Vieraat olivat menneet.
Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli
nyt kuin suloisessa unessa.
Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut
hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.
Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.
Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut
olla juomatta, hänen täytyi juoda.
Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää,
iloisimmissakin toveriseuroissa.
Omituista!
Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin
vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.
Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.
Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.
Jos maailma olisi ollutkin täynnä hänenlaisiaan, niin varmaankin olisi
hän ollut onnellinen ja itseensä luottava mies -- sillä hän olisi ollut
mallikelpoinen.
Hilpeällä ja hyvällä tuulella olivat kauppias ja rouvakin, pirteät ja
nuorekkaat.
Mutta Hilma oli levoton ja synkkä. Hän ei puhunut paljon mitään,
melkeinpä näytti välttelevän kaikkia, ja kumminkin hänen sisällänsä
pakotti ja ahdisti, hänellä olisi ollut nyt niin paljon puhumista
sukulaisilleen.
-- Miksi, miksi?
Tämmöinen oli ainainen sisällinen kysymys.
Miksi hän pelkäsi setänsä liikeyritykseen ryhtymistä?
Olihan hän vanha, tottunut asioita punnitsemaan, aina osannut luovia
liikemaailman salakarit, tuskin koskaan kärsinyt suurempia vahingoita.
Miksi se sittenkin häneen niin koski, vaikka siitä jo silloin oli
mielipiteensä sanonut?
Ja vieläpä paljon muita kysymyksiä, koko elämä oli täynnä äänettömiä
kysymysmerkkejä.
Miksi hän esimerkiksi epäili Antin onnea hänen siellä palvellessaan,
suoraan sanoen pelkäsi?
Siihen olisi ollut helpompikin vastata; mutta nyt hän ei siihen kyennyt.
Miksi häneen sitten Antin kohtalo niin läheisesti koski?
Olihan heidän välinsä kerrassaan huono.
Kerran päivällisen jäljestä, kun he kaikin istuivat salissa, ivaili
kauppias häntä jotenkin purevasti ennakkoluuloisuudesta ja naisen
ajattelemiskyvystä, kun ei ymmärtänyt liittäytyä niin edulliseen
yritykseen.
Hilma punastui ensin, mutta pian ollen entisellään vastasi:
-- Jospa setä ei niin syvästi halveksisi naisen ajattelemiskykyä kuin
tekee, niin kehottaisin vieläkin peräytymään siitä yrityksestä, sillä
minussa ei herätä luottamusta kauppias Kaukosen luonnoton kohteliaisuus.
Kauppias polkasi jalkaa.
-- Kuinka semmoista voit ajatellakaan? Hän on tunnettu rehelliseksi
liikemieheksi, ja lisäksi hän on herännyt mies.
Hilma naurahti.
-- Mitä?
-- Se saattaakin olla pätevä luotto liikemaailmassa.
-- Sinä halveksit uskonnollisia tunteita.
-- En koskaan, setä. Mutta sittenkään en voi kaikenlaiseen ulkonaiseen
hartauteen luottaa.
-- Millä perusteilla sinä epäilet häntä?
-- Kaikki perusteet eivät aina ole löydettävissä.
-- Pidä sitten suusi kiinni! sanoi kauppias halveksien, nousi ylös
ja käveli vihaisesti lattian poikki ja meni pitemmälle jatkamatta
huoneeseensa.
Mutta rouva oli heikompi ja kauppiaan mentyä levottomana tarttui
puheeseen.
-- Sano, Hilma, minkätähden epäilet!
-- En voi siihen, täti hyvä, selviä perusteita löytää, kuten jo sanoin,
sanoi Hilma alakuloisesti. -- Muuten oli kysymys heti alkujaan minusta
vastenmielinen ja yritys epäilyttävä. Siihen saatti hyvinkin vaikuttaa
itse Kaukonen, jonka esiytymisessä luulin keksiväni jotain tarkoin
valmistettua liehakoimista.
-- Oli siinä minustakin jotain liikanaista, virkkoi rouva. -- Mutta
eihän silti voi häntä epäillä.
-- Serkulla lienee aivan yksityisiä syitä Kaukosen herrasväkeä vastaan,
sanoi Antti pistelijäästi, muistellen nuoren Kaukosen kertomusta.
Hilma punastui; näytti käsittävän. Äänettömyyttä.
-- Soisin niin olevan, sanoi hän vihdoin kuivasti.
-- Niin, ja ryhtyyhän siihen paljon muitakin, sanoi rouva kevyemmästi.
-- Ryhtyy sentähden, että setä on ryhtynyt siihen. Kun Kaukonen voitti
hänet, on hän voittanut monet muut; siksipä alkoikin juuri hänestä, kun
tiesi muiden pitävän häntä suuressa arvossa.
Rouva poistui.
Antti yritti samoin menemään.
-- Istuhan nyt täällä, Antti.
Antti totteli koneentapaisesti.
Hilma istui melkein murtuneen näköisenä.
Vihdoin hän virkkoi:
-- Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!
-- Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.
-- Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn,
ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään,
etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi
on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa
nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku,
ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin,
serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu,
niin varma perikato on edessäsi.
Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.
Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:
-- Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden
unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan
lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua
täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa
omaa.
Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin
melkein lempeäksi.
-- Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi,
hän jatkoi. -- Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa.
Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä
seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä.
Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.
He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin,
sanoi vihdoin Hilma.
-- Huomenna jo! huudahti Antti.
-- Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.