IX.

Hilma oli menettänyt viimeisenkin suosion; häntä kohdeltiin, jollei

juuri tylysti, kumminkin jotenkin kylmästi. Varsinkaan kauppias ei sen

perästä halunnut hänelle melkein mitään puhua. Hän oli loukkaantunut

syvästi; sillä vaikka väittelyssä saikin viimeisen sanan, huomasi hän

varsin hyvin, ettei voitto sillä ollut ratkaistu.

Raskasta oli Hilmastakin, sen hyvin näki kaikesta. Hän oli vähäpuheinen

silloinkin, kun oli muiden seurassa, ja enimmäkseen hän olikin

yksikseen, joko sitten istui puistossa lukemassa tai kuljeskeli ympäri

ajatuksiinsa vaipuneena.

Mutta Antti, vaikka olikin niin loistavasti väittelyssä esiytynyt ja

saanut sillä vanhempainsa suostumuksen, oli sittenkin niin levoton ja

arka, ettei mitenkään olisi tahtonut tulla vähimpäänkään yhteyteen

serkkunsa kanssa. Varsinkin nuo hänen viimeiset sanansa olivat niin

masentavasti häneen vaikuttaneet.

"Jospa elämäsi olisi yhtä kainoa, kuin uskottelet korviesi olevan!" oli

serkku hänelle kiinteästi häneen katsoen sanonut.

Nuo sanat pyörivät mielessä ja rasittivat kuin kiusaava painajainen.

Ne saivat hänet väkiselläkin taasen ajattelemaan itseänsä ja elämäänsä,

eikä hän voinut saada mielestään sitä tunnetta, mikä alinomaa kuiski,

että serkku oli sittenkin oikeassa.

Hän tunsi oman itsensä, masentui, vieläpä toisinaan teki vakavia

päätöksiäkin vastaisen elämän varalle.

Ja sitten hän ei voinut olla katkera serkulleen; päinvastoin salaisesti

kunnioitti tätä ja tämän katsantokantaa.

Kun Hilma joko istui lukemassa puistossa tai ajatuksissaan käveli

siellä sinne ja tänne puiden ja pensaiden välissä, niin huomaamattaan

oli Antti useinkin nojautunut akkunaan ja häntä kauan katsellut, ja

omituista sulavuutta tunsi hän silloin sielussaan, oli kuin ylpeys,

viimeinenkin karvaus, vieläpä arkuus ja pelkokin olisivat kadonneet,

muuttuneet -- ihailuksi.

Olihan kaikki hänessä kumminkin niin raitista, niin luontaisen elävää.

Kerran hänen tämmöisessä tilassa ollessaan astui Hilma hänen kamariinsa.

Antti hämmästyi ensin; mutta sitten pyysi kumminkin jotenkin

myötätuntoisella äänellä istumaan.

Ison aikaa hän istui sanaakaan lausumatta, ja samoin Antti.

Antti oli jo kerjennyt häneen luoda usein salaisia silmäyksiä.

Hän oli sangen miettivän näköinen, melkein surullisen, jollei se vain

ollut masentumisesta -- Antti melkein uskoi sitä.

Mitä mahtoi hän ajatella?

Antti kävi taasen levottomaksi, ja vihdoin huomaamattaan tuli

virkkaneeksi:

-- Serkulla näyttää olevan ikävä.

Hilma katsoi häneen hetken vakavasti, mutta ei kumminkaan niin lujasti,

kuten ennen jo useasti.

-- Minun oloni täällä lieneekin serkulle, kuten muillekin, vaivaksi.

Antti katsoi häneen hämmästyneesti; olihan muutos odottamattoman suuri.

-- Mitenkä niin? hän kysyi.

-- Täällä -- hän jatkoi surullisesti -- olen outo ilmiö teistä;

vapaa, suora ja elämää toisilla silmillä katsova kuin te. Mutta

siitä huolimatta katson velvollisuudekseni lausua sinulle suoraan

mielipiteeni, mikä minulla sinusta on.

Aina yhtä surunvoittoinen oli hänen äänensä. Antti oli luonut katseensa

alas.

-- Sinä kuulut nyt levähtävän, jatkoi hän. -- Mutta tuommoinen

levähtäminen ei tuota lepoa, päinvastoin veltostuttaa se sinua vain

päivä päivältä. Ryhdy uutteraan työhön ja toimeen! Se saa sinuun

virkeyttä ja elämisen intoa, se poistaa sinusta tuon aikaisen

lamautumisen.

-- Serkku tietänee, että menen syksyllä kauppias Kaukosen palvelukseen?

sanoi Antti hämillään.

-- Tiedän. Mutta sitäkään en pidä hyvänä. Sinä olet, suo anteeksi että

sanon suoraan vakaumukseni sinusta, jo niin perin väsynyt hurjasta

kaupunkielämässä, että olisi paljon parempi pysyäksesi täällä kotonasi

ja täällä tehdäksesi työtä.

Se oli taasen liikaa ja se suututti häntä; mutta hän ei löytänyt sanoja

vastatakseen.

-- Sinä olet henkisesti masentunut, menettänyt tarmosi, ehkäpä melkein

tahtosikin. Sinun on ensinnäkin voitettava jokukaan osa takaisin,

ennenkuin kykenet luovimaan suuren maailman elämässä tiheään löytyviä

salakareja. Minua surettaa, että jo näin nuorena olet laivasi rappiolle

ajanut, serkku parka.

-- Millä oikeudella serkku niin luulee? äyhkäsi Antti vihaisesti

-- Itse, herraseni, olet valitettavasti päivän selvä, varman varma

vastaus siihen. Kysyhän itseltäsi, innostuttaako elämä sinua. Eikö

kaikki toimi ja työ ole sinusta ikävää ja arkipäiväistä.

Sen tunsi Antti nyt valitettavan hyvin. Mutta että toinen sen niin

varmaan tiesi ja sen osoitti, se luonnollisesti häntä suututti.

-- Eikö suurin nautintosi elämästä ole ollut semmoista, että sen aina

täytyy julkisuutta peljätä.

Jo kuohahti Antin sisällä kiukkuinen viha, mutta terätön.

-- Mistä serkku aikoo minua sitten syyttää, jos saan luvan

kysyä? äännähti hän pistelijäästi, koettaen saada äänensä niin

välinpitämättömän ilkeäksi kuin suinkin voi, päästäksensä hänestä.

Mutta Hilma ei näyttänyt välittävän, jatkoi vaan levollisesti, melkein

äidinomaisella hellyydellä, katsoen häneen surullisen osanottavasti,

niinkuin Antti todellakin olisi ollut hänen mielestään auttamattomasti

mennyttä kalua.

-- Serkku hyvä! Sinä olet väsynyt. Et unen puutteesta vaan

liikanaisesta unesta. Sinä olet henkisesti nukkunut ja niinkuin

tavallisessakin unessa elänyt itsemääräämätöntä elämää, elänyt viettien

höllimpienkin määräysten mukaan, ja luultavasti niin ollen mennyt mihin

asti hyvänsä epäoikeaan. Työhön, työhön, elostavaan työhön sinua neuvon!

Antti koetti pinnistäytyä vastatakseen jotain; mutta häneltä puuttui

sanoja, ehkäpä ajatuksiakin -- pää tuntui olevan kuin säkki viljaa

etsivän köyhän miehen olalla.

-- Tuntuu siltä kuin minulla olisi joku selittämätön velvollisuus sinua

kohtaan, Antti; siksi olen sinulle puhunut.

Ja todellakin, sen Anttikin huomasi, oli niinkuin tuossa katseessa

olisi ollut jotain odottamattoman outoa, surullisen lempeää

osanottavaisuutta.

Mutta sepä se olikin omansa loukkaamaan. Sillä ylpeys voi elää

väsyneessäkin rinnassa.

-- Minä luulen olevani yhtä viisas kuin serkkukin, jamasi hän jotain

vastatakseen.

-- No, no, serkku! Tässä ei ole kysymyksessä meidän viisautemme

vertailu, vaan...

-- Minua ei haluta kuunnella serkun typerää sekaantumista toisten

ihmisten elämään ja asioihin, keskeytti Antti ja heitti päänsä

huolettomasti keinutuolin taustalle.

Hilma loi häneen pettyneen, surullisen silmäyksen ja lähti.

-- Loukkautukoon! äännähti Antti huolimattomasti ja karvaasti.

-- Mitä hänen tulee minuun, olinpa minä mikä olin ja millainen olin?

-- Vai parantaakseen minua!

Hän olisi kostanut, kostanut oikein tuntuvasti. Mutta ei löytänyt

mitään aukkoa siihen, ei jaksanut edes ajatella mitään.

Illallispöydässä osui hänelle kumminkin tilaisuus.

Hilma tarjosi hänelle sävyisästi, ikäänkuin olisi viimeisen kiistan

unhottanut, melkeinpä rukoilevaisesti, jonkun muassaan olevan kirjan.

Antin katse elostui.

-- Suokaa anteeksi! En ihaile roskakirjallisuutta, hän huolettomasti

sanoi.

-- Vai niin, virkkoi Hilma katkera hymy huulillaan.

-- Oikein, poikani! lausui kauppias ja nosti tyytyväisenä olkapäitään.

Antti ei ollut enää katkera; olihan hän voittanut, ja nautti nyt

voittonsa suloisia hedelmiä. Hän oli melkein virkeän iloinen.

-- Niin, meillä ei suosita eikä tarvita semmoista kirjallisuutta,

lisäsi vielä kauppias päättävästi Antin riemuksi.

X

Antti oli monta päivää voittonsa vaikutuksesta hyvällä, melkeinpä

virkeällä tuulella. Ei välittänyt vähääkään Hilmasta, nauratti vain kun

näki hänet alakuloisena käyskentelevän milloin missäkin.

Eikä hänkään näyttänyt Anttia huomaavan.

Mutta siitä ei Antti välittänyt.

Kamarissaan istuskeli hän kaiket päivät ja kirjoitteli nyt oikein

tukulta kirjeitä tuttavilleen ja entisille tovereilleen.

Hän oli niin hyvällä tuulella, että oli pakko purkaa sydäntään.

Hän kertoi pääasiallisesti viimeisistä kohtauksista erään serkkunsa

kanssa, jota suvaitsi kutsua -- karhunpenikaksi.

Naurun hykähdys pääsi useinkin kirjoittaessa.

Kertoipa hän muutamalle Almastakin -- toki kumminkaan arvoa

mainitsematta.

Ja hän itsekin hämmästyi sitä hienoa notkeutta, millä osui sen

tekemään; kerrassaan runolliset olivat lauseet hänen itsensä mielestä.

Mutta juuri kun hän paraillaan ihaili sitä ja siitä mielihyvää nautti,

astui Alma sisään, itse elävä kuvauksen esine.

Eikä se missään tapauksessa häirinnyt hänen herttaista mielentilaansa;

päinvastoin virkisti vain lisää lämpöä.

Kaunis, verrattoman viehättävä nyt kuten ennenkin, aivan samanlainen,

kuin oli hänestä vasta kirjoittanut.

Anttia huvitti lukea se hänelle ja vielä suoraan sanoa, että se nyt oli

kokonaan, kaikkineen hänestä.

Tyttö hymyili herttaisesti, ja silmissä paloi tuo omituinen hempeys,

joka maailman alusta on miehille ollut niin vaarallinen kielletyn puun

hedelmä.

Hän nauroi pehmeästi, melkein häveliäästi ja puhui, että kaikkia se

herra keksii ja -- viitsiikin.

Antti nautti kaikesta.

Tytön rinta näytti aaltoilevan niin nielevän houkuttelevasti.

-- Neiti Heikkinen lähti ajelemaan rouvan kanssa, sanoi hän sitten

tapaillen.

-- Äitikin?

-- Niin. Rouva puhui jotain, että tekin...

-- Ei minulle ole mitään puhuttu.

-- Neiti ei tahtonut.

-- Ei tahtonut?

Antin ääni oli käynyt kiinteämmäksi.

-- Neiti sanoi hänellä olevan rouvalle tärkeää puhumista, tai jotain

sellaista hän sanoi.

Veitikkamainen katse seurasi tuota, mutta muuttui vähitellen raskaaksi,

lähes surulliseksi. Hetken äänettömyys.

-- Hän lieneekin morsian.

-- Hänkö? Kenen sitten?

-- Teidän.

Anttia harmitti, ja hän vain vastenmielisesti myrähti.

Mutta Alma sen ymmärsi, ja hänen katseensa elostui.

-- Sitähän minäkin, kun se on niin miesmäinen, hän kevyesti sanoi.

Kuinka noihin hänen silmiinsä olikin autuaallista katsoa!

Alma seisoi niin lähellä Antin edessä, ettei tämän tarvinnut kuin

vähän ojentautua tarttuakseen hänen vyötäriinsä ja vetääkseen hänet

hellävaraisesti syliinsä.

-- Mutta jos joku tulisi...

-- Pane ovi säppiin.

Hän teki sen ja supatti tuskin kuuluvasti:

-- Tuo Pieti vielä tulisi... Hypännyt koko päivän minun perässäni.

Antti veti hänet uudestaan syliinsä.

-- Pietikö? Mitä sanot?

-- Hän. Siltä otukselta en saa missään rauhaa.

-- Mitä hän sinusta?

-- Tukkii sormusta, minkä on kevätmarkkinoilta ostanut.

-- Entä sinä? kysyi Antti nauraen.

-- Minäkö tuosta köntistä.

Antin mieli oli vetreä; hän oli kevyt kuin auringon terän editse

liitävä höyry, mutta samalla salaisesti rauhaton.

Avainta liikutettiin ovessa.

He eivät uskaltaneet täysin hengittääkään.

-- Kuka siellä? kysyi vihdoin Antti, kun rykimisestä kuuli, ettei

siellä ainakaan isänsä ollut; mutta hätäinen oli sittenkin ääni ja

vavahteleva.

-- Minä täällä vaan. Se oli Pietin ääni.

-- Mitä tahdot?

-- Niin, tuota... Onko Alma siellä?

-- Täällä! Oletko järjeltäsi, pöllö!

-- Ajattelin vain. Mutta saisinko vähän puhutella herraa?

-- Et nyt. Minä levähdän. Puolen tunnin kuluttua.

Vihdoinkin hän meni.

Alman hiukset olivat vallattomassa epäjärjestyksessä.

Mutta nopeasti hän järjesti hiuksensa viettelevät suortuat otsalle ja

ohimoille, hieroi kämmensyrjällä poskien värin entiselleen, ja hetken

perästä meni.

Antti heittäytyi sohvalle.

Oli niin säikähtyneen levotonta, niin tukalan kuumaa; tyynykin poltteli

siihen vaipunutta raskasta päätä.

Ja muutenkin sitä poltteli.

Siellä ajatukset sekavina niin vimmatusti risteilivät.