Oli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.
Ja hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut
viitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta
pitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä
-- se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään
näyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.
Mutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä
kaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi
ihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.
Kaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo
ajattelemisestakin.
Tosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se
melkein alentaa hänen arvoansa -- niin pitkällä jo oli vasta uninen
ajatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!
Sillä hän oli rakastunut -- hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain
sille.
Almahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja
rattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä
hurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.
Ja hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa
-- ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi
kävivät päivät.
Parantumassa!
Antti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos
muistanutkin olisi. Hän oli parantunut.
-- Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea
Antille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin
herttaisen säälivä ja armas samalla.
-- Miten niin?
Sillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.
-- Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa
seuraa.
Se sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se
oli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.
Hän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.
Ensi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.
Alma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.
Ja siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.
Valkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten
vertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille -- otsa
ja kaula olivat vain lumivalkeat.
Hänkö turmeltunut?
Ei, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.
-- Alma!
Alma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka
tuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.
Keinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.
-- Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.
Kuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein
tukehtuva.
-- Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän
kumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.
Mutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä,
ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:
-- Herra, minä olen nainen.
Mutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin
naisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään
kavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin
laskeutuen.
Hän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja
hänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.
Antti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli
kerran, toisen, suuteli kymmenestikin.
Kerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi
lemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.
Nyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten
silloin, mutta hän olikin silloin lapsi.
Ehkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi
valoja vaatinut ja lupauksia.
Mutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu
kyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.
Askelia salista.
Hän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse
ja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.
Rouva astui sisälle.
-- Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui
hän leppeästi.
Antti istui kalpeana hämmästyksestä.
Alma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.
Hän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.
Alma poistui.
Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun
päästäkseen:
-- Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen
tapojansa.
Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.
Mutta sitten hän jatkoi:
-- Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja
sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva
luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin
kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään
kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa
tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla
ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa
hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.
Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut
mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi:
-- Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä
lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.
Anttia väristytti.
Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.