-- Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain
puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä
puolispöydässä. -- Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin
paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.
Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä
kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa,
tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.
-- Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi.
-- Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.
Kauppias myhäili.
-- Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. -- Kelpo
ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.
Enempi hänestä ei puhuttu.
Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään
entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä.
Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet
erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet
enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen
yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti
Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten
alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt
monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä
oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen
palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman
epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.
Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään;
häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle
hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan
koskaan sekautua tämän asioihin.
Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.
Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista,
joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat
alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja
vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti.
Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.
Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa
odottanut vastausta ja saanutkin.
Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti
ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin.
Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut
niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien
sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa
hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."
Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.
Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli
luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.
Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä
liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat
vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen
ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.
Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi
huonetta siistimässä -- sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten
keväälläkin.
Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.
-- Nyt minä olen siitä päässyt, puhui tyttö kerran, tehden veikistävän
liikkeen.
-- Mistä?
-- Tuosta Pietistä.
-- Vai niin.
-- Se itse nyt oli huomaavinaan, ettei meistä hyvää kumminkaan tulisi.
Veltosti naurahti Antti.
-- Kuka tuommoisesta! jatkoi tyttö. -- Toistahan on näin elää.
Hän heilahdutti noreasti vartaloaan ja nauroi kevyesti ja helakasti.
-- Olet sinä iloinen tyttö, tuli Antti painottomasti sanoneeksi.
-- Kuka tässä nuorena huolehtimaan; on sitä aikaa vanhanakin!
-- Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi
todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi,
katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!
Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja
välinpitämättömäksi?
Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen
näytti mahdottomalta sekin.
Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin
olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.
Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.
Hän etsi tilaisuutta.
Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.
-- Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän
ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle
minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja
työhön. Se varmaankin virkistää sinua.
Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen
pilviä.
Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi:
-- Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi
kaipaat.
-- Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.
-- Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon.
Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset
olisimme onnelliset.
Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.
-- Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.
Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen
tuskan merkit.
-- Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en
epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.
Antti oli kokonaan heltynyt.
Hän kertoi nyt kaikki äidille.
-- Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos
olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.
-- Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa,
siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.
Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:
-- Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa.
Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä
voisin hänet itseeni sitoa.
Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät
poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.
-- Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.