Illalla istuttiin puistossa teetä juomassa.
Kauppias oli nuorekkaalla tuulella, puheli tavallista enemmän, laskipa
leikkiäkin väliin.
Kaikesta päättäen piti hän erittäin paljon veljensä tyttärestä.
He olivatkin juontuneet innokkaasti keskustelemaan keskenään kauppiaan
mieli-aineesta, maanviljelyksestä. Hilma kertoi paraallaan, että
heidän niityillä viime kesänä olivat heinämadot tuhojaan tehneet,
mutta hän oli kohta teettänyt ne pelloksi ja niihin kylvättänyt
kauraa ja kylvöheinää. Uutisviljelyksestä ja vuoroviljelyksestä puhui
hän niin asiantuntijan tavalla, että vanha kauppias kuunteli häntä
kunnioittavalla tarkkuudella kuin mitäkin vanhaa maanviljelyksen
neuvojaa.
Keskustelusta olivat jo aikaa jääpyneet toiset, se oli heille sekä
outoa että nuoren sukulaisen esittelemänä tavatonta ja vastenmielistä
kuulla.
Rouva istui äänettömänä pöydän toisessa päässä ja hypisteli
ajatuksissaan ruohon helppeitä helmaansa. Hänen rinnallaan istui Antti
ja käytti tilaisuutta tarkastellakseen serkkua. Se kävikin hyvin
päinsä, sillä tämä oli niin kokonaan vajoutunut keskusteluun, ettei
ollenkaan tarvinnut peljätä hänen tarkastelua häiritsevän.
Hän ei todellakaan ollut ollenkaan semmoinen, miksi hän oli häntä
kuvitellut.
Siisti ja aistikas, vaikka yksinkertainen oli hänen kansallispukunsa,
ja koristelematon hattu sopi vallan mainiosti.
Esiytyminen varmaa ja suoraa, mutta ei ollenkaan töykeää eikä raakaa.
Vartalo moitteeton. Rinnat ja vyötäinen tosin eivät olleet erittäin
silmään pistävät; vaan siihen saattoi olla syynä tuo väljähkö puku.
Kasvot olivat melkein kauniit ja varmaan sitä olisivatkin olleet,
jollei kevään ja kesän ahva olisi niihin ottanut. Pieni, pyöreähkö
oli leuka, täyteläiset ja verevät hienohipiäiset posket. Suu oli
kohtalainen; huulet päättävästi suljetut, hitaat hymyämään. Mutta niitä
tuli Antti kumminkin pitemmän aikaa tarkastelleeksi. Tuntui kuin niihin
lemmen viehkeys olisi ollut kahlittuna ja odottaisi vain irtipäästön
aikaa. Sievä valkoinen hammasrivi näyttäytyi ainoastaan hänen
puhuessaan. Nenä oli suomalainen, mutta ei tökerö eikä liian kippuraksi
hätäytynyt. Siniset silmät olivat isot ja elävät, katse viehättävän
naisellinenkin toisinaan; useimmin kumminkin kiinteän päättävä. Otsa
oli selvä ja kauniisti, kaareva, mutta ehkä liian korkea. Tukka tuuhea,
tarkoin ylös kammattu, ettei otsalle päässyt yhtään kiharaa; palmikko
paksu ja pitkä, paljon alemma vyötäisiä ulettuva.
Ääni oli kaunis, teeskentelemättömän sointuva. Lauseet tulivat selvinä
ja varmoina, kuin jos jokainen sana olisi ollut perusteellisesti
punnittu.
Antti oli vaipunut ajatuksiinsa.
Mutta hän oli niin tavattoman erilainen kuin muut naiset, nuoret
neitoset.
Ajaa esimerkiksi hevosta, tappelee hurjapäisen oriin kanssa kuin mies
ja taluttaa sen kuonosta talliin -- nuori nainen!
Ja Antti sen taasen tunsi aivan selvästi, ettei se ollut sopivaa.
Todellakin tallirengin tehtäviä.
Ja oliko sekään naisellista, ensinkään sievää ja kainoa, että hän puhui
pelkästään vain maanviljelyksestä ja yksinomaisesti kauppiaan kanssa,
joka itse innostuneena aineeseen ei puolestaan siinä mitään epähienoa
huomannut.
Semmoiset keskustelut olivat Antin mielestä kyllä miesten kesken joskus
anteeksiannettavia, mutta että nainen semmoisista puhui ja haasteli oli
kerrassaan epähienoa.
Neiti Heikkinen oli sinutellut häntä. Mutta millä oikeudella? Lapsina
olivat molemmat sen tehneet ilman vähintäkään sopimusta; nyt olivat
aika ihmisiä ja kokonaan outoja toisilleen.
Mutta Antti ei ollut mikään ankara eikä liikanainen vaatimuksissaan,
kun kerran oli asian ottanut oikein perinpohjaisesti punnitakseen.
-- Missäpä olisikaan hienompia tapoja oppinut? hän ajatteli, ja melkein
kävi sääliksi.
Hän lakkasi katselemasta.
-- Jos haluat, niin lähdemme iltakävelylle katsomaan kuokoksia tuonne
vainion laiteelle. Kyllä huomaat, ettei siitä olisi peltoa yksistään
ojittamalla tullut.
-- Mitä ajattelet? Onhan Hilma väsynyt sinne lähtemään, puuttui
puheesen rouva, melkein nuhtelevasti katsoen kauppiasta.
-- En, täti, en ollenkaan ole väsynyt, ehätti Hilma.
-- Semmoisen matkan kulkenut!
-- Kaikkia! Suottahan olisin nuori, jos tuommoisesta väsyisin.
Päinvastoin tunnunkin nyt virkeältä, virkeämmältä kuin pitkään aikaan.
Hei, täti! Minä voisin vaikka kantoja vääntää.
Hänen kasvonsa säihkyivät niin terveen iloisesti ja näytti kuin
vastustamaton halu olisi pakottanut häntä johonkin vallattomuuteen,
vaikkapa viskaamaan nurin jonkun seuralaisistaan.
Kauppias nauraa hytkytti kevyesti; mutta hämillään oli rouva, ja Antti
käänsi ylenkatseellisesti katseensa toisaalle.
-- Lähdemmehän? kysyi Hilma.
-- Lähdetään vaan, myönsi kauppias.
Selvään huomattava vastenmielisyys kuvastui Antin kasvoilla.
-- Serkku näyttää väsyneeltä, virkkoi Hilma heittäen terävän katseen
häneen.
Antti joutui hämilleen.
-- Väsymystä sanotaan olevan kahta lajia, väsymistä työstä ja väsymistä
levosta, jatkoi Hilma tarkoittavasti.
Antti punastui ja puri huultaan, mutta ei mitään vastannut.
Täytyi lähteä hänenkin.
Yhdessä äidin kanssa kävelivät, kumpikin lähes äänettöminä.
Mutta edellä menivät kauppias ja Hilma, ja vilkkaasti juttelivat
keskenään.