Aaton aattona odotettiin Isoa-Olaa Pikku-Mustan ja tavarakuorman kanssa
Kristianiasta, josta tämä kaksi kertaa vuodessa -- juhannukseksi ja
jouluksi, -- oli hakemassa talon tarpeita.
Tänään oli jo yhdeksäs päivä menemässä; mutta tänlaisella kelillä, kun
tie joka askeleelta upotti, ei voinut tulosta mitään varmuudella
päättää.
Lasten ja vahdin rynnätessä alas liukasta, lumisohjuista mäkeä, saapui
kuorma iltapäivällä; ja rasittavimmassa paikassakin, juuri törmän
keskellä, hirnui Pikku-Musta ilosta, nähdessään tutut paikat ja
ikävöidessään pääsemistä talliin, Ruskean viereen. Se oli täydesti
hyvillään matkan jälkeen ja ponnisteli aivan vaahdossa päästäkseen ylös
Giljen mäkeä.
Marit kokki ja Torbjörg seisoivat kyökin kuistissa; talon kolme
tyttöstä oli täydessä toimessa hevosen ja kuorman ympärillä ja kapteeni
tuli itse alas portaita.
"No, Iso-Ola! kuinka Pikku-Musta on jaksanut? Märkänä se on ja
uuvuksissa, näen minä! Saitko univormuuni nappia?... Vai niin! -- No,
ethän tupakkaa unohtanut? Ja kello sitte, -- taisivatko sitä korjata?
-- Onko sinulla luettelo tallella?... No, -- vie nyt Musta talliin, sen
täytyy saada erityinen kappa kauroja tänään. Mitä, mitä sinulla siinä
on?"
Iso-Ola oli paitsi luetteloa vetänyt povi-taskustaan paperiin käärityn
kirjeen -- sinisestä postipaperista, sievä punanen sinetti päällä,
kapteeni tarkasti sitä hämmästyneenä hetkisen. Siinä oli kuvernöörin
rouvan päällekirjoitus, ja lakassa oli hänen nimimerkkinsä. Kapteeni
kiiruhti sanaakaan sanomatta sisälle rouvansa luo.
Kaupungista tullut kuorma -- tuo suuri puolenvuoden tapahtuma -- sai
koko talon huomion puoleensa. Sen sisältö huvitti kaikkia, ei
ainoastaan lapsia. Ja kun Iso-Ola illalla istui kyökissä, jossa häntä
tervetuliaisiksi kestittiin, ja kertoili käynnistään kaupungissa ja
Mustasta ja mitä kummia he olivat kokeneet tässä ja tuossa mäessä, --
ja kuorma painoi tällä kertaa ainakin puoli leiviskää enemmän kuin
viime kerralla -- niin ympäröi jotain loiston tapaista häntä ja samoin
Mustaa myös!
Eräänä iltana oli Musta itse löytänyt oikealle tielle, ja kerran, kun
Ola oli unohtaa suolasäkin kestikievariin, ei Musta tahtonut hievahtaa
paikalta mihinkään, potki vaan ja lykkäsi takaperin, kun hän löi sitä
ruoskalla, kunnes tyttö tuli portaille ja huusi, että säkki oli
unohtunut, -- sitte vasta mentiin!
Kapteeni oli mennyt sisälle ja käveli edestakaisin, kuvernöörin rouvan
sininen postipaperikirje kädessä. Hän katseli hirmustuneena äitiin,
joka näkyi huolivan enempi kuormasta kuin hänen esityksistään. Tämä oli
vaan hiljaisena sanonut, että hän tahtoisi puhua tuosta kaikesta vasta
illalla.
"Tuosta kaikesta! -- tuosta kaikesta, äiti! että Inger-Johannaa on
kutsuttu sinne talveksi ... ja siitä saamme olla kiitolliset
Rönnoville. Siihen ei tarvittane pitkiä tuumia! Päivän selvä asia!
Mitä? Mitä?" jömisi kapteeni kärsimättömänä. -- "Eikö se ole selvää?...
Vai onko sinulla senkin asian suhteen jokin mutka mielessäsi?"
"Ei, ... ei, rakas Jäger!"
"No, jos niin on, ei sinun pitäisi viivytellä kuorman tyhjentämistä
noilla raskasmielisillä huokauksilla ja salaisilla viittauksillasi,
jotka aina ovat tekemäisillään minut hulluksi. Tiedät, että vihaan
senlaista! -- Minä aina puhun asiat suoraan ja kurjastelematta!"
"Minä ajattelin vaan sinun univormuasi, ja onko räätäli lähettänyt
kotiin siitä jääneet vertatilkut."
"Olet oikeassa, olet oikeassa, Gitta!" Ja hän pujahti tulen kiivaudella
ovesta ulos.
Kyökissä auaistiin ja suljettiin kääreitä vanhan monta vaihetta
kokeneen kaapin edessä, jonne järjesteltiin rusinat, luumut, mantelit,
erilaatuiset sokerit ja kaneelit kukin paikalleen. Tuon tuostakin
luumu, pari rusinaa, kolme mantelia lankesi lasten osaksi; -- ja
ei voi kieltää, että tämä joulukuorman tyhjentäminen tuntui joulun
aaton-aatolta!
Kapteeni seisoi siinä ensin kiihkeänä etsimässä muste-astiaa,
tupakkikääreitä ja väkeviä juomia, joita piti säilyttää kellarissa; --
ne piti ensin saada ylös ja kaikki muut kapineet syrjään! Ja sen
jälkeen lensi hän siellä edestakaisin musteesen kastettu hanhenkynä
kädessä, verratakseen monioita laskuja yhteiseen suureen laskuun, jonka
rouva oli kiinniitänyt kaapin ovelle.
"Äiti! -- voitko käsittää tänlaista petosta?" huudahti hän rynnättyään
laskun luo, joka kuitenkin hetken perästä huomattiin aivan oikeaksi, ja
niin hän meni pyyhkien kynää punasen ruskeaan arkitakkiinsa.
Hänen kuumaverinen, lujaääninen, vähä hajamielinen luonteensa joutui
aina vimmastuneeksi, nähdessään jonkun laskun; se vaikutti häneen
samalla tavoin kuin punanen verka härkään, ja nyt, kun kaikki puolen
vuoden laskut lentivät yht'aikaa hänen päällensä, hän sekä puski että
puhkui. Tämä oli vanhastaan tuttu asia hänen rouvalleen, joka oli
saanut erinomaisen taidon pidellä härkää sarvista.
Nuo tappiot, joita hän siis ei kärsinyt, saattoivat kuitenkin yhä
kamalamman raju-ilman lähestymään, Äkkiä temmaten oven auki ryntäsi hän
sisään.
"Seitsemänkymmentä neljä speciota, seitsemäntoista killinkiä!...
Seitsemänkymmentäneljä -- speciota seitsemäntoista -- killinkiä! --
siitä voi melkein tulla hulluksi. -- Ja sitte vielä olet tilannut
sokolaatia ... sokolaatia!" huusi hän, ääni kimeänä sulasta kiukusta.
"Hi, hi, hi, hi, onko meillä varoja senlaisiin?"
"Ja sitte vielä -- mantelisaipuaa vierashuoneesen!" Tämä sanottiin jo
matalalla, syvällä baasi-äänellä, -- "en voi ymmärtää, miten senlainen
hanke on voinut edes mieleesi juolahtaakaan!"
"Rakas mieheni! sehän on annettu meille kaupanpäälliseksi, etkö näe,
ett'ei sitä ole merkitty laskuun!"
"Kaupanpäälliseksikö? ... vai niin kaupanpäälliseksi... No niin, siitä
vaan näet, kuinka he kiskovat! Seitsemänkymmentä neljä speciota ja
seitsemäntoista killinkiä -- se on kammoksuttavaa, suorastaan
kammostuttavaa! Mistä minä voin semmoiset rahat toimittaa"...
"Mutta sinähän jo olet ne toimittanut, Jäger!. .. Muista, että väki
kuulee!" kuiskusi rouva äkkiä; tämä hiljainen rukous tarkoitti sitä,
että kapteeni jättäisi jonkun osan vihansa vuodatuksesta myöhemmäksi,
kun he olisivat kahden kesken.
Nämä kapteenin useat rajut päänhuumaukset kaupungin laskujen johdosta
olivat talolle tässä joulun edellä kuni puhdistava, jos kohta
peloittavakin ukon-ilma. Alakuloisina ja ikävissään hiipivät lapset
puuskausten aikana suojaan äidin luo, joka sai rajuilmasta enite
kärsiä; mutta kun kapteenin askeleet jälleen kuuluivat ylhäältä
konttorista, silloin jatkoivat he taas yhtä innokkaina ja uteliaina
työtänsä, tirkistellen pusseihin ja puristaen niitä, jos ehkä löytyisi
joku vahingossa jäänyt rusina tai korintti, kooten purjelanganpätkiä ja
auttaen äitiä puntaria katsomaan ja saipuatankoa palasiksi leikkaamaan.
Näiden kiusausten aikana oli rouvan pitkä vartalo lakkaamatta kuin
luokka vaivaloisesti kumartuneena tavaralaatikkojen yli, jotka olivat
kyökin lattialle nostetut. Saviruukuista heinillä täytetyistä
juurikopeista, pusseista ja äärettömästä joukosta harmaita
paperikääreitä, joiden ympäri oli sidottu purjelankaa, katosi
vähitellen niiden sisältö määrättyihin säilytyspaikkoihin, kunnes
vehnäjauhosäkkikin, jonka Iso-Ola kantoi sisälle, tyhjennettiin
jauholaatikkoon ruokakamarissa.
Kun kaappi sitte vihdoinkin lukittiin, seisoi kapteeni kyökissä jo
kahdenkymmenennen kerran. Hänen katseensa oli nyt kuin miehen, jonka un
annettu kylliksi kauan odottaa ja vaivaantua ja hän naputti sormellaan
rouvan olkapäälle harvakseen nuhdellen:
"Minun todellakin kummastuttaa, Gitta, ett'et sinä enemmän välitä siitä
kirjeestä, jonka me tänään saimme".
"Minun on ollut vaikea ehtiä ajatella muuta kuin sinun suuttumuksiasi
laskuista, Jäger! Nyt voisit sinä mielestäni tänä iltana vähä maistella
sitä ranskanviinaa, jota saimme, jos se on kylläksi hyvää
joulupunssiksi... Konjakki on niin kallista!"
"No, miksei!... Niin, niin, -- laita vaan pian illallista!"
Kauraryynipuuroa tuotiin lautasissa sisälle ja sinistä maitoa kylmissä
kupeissa; ne seisoivat pitkin pöytäliinaa kuin autiot saaret eivätkä
olleet omiansa lyhentämään aikaa illallispöydässä.
Kun tarpeellinen määrä tätä oli nielaistu, ja lapset olivat lähetetyt
vintille, istui kapteeni kyllä hauskasti ja mukavasti pöydän ääressä,
-- tupakki ja maistintoti ranskanviinistä edessään, jota paraikaa
kyökissä valmistettiin joulupunssiksi; sieltä kuului myös
vohvelirautain ritinää.
"Tee kyllin väkevää, äiti! -- kyllin väkevää vaan, -- niin voit panna
huonompaa sokeria"...
"No niin!" sanoi hän, maistellessaan rouvan tuomasta kauhasta, "sitä
voit hyvillä mielin tarita voudille!"
"Nyt tuo Marit kuumia vohvelia! -- Niin, meidänhän piti puhua
kuvernöörin rouvan kirjeestä...
"Ymmärräthän sinä, Jäger, ett'emme voi lähettää lasta sinne, jos
hänellä ei ole sopivia vaatteita varustettuna; hänellä pitäisi olla
musta silkkipuku rippikoulua varten, kaupunginkengät, hattu ja monta
muuta."
"Musta silkkipuku ripp --"
"Niin, ja pari muuta hametta, joita meidän pitäisi tilata
Kristianiasta; -- meillä ei ole varoja kaikkiin."
Kapteeni Jäger alkoi kävellä edestakaisin.
"Vai niin! -- niin, niin!... Jos se on heidän tarkoituksensa, niin --
arvelen, että kauniisti kiitämme pyynnöstä."
"Niin, senpä minä kyllä arvasin, Jäger! Sinä kyllä tahdot hedelmää,
mutta uhrata sen edestä työtä siihen olet kyllä hidas!"
"Uhrata työtäkö? Uhrata kaikki rahani tarkoittanet!"
"Tarkoitan, että nyt voisit luopua noista kuudesta sadasta taalarista,
jotka sait minun kanssani. Olen kyllä tarkoin ajatellut ja laskenut
sitä. Inger-Johanna yksistään tulee meille tänä vuonna maksamaan yli
sata taalaria ... ja kun Thinka lähetetään Rysylkeen, ei kaksikaan
sataa riitä."
"Yli kaksisataa taalaria! -- Oletko hullu? Oletko hullu ... suorastaan
hullu? Luulen, että joku kaira päässäsi on kallellaan." Hän käväsi
äkkiä poikki lattian.
"Kernaammin viskattakoon sitte tämä kirje heti paikalla uuniin!"
"Niin, niin! tiedäthän, että minun mielestäni kaikki on ymmärtäväistä
mitä sinä teet, Jäger!"
Kapteeni pysähtyi suu ammollaan, pitäen kirjettä kädessään.
"... Ja se, että Inger-Johanna tulisi turvatuksi, ehk'ei olekaan niin
tähellistä... Kuvernöörin rouva on tosiaan lähintä sukua. Eipä olisi
mahdotonta tytön päästä perilliseksikään... Ei vainkaan, tee miten
tahdot ja parhaaksi näet, Jäger! Sinä kyllä tämän asian ymmärrät
paremmin kuin minä ... ja -- jos sinä tuon edesvastauksen niskoillesi
otat" ... rouva huokasi.
Kapteeni rypisti kirjeen kokoon, heitti rouvaan senlaisen silmäyksen
kuin loukattu jalopeura ja seisoi hetken aikaa lattiaan tuijottaen.
Äkkiä viskasi hän kirjeen pöytään ja huuti:
"Menköön hän kaupunkiin! -- mutta sotakustannukset ...
sotakustannukset, äiti! niin olen palveluksessani oppinut, ne täytyy
vihollisen maksaa. Ja kuvernöörin rouva pitäköön tietysti siellä huolta
hänen vaatteuksestaan."
"Kuvernöörin rouva ei saa maksaa mitään, Jäger, -- ei niin rahtuakaan!
ennenkuin hän on päättänyt pidättääkö tytön luonansa. Me emme saa
näyttää halullisilta tytöstämme pääsemään, vaan _hänen_ pitää olla
halukas saamaan Inger-Johanna; -- ja pyytäköön hän meitä ensin kerran
ja kaksi, ymmärräthän"...
* * * * *
Talvi tuli ulkona yhä kovemmaksi, mutta sitä ei tänä vuonna juuri paljo
huomattu. Kahta lasta piti varustettaman vaatteilla! Kangaspuut
helskyivät, rukki surisi ja kerinlehdet kalskuivat takkavalkean kanssa
kilpaa noina lyhyinä päivinä ja pitkinä iltoina. Äiti itse kehräsi
kaiket hienot kuteet arkivaatteita varten. Siellä kudottiin, ommeltiin
ja neulottiin sukkaa, jopa kirjaeltiin hienoa täysiliinaa, --
"kumpaisellekin kaksitoista kappaletta kutakin." Ja koulutunteina
kilvoitteli kapteeni yhtä ahkerasti ranskalaisen kieli-opin
pänttäämisessä heidän päähänsä.
Tuo kuiva, jäinen pakkanen, joka paukkui talon nurkissa ja kiinitti
kuuraa joka rakoon, kylmyys, joka nylki kädestä nahan kun tuli
kinttaitta kosketelleeksi porstuanavaimeen, -- joka saattoi lapset
valittelemaan kun heillä ulkoa tullessa oli kädet kontassa ja nenä
valkoisena ja joka jääti juomaveden korvoihin ja sankoihin, -- sehän
oli vaan tavallista vuoristossa! Sutten yksitoikkoinen, surkea ulina,
niiden pitkäveteinen nälän-ulvonta kuului jäältä yöt ja päivät Giljen
mäillä.
Ajotie kannatti näillä vesillä kauan. Siinä sitä piisasi vielä
kevätsulankin aikana; tosin oli se kulunut, vaarallinen ja kuultavan
sininen ruskeine likaraitoineen pitkin pituuttaan.
Mutta, kun se sitte hajosi, ja jää suli auringonpaisteessa, levisi
Giljen jyrkällä töyrällä, komppanianpäällikön talon takana valkenemaan
pantuja kankaita, niin kiiltävän valkoisia, että näytti siltä, kuin
lumi olisi unohtanut tästä paikasta menojaan mennä.