Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi
ruokia.
Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä
ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin
vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo
ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja
osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt
syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi.
Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei
muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen
mielialaansa jotenkin pirteänä.
Rouva jatkoi alotettua keskustelua.
-- Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti
tyytyväisenä päätään.
-- Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti
pistelijäästi.
-- Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen
kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. -- Minä kunnioitan
semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.
Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen
sivuletkauksen itseänsä vastaan.
Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein
kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen
lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.
Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi
koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.
-- Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. -- Alun
toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi
silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina
sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri
ja toimi kuin aika ihminen.
-- Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut
järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin
talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli,
lisäsi kauppias.
Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton
kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään
ihmisestä lausumaan.
Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli
vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä
parin viikon ajaksi.
Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.
Mutta Anttia se ei miellyttänyt.
Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin
lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli
koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt,
millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset
hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa,
joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan
naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.
Varsinkin olivat häneen pahat epäilykset serkusta heränneet niistä
alkuenteistä, jotka talossa tapahtuivat heti kirjeen saavuttua.
Äiti, joka tytön hyvin tunsi ja tiesi millainen hän oli, liikkui ja
lensi niinkuin olisi tuli jalkojen alla polttanut, ja palvelusväki oli
samallaisessa pyryssä.
Sillä kirjeessä seisoi, että hän aikoi saapua samana päivänä kuin
kirjekin.
Kaikki oli silloin nurin talossa: sängyt, kaapit, pöydät, tuolit, ja
sanalla sanoen kaikki olivat saaneet siirtyä paikoiltaan. Ja piikojen
kosteat raasut ne tunkeutuivat kaikkialle.
Antin rauhallinen kamari ei saanut sekään olla vapaa tuosta
hävittävästä mullistuksesta, ja koettipa hän olla vaikka missä, aina
oli hän tiellä ja sai siirtyä muualle.
Itse Almakin oli monesti nykässyt pois tuolin, jolle Antti juuri oli
aikonut istua, ei hänkään joutanut katsomaan, ei hymyilemään, lensi ja
pyöri vain kuin tuulessa. Hiki valui kuumuudesta hehkuvia poskia alas
kaulalle.
-- Herran serkku kuuluu olevan erinomainen tomu- ja tahrapaikkojen
nuuskija, sanoi hän kerran sivumennessään Antille.
Anttia nauratti Alman sukkeluus.
Tomu- ja tahrapaikkojen nuuskija!
Se oli sukkelasti sanottu.
Nyt hän vasta sai oikein selvän kuvan, millainen oikeastaan oli se
arvoisa serkku, jota varten kaikki tämä mullistus oli tapahtunut.
Ja nyt vasta kuva olikin kaikkea muuta kuin miellyttävä: törkeä
tekoinen, vino, ilkeä ja sietämättömän pikkumainen.
Mutta toiset odottivat häntä aivan toisellaisin tuntein; olipa isä
vetänyt päälleen uudemman nutun -- seikka, joka oli vallan tavatonta
näin arkipäivänä.
-- Onko kyökissäkin kaikki tarpeellisessa kunnossa? katsoi hän vielä
päivällispöydässäkin tarpeelliseksi muistuttaa, vaikka hän muuten ei
juuri sekautunut naisväen tehtäviin.
Kaikki sanottiin olevan tarpeellisessa kunnossa, ja siihen hän virkkoi
tyytyväisenä:
-- Hyvä!
-- Isä, näen mä, odottaa arvokkaita vieraita, pisti Antti muka
leikillisesti.
-- Aivan niin, vastasi tämä. -- Me saamme ehkä piankin kunnian ottaa
vastaan serkkusi.
-- Ja siksi on isä oikein juhlatuulella!
-- Näetkös, se kannattaa! Hän on niitä sellaisia ihmisiä, että saisin
hänet vaikka...
Hän vilkutti leikillisesti silmiään.
-- Mitä isä tarkoittaa?
-- Niinpä niin. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka hänestä
tulisi minulle -- miniä.
-- Isäpä on tänään oikein veitikkamainen, vastasi Antti huultaan purren
suutuksissaan, sillä hänen mielessään kummitteli puhuttu sukulainen
vähintäänkin karkeana talonpoikaiskörrinä. Vilahti jo vastenmielinen
tunne siitäkin, että hänellä oli sukunimenä sama Heikkinen kuin
heilläkin, jolla kyllä muutenkin oli iljettävän talonpoikainen
sointunsa, ja että hän vielä lisäksi julkesi olla heidän sukulainen.
Hän kääntyi akkunaan ja katseli pitkin kylän valtatietä ja kylän
laiteella olevaa näreikkötakalistoa, mihin tie piiloutui. Ja tuolla,
missä se mutkikkaana, kylän aukealle solahti, näki hän paksun
pölypatsaan lähenemistään lähenevän jättäen peräänsä summan, jälkeen
ohenevan tomukiehkuran. Se läheni kuin oikukas tuulispään kurimo.
-- Ehkäpä tulee hän nyt tuossa pölypatsaassa, se odotettu prinsessa.
Se oli Antin paraan ymmärryksen mukaan tilaisuutta varten keksitty
sukkeluus.
-- Totisesti! huudahtivat vanhukset kuin yhdestä suusta.
-- Mutta minusta näyttää, että amatsooni istuu rattailla vallan yksin
ilman kyytimiestä, ivaili edelleen Antti.
-- Hän se on, sanoi isä.
-- Niin minäkin luulen, myönsi äiti.
-- Onpa tosiaan koko körötys! murisi Antti puoliääneen.