa neulomapöytään ja sulki sen kiini; "sillä välin lähetän minä
teille kupillisen maitoa."
Palvelustyttö toi sisälle suuren ympyriäisen maitoruukun ja meni
jälleen pois.
Vieras kohotti suullensa ja mittasi sitte silmillään miten paljo oli
juonut, joi taas ja katsoi uudestaan...
Se on suloista! -- ei ensinkään emännän kaltaista, sillä hän se vasta
näytti muikealta ja -- hän huoahti -- peloittavan armolliselta!
Hän joi taas kulauksen.
No, nyt pitäisi jo lakata, mutta koska on niin...
Hän laski ruukun typötyhjänä lautaselle.
Paras ryhtyä suoraa päätä hänen kimppuunsa!... Lopussa matkarahat
jok'ainoa äyri... Tahdotteko rehellisen muotoni tähden lainata minulle
neljä, -- ei, se ei kuulu hyvältä, paremmin suoraa päätä 5 taalaria,
niin pääsen niillä Kristianiaan asti?...
Pienet silmänsä vilkkuivat niin rohkeasti; -- ja jos kapteeni vaan
silloin olisi tullut... Ulkoa kuului askeleita...
Hän tuijotteli hajamielisenä eteensä, hän kertoi hiljaa itsekseen
esityksensä... Sitä muuteltiin alin-omaa, ja nyt oli hän taas saapunut
tuohon mutkikkaasen kohtaan -- rahan määrästä. Hän laski eikö kuitenkin
riittäisi, jos hän pyytäisi neljää, -- kolmea?...
Porstuassa rapisi, koira ryntäsi haukkuen ovesta ulos.
Se oli varmaankin kapteeni.
Nuori mies kavahti äkkiä pystyyn, vaan istahti taas, kuin vieteri
uudestaan poukahtaakseen ylös.
"Sisällä huoneissako ... jokin veitikka, joka tahtoo puhutella
minua?"...
Portailla noin puhuttiin.
Hetkinen vielä, ja kapteeni ilmestyi arkihuoneen ovelle.
"Minä tuhannesti pyydän anteeksi, herra kapteeni! minä olen
sattumalta ... sattumalta"...
Tässä hän alkoi hämmentyä. Paha sattumus saattoi tänne toisen noista
nuorista tytöistä, jotka hän oli nähnyt huvihuoneessa; tummempi heistä
seurasi isäänsä sisälle, silloin se ei siis sopinut --
"... tullut ylhäältä vuorilta", hän jatkoi.
"Te ymmärrätte, ettei sitä voi silloin esiintyä niinkuin pitäisi"...
Viimeinen sanottiin sujuvasti kiireisellä tavalla.
Kapteeni ei ensi hetkessä näyttänyt juuri mieltyneeltä.
"Nimeni on Arent Grip"...
"Arent Grip!" toisti kapteeni ja katsoi häneen. "Grip? ... samanlainen
käytös ja samanlaiset silmät!... Ehkä 'perpetuum'in' poika? Lurlejkin
kadetin poika? -- hän on maanviljelijänä jossakin vuonojen rannalla"...
"Hän on minun isäni, herra kapteeni!"
"Harrastaako hän yhtä ahkerasti vielä aatteitansa mekaniikassa?" kysyi
kapteeni ivallisesti. "Kuulin, että hän oli johtanut veden myllystä
navetan katon kautta, niin että lehmät saivat ruiskukylpyä, kun
auaistiin luukku katossa!"
Inger-Johanna huomasi vieraan tekevän kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin
hapuilisi hän lakkiansa.
"Syntiä ... syntiä! -- ettei se aika antanut isäni kaltaiselle miehelle
tietoja!"
Vieras sanoi tämän senlaisella totisuudella, kuin olisi hän unohtanut
kapteenin olevan läsnä.
"Vai niin, -- niin isäsi! -- Tehkää nyt niin hyvin, että jäätte meille
illallista syömään, ennenkun jatkatte matkaa. Sano äidille, sinä
Inger-Johanna, että tarvitaan ryyppy lisää ja myös voileipää. Teidän on
kukaties nälkä, koska tulette vuoristolta. Istukaa!
"Ja mikä on sitte teidän ... teidän ... asemanne tai virkanne tässä
mailmassa? jos sitä rohkenen kysyä." Kapteeni laahusteli laattiaa
pitkin.
"Ylioppilas minä olen! -- ja kuulkaa, herra kapteeni!" hän nielasi ja
alkoi käyttää tätä sopivaa tilaisuutta, kun he olivat kahden; "olin
kyllä rohkea tulemaan tänne, vaikk'ette tunne minua"...
"Ylioppilas!" kapteeni pysähtyi keskelle lattiaa, "no sitähän minä
uskoinkin niin varmaan, että olisin voinut panna pääni sen edestä
pantiksi! Näin sen ensi hetkenä ... vaan vähän kuitenkin epäilin..."
"No niin", jupisi hän, "on luultavasti niinkuin isällä?" lisäsi hän
hyväntahtoisesti. "Teidän isällenne oli vaikeat nuo tutkinnot."
"Minulla ei ole läheskään niin hyvää päätä kuin isälläni; mutta
senlaisella, kuin minulla on, sain viime vuonna arvosanan laudabilis
praeceteris."
"Vanhan ystäväni Fin Arentzen Grip'in poika!"... Kapteeni lausui kunkin
nimen ystävällisellä äänenpainolla. "Teidän isänne oli todellisesti
hyväpäinen, melkeinpä voisi sanoa nerollinen. Kun hänelle ei onnistanut
upseeritutkinnossa, niin syy oli ainoastaan hänen monissa
poistamattomissa aatteissaan... Vai niin, ettäkö te olette hänen
poikansa! -- Niin, hän on sepittänyt minun puolestani monen norjalaisen
kirjoituksen! Norjalaisesta kirjoituksesta aina olin pulassa,
näettekös"...
-- "Ja herra kapteeni!" ... pitkitti nuorukainen väsymättä, vaan nyt
kovemmalla ja varmemmalla äänellä; "kun tällä tavalla luottamuksella
käännyn teidän puoleenne"...
"Saat sanoa äidille", sanoi kapteeni, kun Inger-Johanna tuli sisälle
pitkän, hoikan sisarensa kanssa, "että tämä vieras on ylioppilas Arent
Grip, vanhan hyvän sotakoulu-kumppanini poika".
Seuraus tästä viimeisestä sanomasta oli se, että aiottu lautanen
voileipineen ja ryyppyineen vaihdettiin tarittimen, jolle katettiin
vähänen illallinen kapteenille ja hänen vieraallensa.
Vanha, punaiseksi puleerattu leipäkori oli täynnä mustia, ruskeita
leipävuoluja, joista kuori oli irrallaan. Uuni oli niin paha
kohokuorisiksi leipiä paistamaan, selitteli rouva, ja tuo harmaa
taikinaraita tuli siitä, että taas viime vuonna komppanianpäällikön
talossa niin paljo viljaa liian aikaiseen korjattiin!
Ylioppilas osoitti suunnattoman ruokahalunsa kautta, että hänen
anteeksiantamuksensa puutteiden suhteen oli suora ja vilpitön. Noille
käytännöllisille suurille suolanmuruille, jotka vesihelmien sisässä
runsaassa määrin tuoreessa vuoristonvoissa piiloutuivat, keksi hän
rivakkaan keinon, joka ei ollut sekään tarkastelevaa silmäystä vailla,
-- ainoastaan lyönti kerran, kaksi alapuolelle voileipää, niin
suolankokkareet satoivat rakeina lautaselle.
"Tahdotte varmaankin savustettua lihaa lisää. Arvaan, ett'ette ole
syöneet paljo tänä päivänä, -- mene hakemaan, Thinka!"
"Pieni ryyppy vanhan juuston päälle ... vai miten?"
"Voitte uskoa, että monta hyvää vanhaa-juustoa me söimme Hyblenillä
isänne luona, ja kun meillä oli pidot, niin lähetimme sitä hakemaan,
niin että sitä kuletettiin vuoroon toistemme luo; -- ja sitte söimme
Bergenin omenia, joita hän sai laivottain kotoaan. Hän oli senlainen
kokematon maalainen ja liian hyvä, -- liian uskollinen senlaisille
velikullille kuin me olimme. -- Ooi, miten me etsimme läpitsensä hänen
kaappinsa ja pyttynsä!! -- ja sitte laittoi hän kirjoituksemme kuntoon
samalla; oikeastaan olikin ainoastaan hänen kirjoittamansa jok'ainoa
vihko, minkä opettaja luokalle korjasi."
Kapteeni tyhjenti toisen puolen pitkästä ryypystään... "Ohhoh!" -- hän
nosti lasin ylös ja katsoi sen läpi, kuten hänen tapansa oli...
"Mutta, tiedättekö, hänessä oli kuitenkin jotain kummallista. --
Katsokaas, senlaista, joka aina näyttää olevansa maalta kotoisin, ei
kutsuta edes korttiseuroihinkaan... En unohda koskaan sitä, kun hän
ensi kertaa piti meille luentoa perpetuumista! Se oli tehty ainoastaan
viidestä pyörän sisään kiinitetystä omenasta, sanoi hän! ja omenain
tuli olla aivan matemaatillisesti sopivia. Se oli se seikka, joka
hänelle tuhon tuotti; ihmiset tulivat hänestä puhuneeksi -- kuten
tietänette -- -- ja rupesivat pitämään häntä pilanaan; ja sitä kesti
tutkintoihin asti"...
Ylioppilas teki muutamia levottomia nytkäyksiä.
Nuoret neidet, jotka neuloineen istuivat ikkunan ääressä, huomasivat
nähtävästi myös, miten tämä nyt unohti itsensä! Hän oli koko ajan
pitänyt jalkojaan tuolin alla ja koettanut toisella saappaalla peittää
toista, ettei reikä ammottaisi saliin päin! He olivat hyvin iloisella
tuulella eivätkä tuskin uskaltaneet katsoakaan toisiinsa ... hänellä
oli isä, jonka nimi oli Perpetuum, -- joka oli ollut kadettina, -- joka
antoi kylpyä lehmille!... Heidän isänsä saattoi olla hirveän lystikäs,
kun oli vieraita!
"Ei hetkeäkään tarvitse epäillä, ettei hänellä ollut syviä tuumia...
Mutta hän oli niin kumman itsepäinen, näettekös! Kun tulee hänen
laillansa suoraan sydänmaan kylästä ja sitte alkaa väittelyä
opettajansa kanssa siitä, mikä kirjassa on totta, mikä valetta, se ei
käy päinsä, -- ei erittäinkään väittely fysiikasta sotakoulussa... Ja
sitte voitte ymmärtää, että siitä tuli ilveilyä"...
"Siitä panen kyllä pääni pantiksi, että isäni vaan ei väärässä ollut,
herra kapteeni!"
"No niin, niin, ... se on tietty! -- -- No, mitäpäs niistä!" mutisi
hän... "No, -- tehän saitte kuitenkin puolestanne praeceteris...
Ottakaahan puoli ryyppyä lisäksi!" virkkoi isäntä vieraanvaraisesti,
ikäänkuin suunnittaen ajatuksia toisaalle.
"Kiitoksia, ei! Mutta kerron teille, mitenkä isälleni on käynyt...
Hänen laitansa oli aivan sama kuin erään metsäkoiran, jonka olivat
saaneet henkikirjurille. Se oli niin hyvää rotua ja niin rohkea, että
moista ei usein nähty; mutta sitte se oli eräänä päivänä purrut
lammasta, ja siitä se oli kuritettava! Tämä tapahtui siten että se
teljettiin lammaskarsinaan. Siinä seisoi pässiä ja lampaita sen
ympärillä. Tässäpä tulee oikeat herrain päivät, luuli koira. Silloin
tuli oinas päälle rynnäten, ja koira kaatui maahan. Mitä vielä, tuosta
vähät! -- mutta oinaan perästä tulla kapsahutti perätysten kaikki
viisikymmentä lammasta kaps, kaps ... kaps .. . kaps ... hänen
ylitsensä, niin että melkein pyörrytti. Taas he seisoivat vastatuksin,
ja uudestaan syöksi oinas koiran päälle, ja -- kaps, kaps ... kaps ...
kaps ... kaikki, koko lammaslauman jalat hänen päällitsensä juoksivat.
"Sitä sitte jatkui kaksi kokonaista tuntia, kunnes koira makasi aivan
hiljaa ja pyörryksissä. Se oli rangaistu, se ei milloinkaan enää
lammasta purrut. -- Mutta, miksikä se jälestäpäin kelpasi, pitää minun
vielä puhua... Se oli sekin käynyt -- sotakoulun läpi, herra kapteeni!"
Kun hän katsoi ylös, kohtasi hän rouvan tummista tarkastelevista
silmistä katseen, vaan hänen huntupäänsä vaipui taas alas neuleen
puoleen.
Kapteeni oli kuunnellut yhä tarkempaan. Juttu metsäkoiran
parantelemisesta huvitti häntä; ja vasta viimeisistä sanoista huomasi
hän, että sillä oli jokin merkitys.
"Vai niin, -- Grip ystäväni, vai niin, sitäkö tarkoitatte! -- Hm! en
voi olla samaa mieltä; -- siellä oli oivallisia opettajia ... ha, ha,
-- emme me myöskään olleet mitään lampaita, ystäväni! ... ha, ha, ha,
ha -- ennemmin olimme susia, jos ryhdyttiin meitä vastaan... Mutta
senlainen rangaistus hyvälle koiralle oli häpeällinen, sen myönnän, ...
ja jos... No, toinen puoliryyppy!"
"Kiitos, herra kapteeni!"
"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"
Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo
nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön
ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä
neule.
"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat
poiketa pois maantieltä... Kaikki tämä on seuraus siitä, että
metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka
kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että
minun teki mieli seurata häntä."
"Erinomaisen järkevää", -- mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa
Kristianiaan!"
"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".
"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! ... menee suin päin
mustille, tietämättömille vuorille!"
... "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin
äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei
maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin
ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin
voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko
avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole
nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä
harjulla, -- ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja
tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa,
niin kauas kuin silmä kantoi!"...
"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään
korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin
toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää
minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"
... "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut
viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima
täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi,
niin ota meitä malliksesi!"...
"Olette saanut praeceteris, sanoitte, ukkoseni! Niin -- niin --
niin!... Mitäs sanoisitte siihen, jos pyytäisin suutarin korjaamaan
saappaitanne hiukkasen tänä iltana?"
Sehän oli yhtä paljon kuin pyyntö jäädä sinne, yöksi! -- olihan
houkuttelevaa jättää lähtönsä seuraavaksi päiväksi...
"Kiitoksia, herra kapteeni, enpä voi kieltää että tuo olisi hyvin
käytännöllistä."
"Sano suutarille, Jörgen, että hänen tulee korjata tämän herran
saappaita, kohta kun on lyönyt korot niihin, joita minä huomenna käytän
tientarkastuksella."
Vai niin -- hän lähtee siis ehkä aikaisin huomenaamulla, -- se täytyy
siis toimittaa jo tänä iltana. Nyt kun tyttäret rupesivat korjaamaan
pöydästä, oli paras käyttää tilaisuutta hyväksensä.
Kapteeni käveli edestakaisin lattialla.
"Niinpä niinkin, niin, niin... Tahdotteko nähdä kauniita sikoja, Grip?"
Ylioppilas nousi heti seisoalleen. Hän tarttui hattuunsa.
"Onko teillä niitä montakin, herra kapteeni?" kyseli hän innostuneesti.
"Tulkaa! -- no, eihän se mitään tee, vaikka meidän täytyy mennä
keittiön läpi ... tulkaahan tänne kuistin portaille! Näettekö tuon
aukean kohdan tuolla metsässä?... Sieltä otimme hirret sikoläättiin
kaksi vuotta sitten."
Hän lähti avopäin ulos pihalle.
"Marit, Marit, täällä on muuan, joka tahtoo nähdä porsaitasi. Nyt tulee
tarkastus.
"Siinä on porsaita, seitsemänkin -- näettekö?
"Öh, öh, niin -- kuuletko Marit...
"Kas tässä maa pohjaa, näettekö. Tässä oli ennen kerrassaan vetelä
lätäkkö; tuolta ylhäältä ojasta juoksi myötään vettä, mutta nyt, --
näettekö rännin tuolla? -- kuiva kuin ruuti."
Nyt tai ei milloinkaan on yritys tehtävä!
"... Ja nyt ne ovat kaikki herroiksi tuolla sisällä", jatkoi kapteeni.
"Kaikki seitsemän taalariako? -- noh, mitä minä sanoin, kaikkiko viisi
porsasta?"
"Mitä?"
"Tässä on lakkisi, isä?" sanoi Jörgen sisältä tullessaan... "Ja siellä
on Foss'ista muutamia ihmisiä, jotka odottavat."
"Vai niin, -- kurkistamme vaan vähän talliin."
Siellä seisoi Musta ja Ruuna, olivat juuri valjaista päässeet, märkinä
ja pörrösinä, auran vetämisestä pellolta tultuaan.
"Oivallinen hinkalo, eikös ole? -- ja näkösää täällä on, ei hevosten
tarvitse kaihisilmäisinä tulla tallista pihalle... Puli, pu -- li, onko
se Musta hiessä?"
Siellä oli lämmin väkevä tallinhaju, -- ja vihdoinkin...
"Herra kapteeni! minulla olisi teiltä jotain pyydettävää --"
"Mutta kuulepas, Ola!" huudahti tämä, "katso ruskean seimeä!... Mitä
varten nuo riivatut lastut tuossa ovat? Kun se ei vaan seimeänsä
pureksisi!"
"Ho, ho, ho, -- kaukana siitä!" nauroi Ola veitikkamaisesti; ei hän
vieraitten läsnä-ollessa tunnustanut, että kapteenin ruskealla oli
senlaisia elkeitä!
Kapteeni oli käynyt aivan punaseksi; hän sieppasi lakin päästään ja
lähti tämä kädessä äkkiä ulos... "Mokoma jankuttaja olet sinä
hevoshuijariksi"...
Hän ei enää tuntunut olevan taipusa pyyntöjä kuulemaan.
Illan siimespaikasta, ladon seinustalla tulivat esiin nämät mainitut
kaksi miestä.
"Onko nyt sopiva aika tulla ihmisten luo?" vihoitteli kapteeni... "No
niin, -- pitää siis konttoriin taas!"
Sitä pikaa astui hän pihan poikki, vilkasi kaivolle ja viittaili
arkihuoneen ikkunaa kohti:
"Pikkutytöt! ... Inger-Johanna ... Thinka!" huusi hän yhä kovemmalla
äänellä. "Kysykää äidiltä, pitääkö lihakappaleen olla tuossa kaivon
päällä mätänemässä."
"Marit on nostanut sen ylös, se paistetaan tänä iltana", koetti Thinka
hiljaisena puolustella.
"Niinkö? -- Eihän sen siltä tarvitse olla Vahdin saatavissa!...
"Viekää ylioppilas puutarhaan, että hän saa syödä muutaman
viinimarjan!" Tämän hän huusi ovesta, juosten samalla ylös konttorin
portaita.
-- Arent Gripin tuuheatukkainen ruskea pää mataline lakkineen pisti
viinimarjapensaitten välistä pitkän hetken pellavatukkaisen, solakan
Thinkan vieressä näkyviin. Hän puheli alussa koko lailla paljon, ja
hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä eivät Thinkan mielestä näyttäneet
ensinkään pahoilta; ja Thinka alkoi tuntea oikein lämpimiä tunteita
häntä kohtaan.
* * * * *
Grip löysi seuraavana aamuna korjatut ja siistityt saappaansa vuoteensa
vierestä, ja sisälle tuotiin tarittimella sekä kahvia että aamiaista.
Hän oli sanonut lähtevänsä aikaisin.
Nyt ei ollut enää arveleminen, vaan tuo ratkaiseva askel oli ummessa
silmin, suin päin heti otettava!
Hänen tullessaan makuuhuoneestaan, seisoi kapteeni portailla piippuaan
polttaen. Hänen punasessa niskassaan, jossa sotilaskauluksen solki
kimalteli, pisti peruukin alta muutamia harmaita hiustukkuja esiin. Hän
katsoi tyytymättömän näköisenä aamu-usvaa, tutkien pitikö sen laskea
vaiko nousta, voisiko hän siis alkaa heinäntekoa...
"Vai te ai'otte lähteä nyt, ukkoseni?"
"Herra kapteeni! voitteko ... tahdotteko lainata minulle" -- ensi
rohkeudessa aamulla oli hän tuumaillut pyytää viittä, mutta portailla
se jo hupeni neljäksi ja nyt pyysi hän kapteenin edessä seisoessaan --
"kolme taalaria? Olen menettänyt jok'ikisen killingin, mitä minulla oli
Kristianiasta lähtiessäni. Lähetän ne heti postissa takaisin!"
Kapteeni yski. Hän oli pari kertaa aavistanut jotain tänlaista tuon
veitikan elkeistä eilen... Niinpä kyllä -- tuonlainen ylioppilas,
siinäkö olisi miestä lähettämään rahakirjeitä!
Hänen suunsa vetäysi häijyyn nauruun. Mutta äkkiä näytti hän jälleen
hyväntahtoiselta ja sanoi suopealla äänellä:
"Kolme taalariako sanoitte? -- Jos minulla edes itselläni olisi senkään
verran, ukkoseni! -- vaan täällä on tavan takaa kesäiseen aikaan raha
mennyt menojaan tuulen muassa"...
Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja sitte neuvotonna jälleen tyhjänä
ilmaan.
"No niin! ... niin!" tuli tuskaloisen hetkisen perästä. "Jos varmasti
saan rahani takaisin, niin voinhan kuulustella äidiltä eikö hänellä
olisi muutamia äyriä antaa talouden kassasta ... senkään verran jotta
voitte edes päästä voudin taloon taikka pitäjänkirjurille. Ne ovat
hyviä ihmisiä, tunnen heidät; he auttavat, kun vaan sanankaan sanoo!"
Kapteeni lähti ahneesti piippuansa imien kyökin ovea kohti äidin luo,
joka seisoi ruokahuoneessa aamiaista jakamassa; hänellä oli
heinäväkikin talon ruuassa.
Kapteeni viipyi jotensakin kauan.
"Totta tosiaan olikin äidillä kolme taalaria, ne minä häneltä anastin
teitä varten.
"Ja siis hyvästi jääkää! Lähettäkää joskus kuulumisia itsestänne"...
"Lähetän kyllä ja rahoja myös!" ja ylioppilas lähti mielissään
matkaansa.
Äiti oli ensin seisonut ääneti, hetkisen aikaa ummistaen huuliansa,
vaan sitte ilmaisi hän ehdottomaksi mielipiteekseen sen, että jos
kapteeni auttaisi, niin tulisi hänen heti antaa kaikki kolme.
Tiettiinhän, ettei heillä liikoja ollut... Sillä ei ollut suotavaa,
että tuo vieras juoksisi henkikirjurin ja voudin talossa ehkäpä
pappilassakin, sen tähden kun hän ei olisi muka saanut kuin muutaman
äyrin Giljellä!
-- Thinka kertoi kerran toisensa perästä kaikesta, mitä hän ylioppilaan
kanssa oli haastellut.
"Mitä hän sitten sanoi?" tutki Inger-Johanna.
"Hän oli niin hupainen koko ajan, niin, en ole milloinkaan kuullut niin
hupaista!"
"Noh, etkö sitte muista jotain siitä mitä hän sanoi?"
"No niin -- todellakin, hän kyseli, miksi luet ranskaa. Sinusta tehdään
kenties papukaija, niin että muiden mukaan voisit haastella, kuin
kaupunkiin tulet"...
"Vai niin, -- mistä hän tiesi, että minä lähtisin kaupunkiin?"
"Hän kyseli, kuinka vanha sinä olet, ja sitte sanoin, että kohta pääset
ripille ja kohta matkustat sinne. Hän tuntee hyvin kuvernöörin perheen;
hänellä oli ollut kirjoitusta tai muuta senlaista heidän konttorissaan
ylioppilaaksi tultuansa."
"Niin, senlainen tuttavuus!"
"Mutta sinä et sopisi sinne, sanoi hän; ja tiedätkö miksi?"
"En."
"Tahdotko tietää? Sinä laulaisit muka liian paljon omalla nokallasi."
"Mitä ... sanoiko hän niin?" Inger-Johanna rypisti otsaansa ja katsoi
terävästi ylös, niin että Thinka kiirehti lisäämään:
"Sen, joka tulee sinne, pitäisi voida mukautua kuin lanka kuvernöörin
rouvan ympäri, -- sanoi hän, ... olisipa vahinko, jos niin aikaisin
katkeaisi kaunis niskasi."
Inger-Johanna heitti päänsä somasti taaksepäin ja hymyili. "Onko nyt
kuultu mokomia!"
* * * * *
Thinka oli matkustanut Rysylkeen. Hänen paikkansa pöydässä,
asuinhuoneessa, makuuhuoneessa, makuukamarissa oli tyhjä. Kapteeni vähä
väliä kutsui häntä...
Eikä ollut Inger-Johannakaan kotona kuin tänä viimeisenä iltapäivänä
enää.
Hylkeennahkainen kirstu uusine rautavanteineen oli porstuassa ammollaan
auki täyttämistä varten. Kärryjen rattaita oli vasta voideltu
liiterissä, niin että rasva tiprueli aksiloista, ja Iso-Ola, jonka
seuraavana aamuna tuli lähteä kyytiin tuolle kolmipäiväiselle matkalle,
syötti Pikku-Mustalle kauroja.
Kapteenilla oli sinä päivänä paljo vaivaa; ja matkakirstun ahtaamista
ei kukaan osannut niin hyvin kuin hän!
Äiti toi hänelle tarkkaan toisen kappaleen toisensa perästä noita uusia
kalliita vaatteita; Giljen liinaa vaan ei tarvinnut hävetä, ei
kuvernöörin rouvankaan edessä...
Vaan se oli onnetonta, että veri niin nousi Jägerin päähän kun hän oli
kumarassa!...
"Hei!... Kas niin! -- En ymmärrä, mitä ajattelet, äiti! kun tuot
tuonlaisen kantamuksen pumpulisukkia yht'aikaa?... _Sitä_ minä tahdon
ja _sitä_ ja _sitä_!"
Se oli tietty, hän oli tottunut matkustamaan...
"Mutta sinä et kärsi kumartua noin paljon, Jäger!"
Kapteeni ojensi itsensä äkkiä suoraksi:
"Luuletko Ison-Olan ymmärtävän niin paljo kuin voidella hevosen
niskalyötöstä Riian palsamilla ... ja ymmärtävän ottaa sitä pulloa
laukkuunsa. Jos en minä olisi taaskaan sitä muistanut, niin olisi
Pikku-Musta ajettu pilalle. Juokse, Thea, sanomaan sitä hänelle."
"Ei auta!" puhkuili kapteeni kärtyisästi, "minun täytyy itse mennä
katsomaan, että se asia toimitetaan kunnollisesti!"
Siellä tuli hetken hiljaisuus siksi kunnes kapteenin askeleet
lakkasivat kuulumasta. Silloin alkoi äiti suurella kiireellä kirstua
täyttää:
"Paras on estää isältä päänhuumausta!"
Kirstun sisällys kohosi kerros kerrokselta kunnes valkonen käsiliina
pantiin päällimmäiseksi peitteeksi, eikä enää puuttunut muuta kuin
kannen päälle istuminen ja lukon kiinni vääntäminen. --
Illemmällä oli suurin homma ja vaiva ohi. Äidin makeista makein
voipuuro ja viinimarjakaste oli jo pöydällä juhlallisena muistutuksena
siitä, että yhtä vähemmäksi jälleen oli tuleva perheellinen piiri.
Syötiin ääneti, muuta melua kuulumatta kuin hopealusikkain kolinaa.
"Tuossa, lapseni! Ota isän suuri kuppi... Ota se, koska isä sitä
tarjoo!"...
Totta tosiaankin, hän oli kaunis tuo silmäterä!... Kas vaan käsiäkin,
kun hän syö! -- hän oli kalpea ja hieno kuin muna.
Kapteeni huokasi ahdistetuin mielin ja lykkäsi lautasen pois luotaan.
Kyyneleet puhkesivat Inger-Johannan silmiin...
Ei kukaan tahtonut lisää...
Nyt käveli kapteeni edestakaisin hyräillen ja lattiaan tuijottaen...
Oli surkeaa nähdä isää niin suruissaan.
"Kirjoita kerta kuukaudessa, lapseni, -- ja tarkasti kaikesta,
kuuletko? -- vähäisiä ja isoja asioita ... niin isälläkin on jostain
iloita!" kehoitti äiti, heidän korjatessaan ruokaa pöydästä. -- -- "Ja
kuulepas vielä, Inger-Johannani!" jatkoi hän, kun he olivat kahden
kesken ruokakamarissa, -- "jos niin on, että kuvernöörin rouva tahtoo
lukea kirjeesi, niin pane pieni risti kirjeen alle... Mutta, jos
sinulla on jotain vaikeuksia, niin mene täti Aletten luo piispan
taloon, -- niin saan kuulla siitä, kun Iso-Ola käy kaupungissa...
Tiedäthän, ett'ei isä kärsi mitään hentoa tunteellisuutta."
"Kuvernöörin rouvako lukisi mitä minä kirjoitan sinulle ja isälle? --
sitäpä tahtoisin nähdä!"
"Sinun täytyy mukautua hänen tahtonsa jälkeen, lapseni! Se on helppoa,
jos sinulla vaan on hyvä tahto ... ja täti on niin kovasti hyvä
kaikille, joista hän pitää, ja jotka tekevät hänen tahtonsa mukaan...
Sinä tiedät miten paljo siitä riippuu, jos sinä tulet hänen suosioonsa
-- kyllä ymmärrät -- saat ehkä jotain häneltä periä. Kun hän sinua
käski luoksensa, ajatteli hän luultavasti ottaa sinua tyttären
sijaiseksi."
"Minäkö muitten tyttäreksi? -- minut otettaisiin pois sinun ja isän
luota! Ei milloinkaan, mieluisammin en ikinä sinne matkusta!"...
Inger-Johanna istahti jauhokirstun kannelle ja alkoi ääneen itkeä.
"No, no, tyttöni!"... Äiti silitteli kädellään hänen hiuksiansa; "me
emme tahdo sinua kadottaa luotamme, sen kyllä voit arvata" ... hänen
äänensä vapisi... "Tätä tehdään sinun omaksi hyödykses, lapseni! Millä
luulet teidän kolmen tytön tulevan aikaan, jos isä kuolisi? Meidän
pitää iloita, kun näin edullinen tilaisuus taritaan, emme saa sitä
hyljätä ... muista sitä, muista alati sitä, Inger-Johanna! -- Sinulla
on kyllä ymmärrystä, vaan opi myös hallitsemaan tahtoasi; juuri siinä
sinua uhkaa vaarat, lapseni!"
Inger-Johanna loi silmät äitiinsä melkein tuskan katseella. Kipeä
taistelu syntyi hänen tajunnassaan... Häntä, joka aina keinon keksi,
näkyi nyt äkkiä neuvottomuus hämmentävän...
"En siedä, että tyttö on poissa näkyvästäni tänä iltana, -- annatte
minun olla yksin tuolla sisällä!" sanoi kapteeni, tullessaan
narisevasta ovesta... "Et ajattele ensinkään, äiti, miten yksinäiseksi
ja ikäväksi tämä tulee minulle!" Hän puhkuili kuin valaskala.
"Nyt tulemme kaikki sisälle... Ja ehkä isä laulaa vähäsen tänä iltana?"
kehoitti äiti.
Kapteenin uljas, vaan tähän aikaan jo hieman ruostunut basso-ääni, oli
hänen ylpeytensä aiheita nuoruuden ajoilta.
Pianolta korjattiin kirjat ja paperit, kansi oli avattava, kun isä
lauloi.
Siinä se seisoi, tuo vanha soittolaite keltaisine hampaineen ohuein
tärisevine äänineen ja useampine katkenneine kielineen; ja äiti säesti
laulua, vaan jäi siellä täällä jälkeen, ikäänkuin pussi, joka putosi
kärryiltä, hevosen kuitenkin väsymättä laukatessa tietä eteenpäin. Isän
maltittomuutta hän sieti stooillisella levollisuudella.
Tänä iltana esiteltiin "Vikingabalken" ja lauluja Frithiofin sadusta...
Hän lauloi, niin että ikkunanruudut tärisivät.