Koko Heikkisen väki riensi ulos pihalle, sillä kaikki olivat tuon
hurjan tulon havainneet. Anttikin oli tullut uteliaisuudesta näkemään,
miten portilla oli käypä, kun siinä oli jyrkkä käänne tehtävä, että
rysähtääköhän koko tuulispää tukevaan portinpieleen vai? -- häntä ei
pelottanut, hän oli vain utelijas.
Ja juuri kuin pääsivät ulos pihalle, syöksyi hevonen hurjana, vauhkona
portista tallin seinää vasten ja kohona näyttivät kärryt lentävän
perässä.
Siihen se kumminkin korskuen seisahtui; jos askeleen olisi lisää
ottanut, niin pää olisi ollut maskina vahvoja hirsiä vasten. Mutta
lujalle olivatkin ohjakset vedetyt.
Rattailta hyppäsi alas keskikokoinen naishenkilö vahvasti tomuisissa
vaatteissa ja hattu takaraivoilla kallellaan; kasvot olivat
tulipunaiset ja silmät säihkyivät.
Suoraan hän juoksi hevosen suitsiin, ei näyttänyt vastaanottajiaan
huomaavankaan.
Hevonen korskui ja koetti vieläkin riekkua.
-- Poku, Poku! Johan sinä nyt varsin vauhkona riehut, hyväseni! Tyynny
nyt toki! puheli hän taputtaen hevosen höyryävää kaulaa.
Kun vihdoinkin sai hevosen rauhoittumaan, niin hän kääntyi levollisesti
kartanolla seisojiin ja virkkoi:
-- Hyvää päivää, setä ja täti, hyvää päivää!
-- Taivaan Jumala! huudahti rouva, joka, kuten kaikki muutkin,
viimeisestä kohtauksesta oli kauhistuksen vallassa.
-- Saisikohan talliin tämän hurjan? puhui tulokas tyynesti.
-- Saamme, saamme, lapsi kulta. Mene sinä vain sisälle! sai kauppias
Heikkinen itse vihdoinkin sanotuksi ja astui lähemmä tervehtimään.
-- Tule, Hilma rakas! rouva vapisevalla äänellä puhui. -- Jumalan
kiitos, että vielä kipene henkeä on sinussa.
Vieras naurahti.
-- Ei mitään vaaraa. Terve, terve! Tulista tuloa tosin. E-ei! Kyllä
niinä itse riisun. On tottunut itsepäiseksi, kun ei melkein koko kesänä
ole ajettu, puhui hän ja ryhtyi hevosta valjaista riisumaan.
Hän päästi jo toisesta aisasta ja pistäytyi täysin tottuneesti hevosen
kaulan alitse toisesta päästämään.
Silloin kaikeksi onnettomuudeksi tervehti talon nuori Piiu
aitauksestaan vierasta huimapäätä, joka kohta teki intohimoisen hypyn
ja äkkikäänteellä pyörsi tervehtijään, luontoperäisesti korskuen.
Kauppiaan ronkkaan osui pyörä niin voimakkaasti, että hän päistikkaa
keikahti kartanoon.
Rouva kirkasi kipeästi ja vaipui melkein tiedottomana Antin syliin, ja
jääkylmät väreet kiirivät tämänkin selkäpiissä.
Mutta neiti Heikkinen riippuili hullun hevosen päässä eikä hellittänyt,
ennenkuin sai sen asettumaan. Kauppias vääntihen muristen ylös vetäen
loukkautunutta jalkaansa.
-- Suokaa anteeksi, setä! virkkoi Hilma hengästyneenä, taluttaen
hevosta takaisin.
-- Miten lie itsesikin laita? virkkoi siihen kauppias melkein
surkeasti. -- Mutta missä lemmossa se Pieti on? Antti, vie hevonen
talliin.
Antti ei kehdannut kieltäytyä, vaikka totisesti vastenmielistä olikin
ryhtyä mihinkään tekemisiin sekä tuommoisen serkun että enitenkin hänen
villin hevosensa kanssa.
Mutta tuskin oli hän pari vastenmielistä askelta ottanut, kuin vieras
luoden häneen vakavan tutkivan katseen virkkoi:
-- Tuskin sinä tätä talliin saat. Ryvetät vaan vaatteesi.
Antti punastui kuin koulupoika.
-- Neiti luulee siis...
-- Niin, todellakin, ettei serkku ole tottunut tämmöisiä vallattomia
hillitsemään.
Antti puri loukkautuneena huultaan ja seisoi siinä hölmistyneenä ja
suuttuneena häneen tähdätystä pistoksesta; mutta ei hän sentään voinut
serkulleen mitään ilkeää vastata paraalla tahdollaankaan.
Löytyy näet ihmisiä, joita väkiselläkin täytyy ihmetellä, vaikkapa ei
heitä ihailisikaan, ja hän, neiti Heikkinen, kuului tähän ihmisten
lajiin.
Neiti Heikkinen oli taluttanut hevosen tallin ovelle, aukasi säpin ja
vei sen itse edellä astuen sisälle.
-- Se oli hämmästyttävä kohtaus! huokasi rouva, päästen vähän
levollisemmaksi, kun vauhko hevonen vihdoinkin oli poistettu näkyvistä.
Portailla seisoivat piiat ja nauraa kikittivät salaa, hupaisesta näystä
pirteytyneinä.
-- Siinä on tyttöä!
-- On siinä!
He oikein ihmettelivät.
-- Tallirengiksihän tuota muuten luulisi.
Se oli Alma, joka niin sukkelan pistävästi vastatulleesta lausui.
Antti kuuli sen eikä voinut olla sille hymyilemättä.
Kauppias mennä lyyhästi tallin ovelle ja puoliääneen mutisi:
-- Ruunaksi tuommoinen peto!
-- Kuinka setä?
Neiti Heikkinen pistäytyi juuri tallin ovesta. Kauppias joutui
hämilleen.
-- Poku on kelpo hevonen eikä minulla siis ole mitään häntä vastaan.
Tuittupäinen tosin; mutta kyllä se siitä talttuu. Mutta sattuiko setään
pahastikin? kysyi Hilma huolestuneesti.
-- Ei ollenkaan, koetti tämä levollisesti vakuuttaa, -- Ronkkaa se vaan
vähän vikuutti.
Iloisesti ja avoimesti tervehti sitten vieras sukulaisiaan.
-- Mutta miten uskallat ajaa tuollaisella vauhkolla? kysyi rouva
äidillisen hellästi.
-- Mihinkäpähän selvältä tieltä päässee, vastasi tyttö korjaten
taakse solunutta hattuaan. Eikä se tuommoinen aina ole. Sattui nyt
säikähtymään metsästä hakotaakkaa kantavaa miestä, siinä kaikki!
-- Herra siunaa! Se oli varmaankin Pieti! huudahti rouva säikähtyneenä,
ikäänkuin olisi äkkiä huomannut olevansa yksin syyllinen koko
vaaranalaiseen tilaan.
Pieti oli todellakin laitettu hakoja noutamaan tallin lattialle. Tuolla
tiellä hän nyt tallustelikin ryhevä hakotaakka seljässä.
Kaikki olivat menneet sisälle. Antti oli käynyt jäljessä ja ollut
miettivän näköinen. Se uutuus, mikä vieraan esiytymisessä ja koko
käytöksessä esiytyi, se se nyt antoi hänelle ajatuksen aihetta.
Ensi vaikutus ei saattanut arvostelemaan vielä vähemmin ihailemaan,
synnyttihän vain tuommoista ihmettelyn sekaista kummastelua.