Surullinen, mutta säälivä samalla oli katse, millä Hilma sittemmin
kohtasi Anttia, ja se aina teki häneen masentavan vaikutuksen.
Hän pelkäsi sitä enemmän kuin kiinteää, tuimaa; mutta hän kunnioitti
sitä myöskin enemmän.
Suoranainen loukkaus hänen puoleltaan ei enää tullut kysymykseenkään,
vaikka kipeästi koskikin Hilman toisinaan suoraan lausutut arvostelut.
Muuten olivatkin he paljon lähenneet toisiaan olivatpa toisinaan
yhdessä kävelemässä ja ajelemassakin.
Se oli Hilma, joka lähentymään pyrki, ja Antti noudatti hänen tahtoaan
kunnioituksesta, vaikka sitä hän ei itselleenkään tunnustanut.
Hilma oli välin hyvinkin virkeä, jopa iloinenkin; mutta Antti, hän ei
paljon puhunut, sillä tajusihan hän olevansa johonkin määrään voitettu,
tai sikäläisessä aselevossakin allakynsin.
-- Elämää, todellista elämää ja siihen innostusta sinä tarvitset,
serkku, puhui hän kerran, ollessaan ajelemassa Antin kanssa.
Antti ei vastannut. Hän oli aivan ulkoisen luonnon kaltainen, mikä ei
ollut kylmää eikä lämmintä, ei hämärää eikä päiväpaisteista, mutta
pilvistä ja sumeaa.
-- Kun elämällä on joku tarkoituksensa, vaikkapa alussa vähänenkin
päämaali, mihin työllä ja uutteruudella pyrjitään, niin silloin voi
sanoa olevansa elämisen alussa, ja siitä on luonnollisena seurauksena
se, että näköpiiri ja katsantokanta laajenee, saapi uusia, aina
vereksiä aineksia ja varmempia tarkoitusperiä, jotka itsestään
elähdyttävät ja saattavat elämän mieleiseksi, rakastettavaksi.
Joutilaisuus, työttömyys on kuolettava tila, jota seuraa tyhjyyden
tuottama masentuminen, innottomuus ja lopuksi ihmishenkeä kuihduttava
väärien nautintojen etsiminen ja niissä eläminen.
Antti katsoi ajattelevana vinhasti pyörivään pyörään kykenemättä mitään
vastaamaan.
Hilma höllitti ohjia ja jalo eläin oikasihe huimaavaan juoksuun.
Rattaat hypähtelivät ryöpymyksissä ja rilloissa istujat notkahtelivat
vieterien ponnahduksista.
Hilman silmät säkenöivät ja poskilla hohti raitis puna. Hän todellakin
nautti elämästä -- ajamisestakin.
Levottomin elein istui Antti hänen vieressään ja jo vihdoin pelon
pakottamana kielsi häntä niin hurjasti ajamasta.
-- Pelkäätkö? kysyi Hilma kevyesti nauraen. Antti ei vastannut.
-- Siis ei sinusta kaikki ole yhdentekevää, jatkoi hän samaan tapaan.
Hän hillitsi kumminkin hevosen ja puhui vakavasti:
-- Sinä tiedät, että ihmiselämä, samoin kuin koko luonnonkin elämä,
on kehityslain alaista. Ei ole mitään päämäärää, minkä saavutettua
voitaisiin siihen seisahtua, on joko uutta etsiminen tai saavutetusta
taantuminen.
Hän loi terävän silmäyksen Anttiin. Levottomasti painoi tämä heti
katseensa alas.
-- Mutta taantuminen on luonnotonta ja tyhjyyteen käymistä.
-- Päämäärän saavuttaminen on elähdyttävintä, sillä silloin aukeaa
aina uudet, täydellisemmät ja jalommat päämäärät pyrjittäviksi ja
saavutettaviksi.
Hänen äänensä oli varmaa ja painokasta.
-- Olen jo monasti sinulle sanonut, mutta sanon sen vieläkin, että
sinun on välttämättömästi ryhdyttävä työhön.
-- Mitähän täällä sitten teki? virkahti Antti hajamielisen veltosti.
Hilma katsoi häneen lujasti.
-- Mitäkö tekisi? Ensinnäkin voit ruveta opettelemaan isääsi
auttamalla, ja se on velvollisuutesikin.
-- Meillä ovat niin pienet konttooritoimet, ettei niihin minun apuani
tarvita.
-- Tee muuta! Myö tavaraa puodissa! Antti naurahti väkinäisesti.
-- Mitä? Alhaistako.
-- Luuleeko serkku kauppaopistossa sitten tiskipoikia valmistettavan?
Lujasti katsoi häneen Hilma.
-- Vai niin, serkku! sanoi hän pitkäveteisesti. -- Etkö ole koskaan
kuullut, että työ miehen kunnia? Serkku, sinä olet lievimmin sanottuna
pöyhkeilevä tyhjäntoimittaja.
Antti puri huultaan.
-- Uskotko, sanoi hän osottaen suota kaivavaa työmiestä -- että
tuo mies, vaikka toimeentulonsa saattaa olla kovinkin ahdasta,
on kymmenesti onnellisempi sinua, sillä hän tietää täyttävänsä
velvollisuutensa ja luonnon määräämän lain.
-- Serkku näkyykin ihailevan suonkaivajia enemmän kuin muita ihmisiä,
sanoi Antti pistelijäästi mutta veltosti.
-- Kaikkia työtelijäitä ihmisiä ihailen samoin. Työttömiä täytyy
surkutella. Työttömyydestä juontuu sinunkin sielusi tyhjyys, siitä
veltostunut maailman katsantosi.
Kun olivat palanneet kotipihaan ja Hilma ruvennut hevosta valjaista
riisumaan, virkkoi Antti:
-- Sallitko auttaa?
-- Tee hyvin.
Antti joutui hämilleen, sillä Hilma lähti suoraan sisälle ja
veitikkamainen hymy väikkyi hänen huulillaan.
Mutta Anttia sentään nauratti pulansa.
Ensi kertaa hän riisui hevosta valjaista, ja tuskin sittenkun pahaisena
poikasena oli tallinovesta jalkansa sisään astunut.
Kevyesti virkkoi Hilma Antin sisälle vihdoin tultua:
-- Hyvä! Kiitos, serkku! Sinusta saattaisi tulla hyväkin hevosmies.