Hilma oli jo aikoja huomannut lapsellisuudeksi väitellä kauppiaan
ja toisten kanssa kirjallisuudesta ja sen semmoisista näille
vastenmielisistä asioista, sillä varsinkin kauppiaan katsantokantaa oli
mahdoton jo ikäin erotukseenkin nähden muuttaa.
Siksipä päästiinkin vähitellen aivan itsestään entiselleen, tai ainakin
näennäisesti siihen. Puheltiin väliin paljonkin; varsinkin kesän
venyttyä oli kauppias halukas puhumaan maanviljelyksestä, ja kenenkäpä
kanssa siitä muiden kuin Hilman olisikaan voinut pitemmältä puhua.
Yhdessä kulkivat he tiluksilla; puhelu oli virkeätä lähtiessä ja
palatessa vieläkin virkeämpää.
Noista kävelyretkistä oli vielä sekin seuraus, että Antti sai useinkin
olla auttamassa puodissa myöjäpoikasta.
Eikä se hänestä niin kovin vastenmieliseltä tuntunutkaan; aina silloin
kului päivä paremmin kuin muuten ihan joutilaana ollessa.
Mutta kerran jäi hän lauvantaina puotiin peräänkatsojaksi. Ihmisiä kävi
paljon, välin oli niitä puoti täynnä. Ei ollut kerjetä mihinkään, kun
niillä muutamilla vielä oli olevinaan semmoinen kiirekin.
Antti hermostui ja kävi kärsimättömäksi.
Ja ihmekö, jos suututti.
Kyseltiin, tingittiin, juoniteltiin.
Mikä oli näkevinään, ettei punnitus ollut oikein, millä oli mitäkin
sanomista.
Antti tiuskui, jo kirosikin ja käytti tarkemmin ajattelematta sanaa
"kollo" jo useat kerrat.
Siitä vihdoin muuan vanha, harmaahapsinen äijä otti muistuttaakseen
katkeralla mutta vakavalla äänellä.
-- Nuori herra ei näy käsittävän, että on kaupan hyöty, kun oivasti
ostajia saa, hän puhui. -- Sanon sen opiksi, että jos tällä tavalla
aiotte ruveta menettelemään, ei ole koskaan kiirettä kaupassanne.
Antti ei ollut kuulevinaan.
Ovipielessä rupatti ryhelmä ämmiä.
Vihdoin kiinnitti Antti huomionsa niihin, kun eukot jo kuuluvammin
puheluintoon päästyään rupesivat jaarittelemaan.
-- Ettäkö todella nuori herra?
-- Se on silmäänikin totta, uskokaa jos tahdotte.
-- Kas, kas, sitä heilakkaa!
-- Mutta lieneekö hänen meininkinsä rehellinen?
-- Hiljaa, hiljaa! Sitä samaa minäkin epäilen, epäilen suuresti.
-- Ettei vaan hullusti kävisi.
-- Ja aisaansa potkaisisi.
-- Niin on monen käynyt, kun on kovin korkealle kohottanut.
Antti oli niin hermostuneessa tilassa, ettei osannut häävin oikein
punnita eikä rahaa vastaan ottaa.
-- Kirotut ämmät, murisi hän hammasta purren. Eukot jatkoivat vaan.
-- Ja niin hyvän miehen kuin olisi Pietistä saanut.
-- Sano sinä muuta. Miesten paraita.
-- Sanokaa minun sanoneen.
-- Samoin minun.
-- Se leikki ei hyvään lopu.
-- Eikä lopukaan.
-- Mitä asiaa ämmillä? kiljasi Antti vihdoin kuumeentapaisella
kiihkolla.
He hajautuivat ja näyttivät hämillään aprikoivan.
-- Tuota, kahvia ja sokeria surkealla sanoi yksi.
-- Mene hiiteen surkeoinesi! Täällä ei niin vähin erin myödä.
-- On se kauppias itse. Antti ei vastannut.
Eukon täytyi heittää lankarulla ostamatta ja ostaa kaikella rahallaan
kahvea ja sokeria.
Hetken perästä ryhmittyivät eukot uudestaan supattamaan.
-- Pahan luontoinen mies se on.
-- Niin on.
-- Onneton se joka tuollekin joutuu.
-- Kun vaan ei sitä Hilmaa pivartelisi...
-- Kuuluu olevan mainio ihminen.
-- Ja niin kaikkeen pystyvä.
-- Sano sinä. Kuuluu navetassakin käyvän piikoja neuvomassa.
-- Eikä talonpoikaisiakaan viero, puhuu kuin vertaisilleen.
-- Ja kun on vielä niin kaunis ja niin sööti.
-- Ja niin rikas kun kuuluu olevan.
-- Mutta jos saa tietää, mitä peliä se tuon tytön kanssa pitää, niin
mitenkähän käy.
-- Sen vielä hänelle sanon, sanon uhallakin. Antti oli pakahtua
kiukusta.
-- Ulos, ämmät, siitä ihmisten tieltä! hän kiljasi. He säikähtivät ja
mennä tössyttivät ulos toinen toisensa perässä.
Kiusallinen päivätyö kesti lähes iltaan asti.
Kauppias vihdoinkin tuli.
Äreästi vastasi hän isänsä kysymykseen, oliko ollut kiirettä, ja
poistui saliin, missä heittäytyi sohvalle venymään.
Hilma tuli pirteänä sisään ja kevyesti virkkoi:
-- Hei, serkku! Nyt sinä olet kaiketi saanut tehdä työtä ja olet
tyytyväinen.
Antti ryähti kuivasti.
-- Mitä! Oletko huonolla tuulella? Ja minä kun uskoin näkeväni sinut
oikein iloisena ja pirteänä. Varmaankin on jotain ikävyyttä tapahtunut.
Olet ehkä punninnut väärin ja saanut siitä ansaitun nuhtelun.
Antti ei ollut kuulevinaan.
-- Ehkä väsynyt. Niin, niin, ei se vahingoksi. Työstä väsyminen on
herttaista, sillä sitä seuraa raukeaan lepoon antautuminen ja uudet
virkeämmät voimat.
Hilma istui lähemmä Anttia.
-- Serkku, teethän hyvin ja lähdet soutamaan minut järven taa. Kuulin
siellä muutaman vanhan vaimon sairastavan kurjassa hökkelissään. Ehkä
voisimme olla avuksi.
Hänen äänensä oli nyt pehmoista kuin kesäinen hengähdys.
Antti ei kumminkaan lähtenyt, ei sanonut joutavansa.
-- Sitten lähden yksin.
-- Kaikkia!
Hilma selvitti, kuinka kaikkia ihmisiä tulee rakastaa ja kuinka
antaminen on sulostavaa.
Antti vihelteli hetken ja poistui sitten kamariinsa.