Antti ei moneen päivään kyennyt mitään selvästi ajattelemaan. Yksinään
oli hän niin paljon kuin mahdollista, sillä hän häpesi kaikkia.
Eikä hänen yksinäisyyttään häirittykään; isä ei puhunut mitään eikä
äiti saattanut katsoakaan häneen.
Almaa hän inhosi, sillä hänhän se oli hänen häpeäänsä syynä.
Se oli hyvä, ettei häntä tarvinnut nähdä; sen jälkeen ei Alma ollut
hänelle kahvea kantanut ja harvoin ruokiakin pöytään tarjonnut. Mutta
parempi olisi ollut, jos häntä ei koko talossa olisi ollut.
Mutta kerran häirittiin hänen yksinäisyytensä -- Hilma astui sisään.
Antti säikähti, tuiotti häneen elottomasti, ikäänkuin olisi julman,
hätyyttävän haamun nähnyt.
Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, alakuloinen ja hajamielisesti
näytti etsivän jotain puheen alkuun päästäkseen.
Mitä kauemmin äänettömyys kesti, sitä tukalammaksi kävi Antille.
Vihdoin hän pääsi alkuun.
Ääni ei ollut ollenkaan jyrkkä, paremmin surullisen lempeä.
-- Tuonnottainen tapaus näkyy sinuun ankarasti koskevan, sanoi hän.
-- Mikä tapaus? änkytti Antti tavoitellen, vaikka hyvin käsitti, mistä
oli kysymys.
-- Mikäkö? Serkku parka!
Hänen katseensa oli niin tunkeva.
Antista tuntui niinkuin tuo katse olisi tunkeutunut hänen lävitsensä,
lukenut kaikki hänen risteilevät ajatuksensa ja niistä selvän
tunnustuksen.
-- Mitä se minua liikuttaa, heidän välinsä? koetti hän kumminkin
puollustautua.
Mutta Hilma keskusteli nyt hänen kanssaan kiinteällä katseella.
-- Minä en ymmärrä, millä oikeudella semmoista minusta...
Kylmä hiki oli jo noussut otsaan.
-- Se on sopimatonta, kerrassaan hävytöntä! Hilman katse oli murtavan
säälivä.
-- Minäkö palvelustytöstä?
Hilma hymyili katkerasti ja näkyi vain odottavan lisää.
-- Minä tiedän, mikä sopii ja mikä ei sovi.
Mutta hän oli heikko vastustamaan tuon katseen voimakasta vastarintaa.
-- Ja mitä se asia muita liikuttaa?
Nyt vierähti kyynel Hilman silmäripsille, kirkas kyynel, mutta
peljättävä.
Serkku parka! hän vihdoin äännähti tuskin kuuluvalla äänellä, niin
surullisella, kuin jos äiti olisi kuolemaan tuomitulle lapselleen
sanonut viimmeiset jäähyväiset.
He katsoivat kauan lattiaan.
Antti ei voinut enää vastustaa, ei puollustautua; hän oli kuin
rikoksesta hyvin sanoin nuhdeltu nyyhkivä lapsi.
Vihdoin puhui Hilma:
-- Mutta ehkä kumminkin, vaikka kovin syvälle oletkin langennut,
sinussa vielä on elämän siementä jäljellä. Sydämmestäni sitä toivon.
Viimmeinen sana oli tukehtua hänen kurkkuunsa, tuli sameana ulos,
arasti vavisten, kuin olisi peljännyt mahdottomuutta.
Ja hänen kasvonsa vavahtelivat, silmänsä olivat kirkkaissa kyynelissä;
hän todellakin -- itki.
Tuo jäykkä luontoko olisi murtunut?
Anttia hämmästyttivät nuo kyynelet, ne pakottivat hänen ajattelemaan;
mutta ajatuksella ei ollut mitään selvää tulosta. Vaistomaisesti hän
vain tunsi niiden itseensä hirmuisesti koskevan, ja mitä selvemmälle
hän siitä pääsi, sitä kuumempia ne olivat, ne olivat tulisia hiiliä, ne
polttivat vihdoin kuin helvetin tuli hänen sieluaan.
Miksi hän itki, ja juuri tällä hetkellä?
Säälistäkö?
Kyynelien välistä virkkoi Hilma:
-- Serkku, serkku! Sinun täytyy kasvaa, kasvaa ihan uudestaan.
Antti vapisi ja tuijotti tunnottomasti lattiaan.
Hilma oli mennyt.
Antti ei vielä ollut liikahtanut paikaltaan.
Mutta hän koetti nyt pudistuttaa itsensä eleille, vaikka huonolla
menestyksellä; hän koetti ajatella, mutta se oli mahdotonta -- oli kuin
ajatus olisi sammunut.
Mutta sitäkin vilkkaammin levisivät entiset elämän tapaukset mieleen,
sielun sameassa kuvastimessa liiteli joukottain kuvia kuin irvisteleviä
peikkoja, nauraen hänen olemuksensa surkeaa tyhjyyttä.
Vihdoin palautui Hilman kuva hänen mieleensä.
Tuossa oli hän seisonut, siitä katseellaan hänet tunnustuttanut, siitä
lausunut peittelemättömän tuomionsa, heltynyt kyyneliin ja itkenyt.
Antti ei voinut enää saada hänestä hirveätä, kiusallisen ahdistavaa
kuvaa... olihan hänellä sydän, olihan hän itkenyt. Lempeän surulliselta
soi vielä hänen äänensä hänen korvissaan ja hänen katseensa tuntui niin
osanottavalta. Ja nuo kyynelet, jotka olivat vihdoin niin tulvinaan
virranneet mielenliikutuksesta kalpeille kasvoille...
-- Minunko tähteni?
Häntä värisytti. Oliko hän todellakin niin auttamattomassa tilassa,
tyhjyyteen vajonnut, parantumaton?
Ja miksi hän niin syvästi olisi surrut hänen tähtensä?
Hän painui kumaraan, antoi päänsä vaipua hermottomasti käsiin ja itki.
Todellakin itki.