Päivällisen jälkeen olivat he kaikki salissa kahvea juomassa.
Kauppias istui jäykästi nojaten lujatekoisen tuolin selkämykseen ja
puhalteli haalahtavia savupilviä pitkävartisesta piipustaan.
Hän oli huolettoman näköinen nyt, semmoinen juuri kuin tavallisesti
ihmiset silloin, kuin jo esiytymisellään tahtovat oikein vasiten
näyttää toisille, etteivät puutu eivätkä sekaudu mihinkään, turhaa on
koettaakin.
Antti oli levoton.
Synkkänä istui Hilma ja ajattelevana sohvalla rouvan vieressä, joka
yksin oli vähän pirteämmällä tuulella.
-- Kerro nyt, hyvä Hilma, mistä ne siellä jaahasivat! hän kehoitti,
ei niinkään uteliaisuudesta, vaan saadakseen ikävän, kankean
juhlallisuuden loppumaan. -- Eihän tuo nyt vaarallista liene, jos
joutavaa onkin.
-- Sitäpä minäkin toivoisin, virkkoi Hilma luoden Anttiin väsyneen
säälivän katseen, joka Antista nähtävästi tuntui hirmuiselta, ikäänkuin
olisi aikonut tunkeutua hänen päänsä jokaiseen aivosokkeloon.
Kuumiksi kihahtivat Antin ohimot ja posket ja hänen hengityksensäkin
kävi epätasaiseksi.
Hilma näkyi huomaavan sen ja kiinnitti katseensa yhä terävämmin ja
tuimemmin häneen.
Antti oli tavallistakin kalpeampi.
Kauppias huomasi sen ja vähän levottomasti kysyi:
-- Mikä sinulla on?
-- Todellakin! huudahti samaan rouva.
Hilman katse yhä vain ahdisti häntä.
Antti oli vallan hämillään eikä tiennyt, mitä olisi siihen vastata.
Hätäytyneesti hän vihdoin tokasi: -- Noin peittelemätön naisen katse
saa miehenkin hämilleen.
Hilma hymyili katkerasti ja vähääkään loukkautumatta virkkoi:
-- Niinköhän, serkku?
Antti pelastui, sillä samassa astui Pieti sisään, ja kaikkein huomio
kääntyi häneen.
-- Mitä asiaa? kysyi kauppias äänellä, mikä hänellä tavallisesti oli
puhutellessaan palvelijoita ja muita samalla asteella olevia ihmisiä,
kun ei ollut kysymyksessä tavalliset kauppa-asiat.
Pieti seisoi ovipielessä synkän näköisenä, melkein kuin jos olisi
saanut kylmää vettä niskaansa, ja tyhmästi tuijotti lattiaan.
-- Tuota -- alotti hän soinnuttomalla tapailevalla äänellä -- minun nyt
täytyy lähteä talosta.
-- Lähteä? kysyi kauppias kummastuneena, tuijottaen ankarasti mieheen.
-- Mitä nyt? huudahti rouva levottomasti, ikäänkuin hänen herkkään,
naiselliseen sieluunsa asiain todellisuus olisi hämärästi koskenut.
Hilman silmät iskeytyivät uudestaan Anttiin; katse oli säälimättömän
ankara.
-- Kyllä minun lähteä täytyy, lisäsi Pieti alottamaansa tapaan. --
Asiat ovat nyt sillä kannalla, etten saata olla tässä talossa.
-- Miksi et? ärjäsi kauppias ankarasti.
-- Tuota, mitäpä se tähän kuuluu.
-- Mitäkö kuuluu? Mutta minä en päästä sinua niin vain kesken vuoden.
-- Mutta minä lähden, lähden heti!
-- Mene! Mutta palkkaasi et saa! kiljui kauppias, jota jo suunniltaan
suututti miehen salaperäinen itsekkyys.
-- Pitäkää, jos niin tahdotte.
Tuo kuului niin omituiselta; siinä ilmeni halveksivaa yhtäkaikkisuutta
ja samalla väistymätöntä uhkaa.
Kauppias oli ääneti, katsoi syvästi mieheen ja koetti saada syitä
selville.
Pieti oli hiljainen, hyväntahtoinen mies, koskaan ei ollut vastustanut,
ei sanan väännettä ollut välissä. Muutos hämmästytti ja, jos niin
voidaan sanoa, lannisti kauppiaan kiukkua.
-- Sano, miksi olet semmoista ruvennut ajattelemaan! puhui kauppias
nyt aivan uhottelemattomalla äänellä. -- Poikasesta pitäin olet tässä
ollut, hyvin palvellut ja hyvän kohtelun sekä palkan saanut.
Tuo näytti koskevan Pietiin.
-- Niinhän olen. Vaikeatahan tuo on, mutta minkäpä sille tekee, puhui
hän vapisevalla äänellä.
-- Syy, syy, minkä tähden täytyy!
Pieti oli hetken ääneti ja katse harhaeli. Vihdoin loi hän sen
häveliäästi Hilmaan ja puhui:
-- Kyllä kaiketi sen ryökkinäkin arvaa.
Kauppias ja rouva katsoivat kummastuneina Hilmaan.
Antti oli aivan kalpea ja henkeä ahdisti.
-- Mitä, mitä se on? utasi Kauppias Hilmalta.
Rouva peitti kasvonsa käsiin; hän ei enää kehottanut kertomaan.
Ja mykkänä oli Hilma.
-- Mitä tiedät? Kerro!
Hilma loi häneen loukkautuneen katseen ja virkkoi:
-- Se ei kuulu minulle, setä.
Pitkä, kiduttava äänettömyys.
Mutta vihdoin puhui Pieti.
Hän kertoi, kuinka oli ollut hänellä ja Almalla vakaat tuumat mennä
yhteen, hän jo sormuksenkin oli kevätmarkkinoilta ostanut. Mutta sitten
nyt kesällä oli tyttö yhtäkkiä muuttunut; neitikin sen oli kuullut,
kuinka tallissa oli kerskunut hänelle, ettei ole pakko kontata kun
kävelläkin taitaa. Oli vielä hänen varotuksiinsa uhotellut, että
parempi kerran voitaleipää kuin aina kalaaleipää. Jo lopuksi hän sen
suoraan sanoi, että nuoren herran tähden se ei enää hänestä huoli.
Kauppiaan otsa kyrtistyi ja synkkä pilvi sille nousi. Hän astui ovelle.
-- Alma! huusi hän hirmuisen kolkolla äänellä. Hän tuli.
Ensin hän esiytyi kuten ennenkin, viehättävänä ja viehkeänä; vaan pian
näytti tajuavan, että kysymys oli vakavaa laatua, ja hämmentyi hänkin,
veret muuttelivat hänen kasvoillaan, välin oli harmahtavan kalpea, pian
taasen tuskastuneen punastunut.
Tuskallinen äänettömyys, haudan hiljaisuus, jota silloin tällöin vaan
huokauksiksi puhkeavat hengähdykset häiritsivät.
Tuskin kyettiin selvästi ajattelemaan -- siltä ainakin näytti.
Mutta vihdoin oikasi kauppias kumartuneet hartiansa ja loi ankaran,
pakoittavan katseen Almaan, joka vapisi kauhistuksesta kyökkiin
vievällä ovella.
-- Kysymys on sinusta ja Pietistä, hän lausui haltijamaisella äänellä.
Alma loi hätäisen, rukoilevan katseen Anttiin ja oli vaiti.
-- Sinä olet sopinut jo Pietin kanssa, jatkoi kauppias, ikäänkuin olisi
ollut kysymys jauhosäkin takauksesta.
Tyttö hyrskähti itkuun ja sanoi:
-- Se on niin tuhma.
Pieti katsoi kauheasti häneen ja vastasi.
-- Etpähän siitä talvella mitään puhunut, kun hyviä oltiin.
Kauppias oli entisellään.
-- Pitemmittä puheitta te laittautte yhteen, sanoi hän jyrkästi.
Hilma loi häneen kiinteän katseen ja sekautui keskusteluun.
-- Kuinka, setä, voidaan heitä siihen pakottaa? Perinpohjaista
miettimistä se tarvitsee heidän molempain puolelta.
-- Mitä miettimistä? äännähti kauppias kuivasti, nähtävästi ollenkaan
ajattelematta Hilman tarkoitusta.
Hilma katsoi tuikeasti häneen eikä vastannut.
Pieti jo alkoi liikkua, siirtyä paikasta paikkaan ja vihdoin verkalleen
puhui:
-- Jos tuota sitten vielä vähän niinkuin miettisi.
Lakin painoi hän päähänsä ja meni.
Samoin meni Almakin.
Äänettömäksi jäivät toiset saliin.
Mutta synkkää oli hiljaisuus.