Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.
Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien
takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä
ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja
rankkoineen.
Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä
kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin
jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin
horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.
Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.
Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta
joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla
liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla,
äänettömillä rukouksilla korkeuteen.
Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran
pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.
Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt
vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä
olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.
Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta,
sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti
vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä,
ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä
naisen hienotuntoisuutta.
Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut
taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan
valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin
saama hyvänmielen tila.
Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan
toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän,
missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja
ylipääsemättömänä hirmuna.
Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen
hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli
hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja
harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa -- hän oli lievemmin
sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.
Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja
ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui
paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.
-- Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.
Koskaan ennen ei Antti ollut tullut perinpohjaisemmasti ajatelleeksi
jokapäivästä toimeentuloaan, suurin huolensa koulussakin oli ollut
ainoastaan se, ettei aina odottamassaan postissa tullut tahdottu
raha, joka sekin huoli poistui saatuaan joltain toverilta muutamia
kymmenikköjä siksi kuin... ja rahaa aina tulikin.
Mutta nyt!
Kodin kulmakivetkin nielee Kaukosen vararikko.
Nyt hän ajatteli, ja ajatusten tulos oli kolkko.
Kerjäläinen!
Nälkäkuolema!
Se vihlasi niin pahasti sydänalassa, että hän kyyneliin heltyi, ja se
useinkin tapahtui, kun äiti onnettomuutta vaikeroi.
Vihdoin myrähti kauppias tuimasti häneen katsoen:
-- Kehtaat, aikainen mies! Sinun tulevaisuutesi olen kerjennyt
kumminkin turvata: sinä kykenet ansaitsemaan, tiedän mä.
Mutta se lohdutus masensi vain; sillä hän ei luottanut itseensä
ollenkaan. Kauhea tyhjyyden ja voimattomuuden tunne täytti heikon
sielun.
Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään;
kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut
tulevaisuuttaan turvata.
Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet,
vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti
samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.
Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua
hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat
jäljessä toiset.
Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.
Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät
mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen
antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.
Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien
korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin
kerjäläisten pesään.
Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa
ja vihan vimmassaan kiljasi:
-- Ulos, roistot, tai minä!
Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät
ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä
paikoilleen.
-- Mitä sinullakin on tahtomista?
-- Tuota, minä vain tulin pyytämään...
-- Ulos samaa tietä, lurjus!
Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.
-- Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en
saattaisi erota, hän jamasi.
Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.
-- Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.
Kauppiaan silmät olivat kosteat.
-- Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä
oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota
on jo säästössäkin.
Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias
olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku
kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili
ääni hänen lausuessaan:
-- Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen
tulla.
-- Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti
lapsellinen iloisuus kasvoilla.
-- Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja
kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.
Pietin mentyä virkkoi kauppias:
-- Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin
sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten
murehtimalla parane.
Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se
kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa
äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että
vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.
Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?
Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.