Neiti Heikkisellä oli tavattoman laajat ja monipuoliset tiedot, kuten
pian tultiin huomaamaan, ja se tinkimättä tunnustettiin. Itse Antinkin
se täytyi hiljaisuudessa myöntää, vaikka vastenmielistä se olikin.
Sillä tämänpä tähden hän kävi yhä aremmaksi ja epävarmemmaksi itse.
Kauppias oli silmittömästi häneen ihastunut -- siihen epäilemättä
vaikuttivat keskustelut maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä
sittemmin kaupasta.
Taloudenhoidosta keskusteli rouva mielellään hänen kanssaan sekä
varsinkin kasvien hoidosta, johon Hilmakin näytti hyvin ihastuneen.
Mutta sittenkin oli hän epävarma tunteistaan häntä kohtaan. Toisen
kerran ihaili rajattomasti, mutta toisen kerran taasen tuntui
sopimattomalta hänen käytöksensä ja esiytymisensä.
Olipa Anttikin toisinaan sulautua hänen mehevän noreista liikkeistään
ja hänen kasvojensa, varsinkin noiden isojen sinisilmien elävyydestä.
Tuntui aina silloin, kuin jos hän olisi ollut kaunis, viehättäväkin.
Mutta siihen hänen olisikin pitänyt pysähtyä, ei mennä pitemmälle, ja
vielä parempi olisi hänelle itselleen ollut, jos olisi valjastanut
hullun oriinsa ja mennyt samallaista pyryä, kuin oli tullutkin.
Silloin olisivat kaikki jääneet ihmettelemään, puolitietoisiksi hänen
suhteensa.
Mutta niin ei hän viisaudessaan ymmärtänyt tehdä.
Ensinnäkin herätti huomiota ja hiljaista paheksumista hänen varomaton
seurustelunsa palvelusväen ja työläisten kanssa. Niille hän jutteli
jokaisessa sopivassa tilaisuudessa milloin mitäkin, välin kuultiin
hänen työväelle lepoaikoina puhuvan sivistyksen tarpeellisuudesta
ja ihmisten yhdenvertaisuudesta, välin laski leikkiä näiden kanssa,
nähtiinpä kerran juoksevan kilpaakin jonkun torpparin nuoren,
huimapäisen tytön kanssa.
Kun rouva kerran ruokapöydässä hyvin varovasti mainitsi tuosta, lausui
hän suoraan, kuin olisi valmistautunut siihen:
-- Seurustelemalla työväen kanssa saamme nämä luottamaan itseemme, ja
jos meillä jotain hyvää ja edullista on tarjota, niin he sen omistavat.
Siitä ei kumminkaan väittelyä sukeutunut, sillä tämä kysymyksessä oleva
asia oli toisista niin vähäpätöistä laatua, etteivät siitä katsoneet
kannattavan pitemmälle puhua. Kauppiaskin vain, vaikka asemassaan aina
jyrkkä ja alhaisoa luokseen päästämätön, myhähti hyväntahtoisesti
hänelle niinkuin lapselle, joka viattomuudessaan on sanonut tyhmän
mutta vähemmän vaarallisen sanan.
Mutta Anttiin koski muutamana päivänä hänen tunkeilemisensa kovin.
Alma oli vienyt kahvea hänelle hänen kamariinsa, missä yksinään ollen
oli jo totutun tapansa mukaan hyväillyt tyttöä. Tämän pitemmän aikaa
viivyttyä ja vihdoinkin mentyä kuuli hän raolleen jääneestä ovesta
serkkunsa puheen.
-- Alma!
-- No?
-- Te olette vielä nuori ja kokematon; siksi varoitan teitä...
-- Mistä?
Antti pidätti hengitystään ja kuunteli tarkoin.
Neiti Heikkinen mahtoi olla vähän hämillään, koskapa kului hetkinen,
ennenkuin hän jatkoi.
-- Pelkään, ettette ole tulleet ajatelleeksi, mikä teidän korkein
rikkautenne on, hän vihdoin puhui.
-- Minulla ei ole mitään rikkautta, vastasi tyttö kevyesti.
-- Siinäpä se. Te ette ole ajatelleet, että voitte, jos itse tahdotte,
olla rikkaampi kuin moni kurja kaikkine kultineen, nimittäin jos
säilyttäydytte puhtaana.
Äänettömyyttä.
-- Ajattelemattomuus on useimmin lankeemisen ensimmäinen askel. Siksipä
neuvonkin teitä, ajatelkaa, varokaa.
Hiukset nousivat pystyyn Antin päässä ja kylmä, jäinen väristys luisui
läpi ruumiin.
-- Tuo, varsinkin meidän naisten onnen kerrassaan kukistaja, hempeyteen
vajoaminen voipi olla teidän kovinkin läheinen vihollisenne. Sillä te
olette kevyt ja nautinnoista haaveileva. Mutta teidän täytyy tietää,
että olette yhtä hyvä ihmisenä kuin kuka hyvänsä ja ettei kenelläkään
ole oikeutta teidän onnenne pääomaan kajota.
Antti oli saanut kuulla tarpeeksi, ja ymmärsi hyvin tuon hirmuisen
ihmisen tarkoituksen.
Nyt hän oli perin loukkautunut, koetti halveksia häntä sydämmestään,
mutta onnistumatta sitä hänelle suoraan osottaa. Siihen oli sekin
esteenä, että vanhemmat kunnioittivat häntä vielä niin suuresti.
Tosin rouva jo näytti vähin erin luopuvan siitä, varsinkin sen perästä
kuin Hilma oli tehnyt hänelle julkisen muistutuksen siitä, ettei hän
täytä haltijan velvollisuutta palvelusväkeensä nähden, kun ei koetakaan
kehittää heidän henkistä puoltansa.
Antti oli hyvillään, kun äiti loukkautuneena siitä hänelle kertoi. Hän
koetti kevyesti nauraa semmoisille mielipiteille, ja nauroi niille
äitikin.
Hilma itse sitä ei kumminkaan saanut kuulla.
Kerran, hänen ollessaan ajelemassa, virkkoi jo rouva kauppiaalle, että
häntä hämmästytti Hilman käytös ja mielipiteet, sillä hän oli näihin
asti pitänyt häntä sivistyneenä ihmisenä.
-- Ja sinä häntä täytyykin pitää, sillä hänellä on laveat tiedot ja on
kyvykäs kaikin puolin, vastasi kauppias huolimattomasti.
-- Senkö pidät kyllin riittävänä, huomautti rouva loukkautuneesti. --
Tuoko on kaunista, kun hän tahtoo olla kaikki kaikissa? Jos minä nyt
sekautuisin sinun asioihisi, kuten hän jo hyvin usein on tehnyt...
-- Se nyt on toinen asia.
Mutta hämilleen oli kauppias joutunut.
-- Hän on myöskin nainen, ja mikä kerran on muille sopimatonta, on
hänellekin, väitti rouva.
Kauppias ei puhunut mitään.
-- Minua iljettää hänen käytöksensä, puuttui Anttikin puheesen.
-- Sinua!
Omituinen oli ukon katse, kiukkuinen, pettynyt ja hämmästynyt yht'aikaa.
Hän poistui sen enemmittä puheitta.
Hän siis toisten harmiksi piti vielä veljensätytärtä suuressa arvossa.
Mutta huolimatta siitä luuli Antti ilokseen pian huomaavansa
serkun itsensäkin tajuavan, mitä hänestä yleisesti ajateltiin.
Ja vähäpuheisemmaksi kävi isäkin -- se suloisena tunteena hänen
sydämmessään hykersi.
Hilma rupesi yhä enemmän istuskelemaan puistossa, missä luki muassaan
olevia kirjoja, tai kuljeskeli yksinään avarilla tiluksilla. Eikä hän
sisälläkään ollessaan paljon puhunut, saattoipa niinkin tapahtua, että
hän tuntikaudet istui salissa toisten seurassa kokonaan lukemiseensa
uppoutuneena.
-- Mikä se on tuo kirja, joka noin sinut kiinnittää.
Hilma nosti katseensa ja vastasi, lisäten vielä olevansa todellakin
niin kiintynyt siihen, ettei voinut heittää kesken.
-- Sepä sitten kirjaa, naurahti kauppias, joka tuskin elämässään
mihinkään kirjaan oli syvemmin kiintynyt.
Mutta nyt halutti hänenkin sitä katsoa. Ja todellakin valvoi hän
illalla tavallista myöhäisempään.
Aamulla kysyi Hilma tervehdittyään:
-- Mitä piditte kirjasta, setä?
-- Hm! Enpähän tullut tarkoin loppuun lukeneeksi, vastasi kauppias
kierrellen.
-- Ettekö? Ja minua se niin miellytti, puhui Hilma avosydämmisesti.
-- Hm! Vai miellytti se sinua!
-- Todellakin, setä. Se on läpeensä niin luonnollista, niin todellista,
että luulee elävänsä mukana, näkevänsä hyvät ja pahat puolet ihan
elävin silmin; melkeinpä iloitsee iloitsevien ja itkee itkevien kanssa
yhdessä. Itkut siinä eivät ole satunnaisia eivätkä ilot, kaikkiin ovat
selvät syynsä, aivan jokapäiväisestä ihmiselämästä otetut.
-- Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, keskeytti kauppias innostuneen
arvostelijan.
-- Sepä kummallista!
-- Semmoista roskaa en lue, äännähti kauppias jo melkoisesti
lämmenneenä. -- Niinkuin ei maailmassa muuten rumaa ja likaista saisi
nähdä ja kokea! Hiiteen semmoinen roska!
-- Niinpä niin. Kuten setäkin myöntää, maailmassa on niin paljon
mädätystä; tarvitsee leikata, leikata sydäntä myöten.
-- Mutta kun ei ole mitään mädätystä, puhui kauppias kiihkeästi --
niin pitääkö sitten sietää nenänsä edessä kaikkien hylkyjen mädätyksiä
revittävän?
-- Semmoista on meidän yhteiskuntaruumiissa niin paljon, ja sentähden,
voidaksemme tartunnasta...
-- Se on vale! Eikä se sillä parane, että sitä revitään ihmisten nenäin
edessä. Päinvastoin pahenee. Semmoisten kirjojen ihaileminen osottaa jo
täydellistä paheen tietoisuutta.
Hän pysähtyi äkkiä ja näytti kuin olisi katunut viimeisiä kiihkolla
lausutuita sanojaan.
Mutta Antti iloitsi sydämmestään.
Rouva katsoi arasti vuoroin mieheensä, vuoroin Hilmaan ja näytti kuin
olisi toivonut väittelyn loppuvan.
-- Oikein, setä, vastasi Hilma hämmästyttävällä varmuudella. --
Jospa elämässä ei esiytyisikään semmoista! Mutta kun paheen ilkeät
siivet ulettuvat kaikkialle, niin pidän onnenani, että tiedän siitä
jotain, voidakseni vaaroja välttää. Avossa silmin se on helpompaa kuin
nukkuessa. Muutamia vuosia sitten uhkasi minua sama vähätietoisuuden
vaara, mikä niin monta nuorta tyttöä on kurjuuteen saattanut. Esimerkin
avulla siitä pelastuin; sain lukeakseni muutamia kirjoja, joista löysin
oman itseni tanssimassa nielevässä pyörteessä.
-- Hilma, heitä! Minua kauhistuttaa! huudahti rouva todellakin
kauhistuneen näköisenä.
-- Niin, täti, niin minuakin se ajatus, että olisin hukkunut tuohon
pyörteen vihuriin.
Itsetietoisen pöyhkeydellä sekautui nyt Anttikin puheeseen, koettaen
antaa sanoilleen mitä juhlallisimman painon.
-- Neiti Heikkinen! En olisi odottanut naisen suusta tuollaista
puhetta, sanoi hän.
Hilma heitti häneen vakavan, melkein säälivän katseen ja vastasi:
-- Serkkukin! Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa kuin uskottelet korviesi
olevan!
Antti lensi tulipunaiseksi.
-- Lopeta! Minä vaadin sen!
Kauppias oli jo suuttunut väittelystä, sen hänen jyrkkä äänensä kyllin
selvään todisti.
-- Olen oppinut kuulemaan hienoutta naisten puheissa, sanoi Antti
taasen rohkeutuneena halveksivalla äänellä.
Kauppias katsahti poikaansa ylpeästi ja äiti lempeän hellästi.
Mutta Hilman katsetta hän ei kärsinyt, se oli tuiman ankara, ikäänkuin
jos hän olisi aikonut murtautua hänen sisimpänsä, kaivautua syvimpiin
ja rumimpiin elämän salaisuuksiin.